Mielipiteeni muuttuvat

Tässä kerran keskustelimme erilaisista luoteenpiirteistä ja minun luonteessani on piirre, jonka moni kanssani aikaa viettänyt on havainnut ja osa on siitä jopa hämmentyneitä. Se on joustavuus. Sen hyvät puolet ovat, että siedän epävarmoja tilanteita keskivertoa paremmin, pystyn muuttamaan ainakin osaa toimintatavoista tilanteen niin vaatiessa ja ymmärrän useita näkökulmia. 

Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähäisemmäksi käy varmat mielipiteet. Hitto vie, kun voi nykyisin olla varma niin harvasta asiasta. Joustavuus sen kun lisääntyy. Joskus joustavuus saattaa kääntyä jopa haitaksi. Minut on hyvillä perusteluilla mahdollisuus saada vaihtamaan mielipidettä. Saatan vaihtaa asiasta mielipidettä moneen kertaan eri suuntaan ja se häiritsee joitakin työyhteisön yksilöitä ja tuo joskus hitautta päätöksen tekoon. Minulla on toki myös motto johon minun pitää välillä palata "Huonokin päätös on parempi kuin ei päätöstä lainkaan".

Tekoälyn tuottama kuva

Näistä keskusteluista mieleeni kumpusi muutama hyvä esimerkki mielipiteistäni, joiden osalta olen kääntänyt kelkkaani 180 astetta. Olen siis näitä nykyisin täysin eri mieltä.

Vaihdatko sinä mielipiteitäsi? Onko piirre luonteessasi muuttunut iän myötä?

*Ensivaikutelma on ratkaiseva
Kokemuksen myötä olen tullut siihen tulokseen, että minulla ensivaikutelma niin ihmisten kuin asioidenkin osalta, on hyvin väärä. Minulla ensivaikutelmaan vaikuttaa oma sen hetkinen fiilis ja vireystila aika ratkaisevasti. Jos kaksi väsähtäneissä fiiliksissä kulkevaa kohtaavat ensimmäistä kertaa, niin ei siinä kannata alkaa tekemään ensivaikutelmasta pitkälle kantavia päätelmiä suuntaan tai toiseen. Myös intohimossani matkailussa ensimmäisiin fiiliksiin kohteesta saattaa vaikuttaa huonoon suuntaan harmaa taivas tai laiha kahvi. Jos minut asettaa uuteen tilanteeseen, niin ensireaktioni saattaa olla välttelevä ja innostus nousee vasta hetken päästä.

*Itsensä kehittämiseen ja uusiin taitoihin kannattaa panostaa jatkuvasti
Tämä johtuu osittain varmaan iästä ja pitkästä työurasta, mutta minulle on noussut vastareaktio jatkuvaa itsensä kehittämistä kohtaan. Minua ei kiinnosta tulla vuosi vuodelta paremmaksi versioksi itsestäni. Työelämässä hanskaan mielestäni työni hyvin ja olen asenteella, että otan palautteesta opikseni ja pohdin ja kuuntelen. En aio toteuttaa voittajan tuntia, en tee henkilökohtaista kasvusuunnitelmaa tälle kvartaalille eikä minulla oli viisivuotissuunnitelmaakaan. Sen sijaan keskityn taputtamaan itseäni olalle tästä päivästä ja viikosta sekä näistä tehdyistä hommista ja hoidetuista kohtaamisista. Pidän mielen avoimena, että mitä kannattaisi parantaa, mutta en lankea tavoittelemaan koko ajan parempaa Kepposkaa.

Tekoälyn tuottama kuva

*Akupunktio on uskomushoito, jolla ei ole vaikutuksia
Akupunktio perustuu kiinalaiseen lääketieteeseen ja se perustana on meridiaaniajattelu. Näihin meridiaaneihin en usko lainkaan ja olen kokeillut myös meridiaanihoitoa. Suomessa akupunktio pohjautuu yleensä länsimaalaiseen vaihtoehtoon ja siinä neulaus kohdistetaan triggerpisteisiin. Triggerpisteet ovat lihaksen kipu- ja jännityskohtia, jotka neulataan suoraan. Minulla akupunktio toimii hetkellisesti erinomaisesti. Kivut katoavat useammaksi päiväksi, mutta palaavat ajan kanssa. Esimerkiksi liukkaalla talvikelillä muutama kivuton päivä tuntuu ihanalta. Polven triggerpisteet löydän itsekin ja niitä voi paineilla puupuikolla. Vaikutus ei yllä lähellekkään neulauksen tasolle. Haaveilen tee-se-itse akupuntiosta, jossa neulaisin itse oman polveni. Maybe some day.  

*Sokerittomien tuotteiden käyttäminen auttaa painonhallinnassa ja irrottautumisessa makeasta
Netissä on kaikenmaailman ravintoneuvojia, jotka kertovat kuinka sokerittomat tuotteet saavat aikaiseksi hurjan piikin insuliinin erityksessä. Tutkimustulosten mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Samojen tutkimustulosten mukaisesti puhtaasti fysiologisesti tarkasteltuna sokerittomat tuotteet eivät lisää tai vähennä makeanhimoa. Toki jos ongelma ruokavaliossasi on sokerilimsa, niin sen vaihtaminen sokerittomaan vähentää energian saantia. Se, että kannattaako yksi huono vaihtoehto korvata toisella vähemmän huonolla, onkin sitten ihan eri asia. Tutkimustuloksissa usein todetaan, että sokerittomat tuotteet saattavat ylläpitää opittuja tapoja makea syöntiin. Omalla kohdallani sokerittomat tuotteet eivät poista makeanhimoa eivätkä auta painonhallinnassa. Sokerittoman tuotteen jälkeen minun tekee edelleen mieli makeaa. Ainoa kohdallani toimiva tapa vähentää syödyn makean määrää on karsia makealta maistuvia tuotteita säännöllisestä ruokavaliostani.  Mieleni tekee edelleen makeaa, mutta ajan kuluessa selvästi pienempi määrä makeaa riittää taltuttamaan sokerinhimon. Koska makeutusaineet eivät sovi suurissa määrin ruuansulatukselleni olen karsinut melkein kokonaan kaikki light juomat ruokavaliostani sekä mahdollisimman monen muun keinotekoisesti makeutetun tuotteen. Saatan edelleen käyttää esim. steviaa tai ihan aspartaamia osana jälkiruokien valmistusta, jolloin sokeria tarvitsee laittaa vähemmän.

Oletko sinä vaihtanut samoissa asioissa kanssani mielipidettä?

Mitä ajattelin tänään: koulutus, sivistys ja empatia on tärkeintä mitä voin antaa lapsilleni

Maailman tila on ahdistava. Hra Kepposen serkun avioliiton kautta meillä on sukulaisia Ukrainan sodan jaloissa. Tilanne on kauhistuttava. Elenan veli, joka on whatsappilla toiminut Ukrainasta minun etälääkärinä, on juuri saanut tiedon, että hänen tulee olla palvelukseen astumisvalmiudessa. Lähempänä Puolan rajaakin on useita ilmahälytyksiä päivittäin.

Chattailin amerikkalaisen matkaopasystäväni kanssa. Hän asuu bibble belt alueeseen kuuluvassa osavaltiossa ja on asunpaikastaan huolimatta yhteiskunnallisesti erittäin valveutunut sekä ainakin amerikkalaisella mittapuulla erittäin arvoliberaali  Hänen huolensa on amerikkalaisen koulutus- ja sivistystason jyrkkä lasku osassa USAn osavaltioita, kuten hänen omassa osavaltiossaan. Tokihan huippulahjakkaat ja varakkaat saavat yhä edelleen Amerikassa huippukoulutusta. Monen muun kohtalona on opetusohjelma, josta on evoluutioteoria poistettu, luonnontieteitten määrää supistettu ja seksuaalikasvatus on lakkautettu. Historian ja yhteiskuntaopin opetus on aina ollut Amerikassa hyvin keskittynyttä maan omaan historiaan ja kaksipuoluejärjestelmään. Huonosti koulutettuun ja sivistymättömään massaan on helppo levittää valeuutisia. Valehteleminen kun ei ole amerikkalaisessa hallintokulttuurissa mitenkään rangaistavaa. Kuten aiemmin on nähty, jopa räikeät valheet uppoavat osaan kansasta.

 

Venäjällä iso osan kansasta elää "uutispimennossa". Heidän tietonsa ja näkemyksensä perustuvat siihen, mitä poliittisen eliitin ohjaama televisio heille kertoo. Moni on kielimuurin takana ja ulkomaalaisten uutisten seuraaminen ei ole mahdollista ja sitähän yrittää valtiovalta kaikin keinoin rajoittaa. Oppositiota voi yrittää hiljentää sananvapautta kaventavilla lailla törkeiden valheiden ohella.

Nämä isojen valtioiden ongelmat herättävät vahvasti sen ajatuksen, että demokratia tarvitsee toimiakseen vapaata ja mahdollisimman rehellistä tiedonkulkua. Olen taas ajatellut, että taidan pitää ainakin hetken aikaa mölyt mahassani verorahoitteisesta YLEstä ja kalliista Hesarin tilauksesta. Ehkäpä jopa raotan kukkaroni nyörejä ja tilaan Suomen Kuvalehden. Ja otan jälleen aktiivisemman roolin siinä, että saan lapseni seuraamaan kotimaan ja ulkomaiden tapahtumia jostain muualtakin kuin pelkästään Tiktokista tai Iltasanomien lööpeistä.

 

Laadukkaamman median ohella aivan yhtä tärkeää on medialukutaito. Tahattomasti tai tarkoituksella media kuvastaa tekijöidensä, rahoittajiensa ja muiden etupiirinsä asenteita ja intressejä. Asiat harvoin ovat vain mustia tai valkoisiakaan, ja totuus voi näyttää eri tarkastelukulmista erilaiselta. Tällaisen taidon opettaminen nuorisolle on vaikeaa, kun ajoittain voi tuntua, että omakin taito horjuu. Uskon siihen, että tiedon ja koulutuksen avulla on helpompi erottaa disinformaatio ja varsinaiset valheet.

Minä uskon, että maailma on parempi paikka, mitä useammalla lapsella ja nuorella on mahdollisuus koulutukseen ja sivistykseen. Olen jo pitkään surrut sitä, että 2000-luku on minun silmini ollut hyvin kulutus- ja ulkonäkökeskeinen. Tuntuu, että koulutus ja sivistys ovat jääneet noiden asioiden jalkoihin. Onhan se myös näkynyt eduskuntalaitoksessamme. Voisin luetella monta nykyistä tai entistä kansanedustajaa, joiden sivistys, osaaminen ja kokemus eivät ole sillä tasolla, että heidän valintansa olisi ollut mitenkää järkevää. 

 

Hyvä koulutus ja sivistys eivät yksinään riitä vaan tarvitaan empatiaa. Uskon, että myös tässä vapaalla ja rehellisellä tiedonvälityksellä on merkittävä rooli. Tiedon lisääminen voi lisätä myös empatiaa. Kun tiedät enemmän asioista ja ilmiöistä ihmisten takana, ymmärrät heitä paremmin ja siten empatiasta voi tulla helpompaa. Se on myös taito, jota pitää opetella ja ylläpitää. Verrattuna media lukutaidon opettamiseen nuorille voi empatia opettaminen olla helpompaa: näytä esimerkkiä, ole itse empaattinen ympäristösi ihmisiä kohtaan. Muista aina suhtautua lasten ja nuorten murheisiin empaattisesti.

Vaikka olen ajoittain kritisoinut peruskoulua, arvostan suuresti tavoitetta antaa kaikille lapsille ja nuorille perustaidot, joiden varaan he voivat hankkia lisää koulutusta ja sivistää itseään. Opetus on erittäin suurelta osin laadukasta. Toki moni asia ja asenteet opitaan kotoa. Minä haluan kaikilla valinnoillani tukea nuorison mahdollisuutta koulutukseen.

Lasten tulee saada olla lapsia ja teinienkien vielä huolettomia. Koululaisia ei ole hyvä kuormittaa sotauutisilla. Silti ajattelen, että nyt on hyvä paikka keskustella omien teinieni kanssa siitä, miksi joku valtion päämies kokee, että hänellä oikeutus hyökätä toiseen maahan? Miksi kansalaiset eivät valitse parempaa johtajaa tilalle? Mitä muut valtiot voivat tehdä? Mitä hyötyä ja haittoja on siitä, että valtio on puolueeton. Mikä on informaatiosotaa? Mitä on propaganda? Miten yksittäinen ihminen voi vaikuttaa? Miten kansainvälinen avustus toimii?

Tämä on minun lupaukseni lapsilleni: yritän saada heistä empaattisia maailmasta ja yhteiskunnasta kiinnostuneita aikuisia, joilla on riittävästi koulutusta ja sivistystä, jotta heitä ei pystytä johtamaan harhaan. 

Kuvat Kiovasta vuodelta 2016.

Dokumenttielokuvasuositus

Minulla oli mahdollisuus nähdä jo ennakkoon Iiris Härmän ohjaama dokumenttielokuva Who made you (Outouden laakso) ja Iiris osallistui elokuvan jälkeiseen paneelikeskusteluun. Elokuva julkaistiin tammikuussa 2019 ja se on saanut runsaasti kiinnostusta ja sitä on esitetty monissa Tekoälytapahtumissa. Dokumenttielova kertoo siis tekoälystä ja robotiikasta, sen suomista mahdollisuuksista näyttäen konkreettisia tämän päivän esimerkkejä sekä haastattellen aiheen tutkijoita. Dokkari myös avaa hiukan sitä, että millaisia lainsäädännöllisiä muutostarpeita tekoäly tuo mukanaan sekä hiukan pohtii aiheen etiikkaa.

 Kuva lainattu http://www.guerillafilms.fi/

Minusta dokkari oli todella hyvä. Sen ehdoton tähti oli Michael Laakasuo. Jos minulta kysyttäisiin, että kenet julkisuuden henkilön haluaisin tavata, olisi listan kärkipäässä Laakasuo. Ihan kaikista maailman ihmisistä! Elokuva on jouheva, riittävän kansantajuinen. Minä olisin ehkä typistänyt ainakin yhden japanilaisen tutkijan haastattelun ja antanut aikaa enemmän Laaksuolle. Jos haluat lisätä ymmärrystäsi tekoälystä ja robotiikasta, niin tässä on erinomainen 54min mittainen mahdollisuus avartaa tietämystäsi mukavasti ja kiehtovasti paketoituna.

Dokkarin suomenkieliseksi nimeksi on annettu Outouden laakso, joka on minusta epäonnistunut nimivalinta. Mutta siitä huolimatta iso peukku minulta!

su 21.4.2019 12.00 Yle TV1
dokumentin voi katsoa myös Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-4421752 
dokkarin traileri https://youtu.be/hjRbnldarls 
 

Miksi kannattaa katsoa Big Mouthia esiteinin kanssa?

Miksi meillä on katsottu esiteinin kanssa Big Mouthia? No siksi, että olemme Hra Kepposen kanssa onnistuneet siirtämään osan poikiemme puberteettivalistuksesta luotettavalle viihdepartnerillemme Netflixille  :)

Vitsillä kirjoitin tuon, mutta osa siitä on totta. Big Mouth on minusta siitä uraa uurtava ohjelma, että puberteettiä ja seksuaalisuuden heräämistä ja kasvua käsittellään empaattisesti "kaikilla on tällaista teininä -ollaan ymmällään ja noloina" sekä huumorin avulla. On ihan okei hihittää episodin aikana, oli kyse sitten hermostuneisuudesta aiheen parissa tai ajoittain aivan överiksi vedetystä huumorista. Puberteetin tuomista sekä henkisistä sekä fyysisistä muutoksista kertovia ohjelmia on hyvin vähän. Usein nekin vähät ovat muodoltaan valistusmaisia, sellaisia että niitä katsoessa tulee sekä nuorelle että jopa aikuiselle vaivaantunut olo, eikä esiteini todellakaan halua katsoa niitä vanhempiensa kanssa. Big Mouth on ajoittain hyvin hauska ja viihdyttävä.

Big Mouth on animaatio ja se hyödyntää animaation vapausasteita tekemällä hahmoista ja tilanteista karikatyyrisiä sekä käyttämällä maagista realismia. Maagista realismia edustavat parhaiten hormoonihirviöt, sekä nais- että miespuolinen, jotka ajoittain ottavat teinin aivot täysin valtaansa. Hormoonihirviöiden agendana on saada teinit ymmärtämään kehonsa muutoksia ja löytämään oma seksuaalisuutensa. Vaikka rääväsuut hormoonihirviöt yllyttävät teinejä nauttimaan omasta seksuaalisuudesta (ja kiihottumaan aivan väärissä tilanteissa), niin sarja ei mitenkään kannusta nuoria aloittamaan seksuaalista kanssakäymistä kumppanin kanssa. Ensimmäisessä kaudessa pysähdytään hienosti miettimään, että kannattaako tilanteessa edetä, onko teini tai kumppani valmis etenemään ja mitä seurustelu tarkoittaa sekä mikä on seurustelun ja ystävyyden ero ja milloin on parempi pysyä vaan ystävinä. Ensimmäinen kausi laimenee hieman loppua kohti, enkä tiedä vielä mistä ainekset otetaan toiseen saatikka kolmanteen kauteen.

Alunperin olimme aikeissa nauraa Big Mouthille Hra Kepposen kanssa aivan kahdestaan, mutta kuulessaan, mistä sarja kertoo esiteini parkkeerasi television tukevasti ja äkkiä ilmassa olikin tukku murrosikään liittyviä kysymyksiä aivan spontaanisti. Big Mouthin katsominen kannattaa tosiaan aloittaa yhdessä esiteinin kanssa. Koska huumori on välillä varsin överiä, on hyvä, että esiteinillä on joku aikuinen vieressä tuomassa asioihin oikean elämän perspektiiviä sekä tosiaan vastaamassa mahdollisiin kysymyksiin. Meitä sarjan ajoittainen roisikin sekä pöljä huumori on naurattanut. Sarja kiinnosti esiteiniämme niin paljon, että halusi katsoa sen yksin nopeasti loppuun, kun emme katsoneet sitä riittävän nopeassa tahdissa. Meidän ei kuulemma tarvitse surra asiaa, hän katsoo kaikki jaksot kanssamme uudestaan.

Meidän kokemuksemme mukaan Big Mouthia kannattaa nimenomaan katsoa esiteinin kanssa. Teini ilmoitti, ettei missään nimessä aio katsoa moista ala-arvoista roskaa, eikä etenkään vanhempiensa kanssa.

Onko teillä katsottu Big Mouthia? Aikuisten, teinien vai esiteinien kesken?

Missä olen huono - paluu 50-luvulle?

Monessa blogissa on kiertänyt haastepostaus, jossa piti luetella omia huonoja puoliaan. Noin yleisesti ottaen nämä "huonot jutut"-postaukset ovat paljon mielenkiintoisempia kuin "hyvät jutut/kehu itseäsi"-postaukset. Niissä on yleensä enemmän huumoria ja rentoutta. Minäkö keski-ikäinen blogin Tiia osuvasti totesi suomalaisten naisten, ainakin vielä meidän keski-ikäisten, olevan kasvatettu sen verran vaatimattomiksi, että omien huonojen puolten luetteleminen käy helposti. Se on kyllä aivan totta!

Ensin pidin postausta mukavan kevyenä hömppänä, mutta luettuani useita postauksia ja niiden kommentteja, haaste saikin sisäisen feministitin hämmentymään ehkäpä jopa vähän kimpaantumaan. Kritiikkini ei kohdistu yhteenkään blogipostaukseen tai kommenttiin vaan niihin "menneen ajan" odotuksiin, joita moni nainen yhä kohdistaa itseensä. Monelle ikäiselleni ja nuoremmallekin on jäänyt takaraivoon mielikuva, että mitä taitoja naisella pitäisi olla. Mielikuva on paikoittain minusta hyvin 50-lukulainen.

Tässä muutama paljon palstatilaa saanut puute:

Käsityöt
Moni oli kommentoinut, että on huono käsitöissä. Koulun käsitöistä oli jäänyt huonoja muistoja.

Pitkälle teollistuneessa yhteiskunnassa käsityöt on aivan marginaalinen taito! Jos osaa napin ommella, niin se riittää. Farkkujen lyhentäminen on jo pitkä oppimäärä. Miksi ihmeessä naiset listaavat puutteekseen ompelutaidon? Minusta tämä on 50-luvun perheenäidin taito: hän näppärästi korjaa irronneet napit, ompelee verhot, kutoo sukat ja myssyt ja lyhentää lahkeet.

Käsityötraumasta pitäisi naisten jo päästää irti. Nykyisin peruskoulu on onneksi niin tasa-arvoistettu, että koululaisilla on saman verran tekstiilityötä ja teknistä työtä. Jokainen opetelkoon ompelemaan itse oman nappinsa tai sitten voi maksaa vaikka pesulalle nappien kiinnityksestä. Kuinka monen miehen huonot-listalta löytyisi käsityöt? No, ei kenenkään.

Kommenttini ei mitenkään vähättele käsitöiden harrastamista, se on hyvä harrastus, mutta käsityötaidottomuuskomplekseista olisi jo aika päästä eroon!

 Käsityönäytteeni vuodelta 2010: Tehdään "käytettävää" vaikka väkisin.

Olikin lipsahtanut etukappaleeseen kangas ylösalaisin ja autoista tulikin sammakoita :D :D

Puutarhanhoito ja viherpeukalo
Hei, täällä 50-luvun perheenäiti, joka kasvattaa kasvimaalla perheelle perunat, porkkanat ja punajuuret, kukkapenkissä ruusut ja sisällä menestyy viihtyisyyttä lisääviä viherkasveja. Eihän tämäkään ole sellainen taito, jonka puutetta todellakaan kannattaa enää 2010-luvulla kaipailla. En ikinä pystyisi kuvittelemaan, että kukaan mies listaisi huonoksi ominaisuukseen "olen vähän huono noissa puutarhahommissa". Viherpeukalointi on nyky-yhteiskunnassamme harrastus, ei tarvittava kansalaistaito. Toki ymmärrän tuskan, että jos haluaisi olla viherpeukalo ja kaikki vaan kuolee (paljon omakohtaista kokemusta) ;)

Onnenkantamoinen

Ruuanlaitto ja etenkin leivonta
Minusta sellainen perusruuanlaitto on välttämätön kansalaistaito. Ihan sukupuoleen katsomatta. Mutta leivonta ei kuulu kansalaistaitoihin. Kaupat notkuvat pullaa ja kakkuja, niitä ei ole pakko osata tehdä itse. Niitä ei myöskään ole pakko lainkaan kuluttaa. Kukaan mies ei varmaan ikinä listaisi huonoksi puolekseen sen, että täytekakut eivät onnistu. Kyllä tämä on minusta sitä 50-luvun naiskuvaa edelleen!

Siivoustaidoista ja odotuksista voisin kirjoittaa pitkäänkin. Siellä se 50-lukulaisuus jälleen nostaa päätään, mutta siirryn eteenpäin. Mitä sitten olisin toivonut näkeväni huonot-listalla? Toki ymmärrän, että lista on sinänsä kevyt postauksen aihe. Tässä tulee nyt sellaisia asioita, jotka minusta ovat erittäin merkityksellisiä ja olen niissä huono. Uskon monen muunkin naisen olevan niissä huono.

1. Verkostoituminen
Olen huono verkostoitumaan sekä myös ylläpitämään olemassa olevia verkostojani. Olen myös huono hyödyntämään verkostoani. Vaikka olen ekstrovertti luonteeltani silti heittäydyn verkostoitumisessa passiiviseen rooliin. Mielelläni verkostoituisin jonkun kanssa, kunhan se joku lähestyisi minua. Sanoisin nolona, että 50-luvun kaikuja. Miehet ovat tässä hommassa paljon parempia ja heillä tuttavaverkoston käyttö on toimivampaa. Aion ehdottomasti yrittää parantaan taitojani.

2. Tavoitteellisesti säästäminen ja sijoittaminen
Naisten kesken ei juuri rahasta puhuta - ei etenkään sijoittamisesta. Vaikka juuri naisten minusta pitäisi keskustella enemmän rahankäytöstä, säästämisestä ja sijoittamisesta. Naiset ansaitsevat vähemmän, suuret elämänmuutokset usein mullistavat enemmän naisten kuin miesten taloutta ja naiset myös elävät pidempään. Jokainen nainen tarvitsee oman henkilökohtaisen puskurinsa. Olisi siis syytä siskot keskustella rahasta ja sijoittamisesta! Lähes kaikki keskustelut sijoittamisesta olen käynyt miesten kanssa. Kyseessä on ollut siis ihan tavalliset palkkatyöstä tehtävät "puskuroinnit" eikä mitkään tuhansien investoinnit. Oletteko ikinä kuullut naisesta, joka olisi vaikka ostanut metsää sijoituksena? Tiedätkö mikä rahoituslaitos tarjoaa ystäväsi mielestä parhaimmat sijoitustuotteet?

3. Rahasta puhuminen
En varmaan ole ainoa nainen, jolle on vaikeaa puhua rahasta. Yksityisaloilla olisi pakko oppia puhumaan rahasta, jos haluaa saada edes alansa keskipalkkaa. Kun vaihtaa työtä, on tärkeää, että palkkapyyntö ei ole liian alhainen. Miehillä se on kuulemma aina naisia korkeampi. Jos haluaa neuvotella itselleen palkankorotusta, olisi syytä ymmärtää työpaikan palkkatasoa. Yritän tulevaisuudessa rohkaistua puhumaan rahasta. Muistissani on vielä 1990-luvulta sellainen, että oli kaksi projektipäällikköä: nainen ja mies. Mies sai palkkaa 20000mk, nainen sai palkkaa 15000mk. Ero oli ollut jo pitkään ja olisi ollut vielä pidempään, ellei nainen olisi rohkaistunut kysymään mieheltä hänen palkastaan. Mies nyt vaan oli tajunnut pyytää enemmän. Tajusi lopulta nainenkin. Eikä rahasta puhumisen vaikeus aina liity palkkaan, vaan myös tinkimiseen ja kilpailuttamiseen. Tai siihen, että tulee jossain tilanteessa ostettua jotain liian kallista, kun kieltäytyminen tuntuu niin nololta. Ystäväni kanssa juuri kiroiltiin niitä kalliita voiteita, joihin olemme joskus kosmetologilla haksahtaneet, kun kieltäytyminen on tuntunut vaikealta.

Säästöön vai turhuuteen?

4. Priorisointi ja ein sanominen
En osaa priorisoida tekemisiäni riittävästi. Sorrun usein siihen, että sählään eri hommien välillä. Saatan uskotella itselleni, että kyseessä on sujuvaa multitaskingia. Sanoisin, että pohjimmiltaan kyseessä on vaikeus sanoa ei, jolloin tehtävää kertyy enemmän kuin minulla on kapasiteettia. Vielä tässäkään vaiheessa en tunnusta, että kaikkea ei pysty tekemään vaan yritän sitten tehdä vähän kaikkea. Väittäisin taas, että tyypillisempi piirre naisille kuin miehille.

Olisin siis toivonut, että olisin nähnyt näiden asioiden kaltaisia asioita enemmän. Että naiset miettisivät enemmän omaa uraansa, talouttaan, tavoitteitaan ja priorisointejaan kuin puutarhurointia ja käsitöitä. Että jos pitäisi miettiä jotain kehityskohteita itselleen, niin lisalle päätyisi jotain merkityksellistä ja että kukaan ei suotta syyllistyisi tai tuntisi pahaa mieltä jostain marginaalisten taitojen puutteesta. Jotta koko postaus ei menisi feminismisen saarnaamisen puolelle, niin lopuksi muutama kevyempi juttu.

5. Siedän huonosti
-aikaisia aamuja
-siivousta (en vaan saa siitä mitään tyydytystä ja siisteys katoaa meillä hetkessä)
-vänkäystä
-ikuista pessimismiä
-turhasta valittamista
-sivuseikkoihin takertumista
-jatkuvaa myöhästelyä

6. Olen huono laulamaan
Tämäkin on niitä marginaalisia taitoja, mutta minusta olisi aivan mahtavaa osata laulaa.

Blogihaaste: Näin valehtelen somessa

Haaste on kiertänyt kesän aikana blogeissa ja olen naureskellut epäuskoisesti muutamalle kysymykselle. Miksi tällaista kukaan kysyy? Eihän kukaan tekisi tuollaisia juttuja vain somen takia.

Aiemmin viikolla luin kampaajalla laatulehteä Seiskaa, joka esitteli ruotsalaista peppujulkkista Natasha Crownia. Nuori, ylipainoinen, 24-vuotias nainen oli päättänyt hankkia ihan julmetun ison ahterin ja brändätä sen somessa. Peppuun on siirretty rasvaa muualta kehosta, muuta kehoa pitää lihottaa, jotta peppukin kasvaa ja sitten toki peppua pitää treenata. Niin sitten pitää siirtää taas rasvaa muualta vartalosta peppuun. Peppuun rasvanlisäystoimenpide on osoittaunut niin vaaralliseksi, että 5% asiakkaista on kuollut Brasiliassa.

Natashasta voit lukea myös Iltasanomista: https://www.is.fi/viihde/art-2000005766684.html.
En voi linkata Instagramia, koska en pysty katsomaan tuota kehon tarkoituksellista turmelua.

Meikäläisen menneiden vuosien ummehtuneella logiikalla tuon ikäisen naisen pitäisi:
a) opiskelle itselleen ammatti. Perseen kasvatus ja kuvaus ei ole sellainen
b) ymmärtää, että meille jokaiselle annetaan vain yksi keho ja yrittää olla sitä kohtaan armollinen ja pitää siitä huolta. Huolenpitoa ei ole rasvan- ja sokerinahmimisdietti, jolla hanuri kasvaa.

Some aiheuttaa ihmisillä todella erikoisia ajatuksenkulkuja, jotka uhkaavat heidän terveyttää ja tulevaisuuttaan. Niin kaipa sitten somevalehtelu onkin ihan jokapäiväistä kauraa. Nyt seuraa tunnustukseni ja kysymysten haukkuminen. Lisäksi paljastan, mitä minulta on kysytty bloggaamisesta.

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan someystävällisiä ja kaunista kuvattavaa
En todellakaan. Menen niihin paikkoihin joihin haluan mennä ja joihin rahani riittävät :)

Kysymys suorastaan naurattaa, että valitsisin ravintolan sen perusteella, että millaisia kuvia sieltä saa? Syömäänhän sinne mennään eikä kuvaamaan. Hotellin osalta kysymys on vähän relevantimpi. Kaunis hotelli on tietysti kaunis kuvattava. Kauneuden ohella siinäkin olennaisia tekijöitä ovat sijainti, hinta ja palvelut.

Ehkä ammattibloggajani näkisin etenkin tilaisuudet eri tavalla. Kävin tässä taannoin PR-toimiston pressi/bloggaajapäivässä ja siellä kyllä ajattelin, että jos bloggaisin ammatikseni, niin varmasti kävisin noissa tilaisuuksissa. Siellä oli todella upeita kukka-asetelmia, ilmapalloja, makeat herkut olivat hyvin kuvauksellisia. Tuollaisesta tapahtumasta saa paljon kivoja kuvia ja sieltähän voisi löytää hyviä kontakteja mahdollisiin yhteistöihin. Minun arkeni koostuu päivätöistä ja iltaisin ruokin laumaani arkisilla jauheliharuuilla, pyykkään ja lopun aikaa makaan raatona sohvalla.

Ammattisometuksesta ja ravintoloista tulikin mieleeni, että aiemmin kesällä todistimme jonkun ammatti/himosomettajan ravintolakäyntiä. Nainen kuvautti itseään ja osteriannosta usemmassa ravintolapöydässä ja baaritiskillä varmaan tunnin ajan. Kiinnostuimme niin tapauksesta, että yritimme tiirata, että jääkö osterit syömättä. Kukaan meistä ei nähnyt naisen syövän ostereita. Työkaverini oli jo aikeissa tarjoutua syömään kuvausrekvisiitan pois, ettei mene kalliit osterit hukkaan. Naisen vaatteetkin vaihtuivat kuvaussession jälkeen. Minulle on aivan vieras ajatus, että kehtaisin kuvauttaa urakalla itseäni ruuan kanssa - saatikka että minulta jäisi ruokaa syömättä :D

Osterit - herkkua vai kuvausrekvisiittaa? 

Kuva lainattu: https://www.osterinystavat.fi/

Tähän aiheeseen liittyen minulta on kysytty, että tunnenko tarvetta lähteä jonnekkin kivaan paikkaan tai ravintolaan, jotta saisin materiaalia blogiini. Vastaus on, että tunnen hyvin usein tarvetta lähteä jonnekkin. Tunnetta ei draivaa blogi vaan minua vaivaa jonkinlainen sisäsyntyinen levottumuus ellei peräti kiertolaisuus. Sen verran minussa on somettajaa, että varmistan että puhelimessani on virtaa kuvausta varten. Niin olen laiska, että painava järjestelmäkamera jää yleensä kotiin. 

Minulta on myös kysytty, että nolottaako kuvata ravintolassa ruoka-annoksia. Mielestäni teen sen aika hillitysti ja nopeasti. En todellakaan esimerkiksi siirry paikaltani paremman valon perässä. Taitaa kuvaus olla hieman noloa, kun yritän hoitaa sen vaivihkaa ja pikaisesti. Minusta ei siis olisi ollut pitkään kuvaussessioon ostereiden kanssa.

Matkustamisesta minulta on kysytty, että vaikuttaako some kohteitteni valintaan. Kyllä vaikuttaa! Minulla on sellaisia pitkäaikaisiakin matkahaaveita, joita haluaisin toteuttaa, mutta niiden lisällä some on suurin vaikuttaja. Viime kesänä kävin Kreikan Meteorassa ja siihen inspiroi ihanat kuvat Instassa. Ensi kesän reissu on suunnitteilla ja se on myöskin blogien ja Instan inspiroima.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia
En harrasta sisustamista, meillä katetaan pöytä nätisti lähinnä juhlatilaisuuksiin ja silloin kyllä tulee otettua kuvia. En juurikaan harrasta vaatteitteni kuvaamista. Joskus aiemmin tuli tehtyä sitäkin säännöllisen epäsäännöllisesti. Silloin nimesin tyylini "toimistoklassiseksi" eli sellaista perussiistiä ja neutraalia toimistovaatteita. Nothing fancy.

Tässä kohtaa tulee ensimmäinen tunnustus: erittäin tarkka rajaus. Meillä voi olla kotona ruokapöydällä lainehtia kaikenlaista sinne kuulumatonta tavaraa. Onhan ruokapöytä minun etätyöpisteeni, lasten läksypöytä (joo niillä on omat käyttämättöminä) ja "meikkistudioni". Laiskuuttani saatan raivata ruokakuvalle "puhtaan" kulman ja sitten tarkka rajaus, jotta sotkut eivät näy. Helpointa on laittaan Hra Kepponen pitelemään ruokalautasta :) Minulla ei siis ole ruokakuvausstudiota ja lisävalaistusta.

Jos joskus olet kiittänyt huomiota siihen, että esimerkiksi olen kuvannut kukkia ja vaatteita lattialla, voi syynä olla esineen koko, valaistus ... tai hups tosi sotkuinen ruokapöytä.

Ruokapöydän arkilook. Jos kehtaisin, niin sanoisin että keskivertoa siistimpi

En ota itsestäni kuvia enkä Instastories -videoita, joissa minulla ei meikkiä
Laitan aika kitsaasti kuvia itsestäni someen. Jos laitan kuviani someen, niissä on yleensä normikevytpäivämeikki. Meikitön naama ei ole mikään no-no ja olenkin julkaissut meikittömiä kuvia. Noin ylipäänsä en tajua sitä viehätystä kuvata jatkuvasti itseään someen, saatikka seurata toisten naamakuvia. Olen varmaan aivan väärää sukupolvea. Sinänsä minusta ihmiskuvat ovat varsin mielenkiintoisia, kun ne liittyvät johonkin tilanteeseen ja kasvoilta ja kehosta näkyy tilanteen aiheuttamat tunteet. Sellaisia jaksan katsoa pitkäänkin. Mutta nämä tässä olen kukkakedolla päiväkakkara hiuksissa, pellolla heinänkorsi hiuksissani tai rantakalliolla olkapäät paljaana horisonttiin katsoen ovat minusta tylsiä.  

Teen asioita ja kerron asioista blogissani, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni
Ehdottomasti kyllä. Blogini on päiväkirja keski-ikäisen naisen, perheenäidin ja "virkanaisen" naisen elämästä. Joka päivä teen asioita, joita kaltaiseni tyyppi voisi tehdä.
Todellisuudessa minulla ei ole brändiä, kohderyhmää, kehityssuunnitelmaa vaan vedän ihan harrastuspohjalta.
 
Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalta 
Nyt tulee tunnustus: käsittelen. Lisään yleensä kasvoille vähän valoa ja pykälän verran softausta naamaan. Minusta kuvista tulee siten laadullisesti parempia. Ehkä näytän sen verran paremmalta, että usein kasvojani vaivaava kiilto on himmeämpi.

Silottelen elämääni somessa
Minulla ei ole tarvetta siloitteluun, mutta jokainen joutuu miettimään, mitä haluaa jakaa itsestään netissä. Elämääni liittyy paljon muita ihmisiä ja heidän kanssaa pitää sopia, että mitkä ovat heidän yksityisyytensa rajat. Jokunen vuosi sitten olin aikeissa jättää kokonaan lasten kuvat pois. Sitten pojat sanoivat, että äiti miksei meistä olen enää kuvia blogissasi ja aloin taas lisäämään niitä. En tiedä, mitä mieltä pojat ovat aikuisina siitä, että olen dokumentoinut heidän tempauksiaan. Mutta olen yrittänyt tehdä sen hyvässä hengessä ja enemmänkin sellaiseksi oman elämän anekdootiksi. Jos joskus vellon syvissä vesissä, niin en ensimmäisenä pura sitä blogiini, mutta sellainen kiiltokuvakerronta ei istu persoonaani eikä kuvasta elämääni.

 Kiiltokuvapoika siloitteli itsensä karmista lävitse

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni
Olen tehnyt ihan muutaman yhteistyön. Eli ei kaduta.

Bloggaajan elämä on glamouria
Bloggaus ei ole tuonut elämääni glamouria. Mutta se on tuonut paljon uusia ajatuksia ja näkökulmia, pitkäikäisen harrastuksen sekä ystäviä. Arvosta noita enemmän kuin glamouria. Ilosylin kyllä ottaisin vastaan aimoannoksen glamouria.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina
No en todellakaan. Joskus jonkun kauniin asian nähdessäni mielessäni saattaa käydä, että tästä saisi hyvän instakuvan. Yleensä valkkaan vaan jonkun kännykällä näpsäisemäni kuvan Instaan.  

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin
En ole ikinä käyttänyt Jodelia enkä seuraa keskustelupalstoja. Joskus on tullut kävijäpiikki vauvalehdestä tai vastaavasta ja toki olen hiukan pelokkaana käynyt katsomassa, että nytkö olen ylittänyt vauvapalstan kiinnostuksen. Onneksi en.

Halusin aikoinaan pitää nimeni poissa kaikista blogiyhteyksistä. Syynä oli se, että tein paljon työtä asiakkaitten kanssa. En halunnut, että kun he googlaavat minut, niin ensimmäisenä tietona minusta tulee vastaan aamiaiseni. Nykyisessä työnkuvassani asialla ei ole väliä, mutta olen silti päättänyt pysyä puolianonyyminä Rva Kepposena.

Bloggaajista puhuminen ja juorujen keksiminen netissä on ihan sallittua, koska itsehän ovat vapaaehtoisesti esillä
Kävelen vapaaehtoisesti kadulla ja käyn kaupassa, olisiko siellä sallittua alkaa huutelemaan että tuossa menee nainen, jonka lapset ovat huostaanotettuja ja mies pettää sitä ja lihavakin se on ja konkurssissakin varmaan. Ihan vaan siksi, että päätin käydä Prismassa tai työntää nenäni ulos kodistani? Haloo?

Ymmärrän sen, että jos kerrot itsestäsi julkisesti, joku saattaa jopa kiinnostua sinusta. Jopa siinä määrin, että heitä kiinnostaisi tietää enemmän. Tätä kiinnostusta voi joskus tulla yli äyräiden ja sekin voi tuntua epämiellyttävältä. Mutta se, että bloggaus antaisi oikeuden kiusaamiseen, herjaamiseen on todella vastenmielinen ajatuksenkulku.

Minulta on joskus kysytty, että poistanko kommentteja. Vastaus on kyllä. Linjani on "älä ruoki trollia". Ne satunnaiset "lapsesi ovat tyhmännäköisiä" tyyliset kommentit poistan. Niillä ei ole mitään lisättävää keskusteluun, tarkoituksena on vain ärsyttää minua. Hyvin vähällä olen noiden suhteen päässyt. Kanssani saa olla eri mieltä.

Bloggaaminen on helppoa kuin heinänteko ja lisäksi bloggaajat saavat hirveät määrät tavaraa (ellei rahaakin) tästä turhakkeesta
En ole ansainnut blogillani rahaa. Olen saanut muutaman kerran ilmaisen palvelun. En halua mitään tavaraa. Taistelen tavaraa vastaan. Bloggaan rakkaudesta lajiin. Harrastan myös sauvakävelyä, enkä ole saanut sikana lenkkareita enkä sauvoja. Eikä kukaan ole ilmoittautunut halukkaaksi maksamaan jokaiselta kävellyltä kierrokselta.

Minusta bloggaus rahanansaintatarkoituksessa on kaikkea muuta kuin helppoa. Siinä joutuu keksimään aiheet, kirjoittamaan jutut, kuvaamaan ja editoimaan kuvat ja myymään mainostilansa, hankkimaan yhteistyökumppanit, hoitamaan yrityksensä laskutuksen ja verot. Toki vähemmällä "oheistyöllä" ansioille pääsee bloggaamalla portaalissa, mutta sitten on sidottu portaalin sääntöihin ja ainakin verotietojuttujen perusteella blogitulokuningattaret eivät ole työskennelleet portaalille.

Bloggaaja keksii otsikon hakusanat mielessään
En ole lainkaan paneutunut mihinkään hakusanaoptimointiin.

Enkä myöskään ole paneutunut kävijätilastoihin. Tulin jopa aloittaneeksi Google Analyticsin käytön, mutta senkin seuraaminen oli kuolettavan tylsää enkä keksinyt mitään hyötyä tilastoista unohdin senkin. Sinänsä olisi kyllä mielenkiintoista nähdä, että mitkä postaukset kiinnostavat eniten lukijoita. Nyt en saa oikeastaan mitään statistiikkaa siitä. Toisaalta en usko, että se välttämättä mitenkään vaikuttaisi blogini sisältöön. Arvostan uskollisia lukijoita varsin korkealle. En silti miellä, että tavoitteeni olisi tuottaa sisältöä juuri teille. Tuotan sisältöä jostain kummallisesta sisäisestä syytä dokumentoida elämää ja purkaa ajatuksia. Ilahdun jos se välillä johonkin osuu ja uppoaa, mutta jos ei uppoa, niin sillä postauksella on kuitenkin ollut joku arvo minulle.

Onko sinulla jokin Instasta omaksuttu ulkonäköjuttu, esimerkiksi Insta-kulmakarvat
Ei vielä. Koska keskivartalolihavuus on hyvin vaarallista, toivon päivittäin, että vaarallinen vatsamakkarani valahtaa vaarattomammaksi hanurin turvokkeeksi. Sitten minullakin olisi instapylly ;)


Kiitos ajastasi, jos pääsit tänne saakka :) Ja sorry tuo fontin vaihtuminen kesken postauksen. En saa sitä korjattua.

#metoo ja miesvaltainen työpaikka

Arvostan suuresti #metoo-kampanjaa. Sitä, että häirinnän uhrit ovat viimein rohkaistuneet kertomaan julkisesti kohtelustaan sekä heidän saamaansa vastaanottoa. Selvästikin aika on kypsä siihen, että varmasti aivan kaikki (paitsi häiriköt itse) ovat sitä mieltä, että kaikenlainen seksuaalinen häirintä on tuomittavaa. Toivon myös, että häiriköille on konkreettisia seuraamuksia teoistaan.

Minä työskentelen miesvaltaisella alalla. Usein olen ollut yksikön ainoa nainen. Tällä hetkellä minulla on naiskolleegoita ja se on minusta ollut todella kivaa. #metoo on varmaankin aiheuttanut sen, että minulta on kysytty usein työn ulkopuolella, että olenko kokenut työssäni seksuaalista häirintää? Millaista minulla oli töissä aloittaessani, kun tulin 25-vuotiaana miesporukkaan?

En ole ikinä työssäni kokenut seksuaalista tai minkään muuunkanlaista häirintää. En työkavereiden, en esimiesten enkä asiakkaisen puolelta. Vitsitkin ovat olleet aika korrekteja. Jos ne ovat lipsahtaneet navan alle, niin ne eivät ole sellaisia, jotka olisi kokenut loukkaaviksi tai edes vaivaaviksi. Tosin pitää tunnustaa, että vaikka en ole todellakaan ole porukan rääväsuu, ei oma huumorinikaan aina ehkä ole kaikkein korrekteinta. Osallistun lähes poikkeuksetta kaikkiin työnantajan järjestämiin tilaisuuksiin ja juhliin sekä myös työporukan omiin menoihin. Myöskin niissä tilaisuuksissa, joissa on juotu alkoholia, käytös on pysynyt asiallisena.

Olen miettinyt, että mitkä ovat tekijät, jotka ovat edesauttaneet erinomaista tilannetta. Mieleeni tulee heti kaksi seikkaa: korkea koulutus ja nollatoleranssi häirintään. Meillä henkilöstöosasto on läpi vuosien ajanut nollatoleranssia minkäänlaiseen häirintään. Siitä voi olla aivan varma, että he tutkivat tapauksen huolellisesti. Lisäksi meidän HR on täynnä naisia ;) Meillä on myös työsuojeluvaltuutettu, jonka puoleen kääntyä.

Työpaikallani on fiksuja ja hyvin koulutettuja ihmisiä töissä. Korkea koulutus ei tietenkään takaa sitä, että ei olisi törppö. Törppöjä löytyy kaikkialta ja kaikista ihmisryhmistä. Minusta kuitenkin tuntuu, että koulutetussa sakissa yksittäinen törppö saadaan helpommin kuriin. Lisäksi monivuotiset opinnot, joissa täytyy pärjätä ryhmissä, opettaa taitoja ja hioo särmiä.

Vaikka työpaikallani onkin erinomainen tilanne, että siellä ei häiritä, on sukupuolten välisen tasa-arvon osalta vielä työsarkaa jäljellä. Omasta mielestäni yleinen alaa koskeva ongelma on äitiys- ja perhevapaat. Koska niitä käyttää pääosin naiset, voi vapaa olla varsinainen kuolinisku uralle. Olen kirjoittanut asiasta aikaisemmin täällä. Tilanne ei ole minusta kuuden vuoden aikana olennaisesti korjaantunut. Minusta asia on miesvaltaisen työpaikan suurin ongelma. Hyvänä kakkosena tulee palkkauksen yhdenvertaisuus.

Lisää tietoa häirinnästä ja epäasiallisesta käytöksestä www.tyosuojelu.fi/

"Yllättävä" 9-vuotiaan kriisi

Meidän tasainen ja helpohko kuopus on tullut elämässään uuteen vaiheeseen: 9-vuotiaan kriisiin. Tilanteenhan ei pitäisi olla mitenkään yllättävä, koska perheessämme on podettu jo aiemmin kaksi välillä pohjamutiin vetänyttä 9-vuotisromahdusta. Yllätys se oli kuitenkin. Ehkä suurin yllätys oli, että olimme jo ehtineet unohtamaan koko 9v kriisin ;)

Ehkä olen jättänyt MLL-oppaat ja muut sivistävät informaatiolähteet tutkimatta, mutta minulle ensimmäinen 9-vuotiaan kriisi tuli täydellisenä yllätyksenä. Esikoisella meni koulussa hyvin, hänellä oli ystäviä ja monta uutta taitoa opittuna. Sitten yhtäkkiä lapsen taidot tunteiden ja etenkin vastoinkäymisten hanskaamisessa ottivat hirvittävästi takapakkia. Välillä elämän peruskuviot aiheuttivat riitaa (uhmaikätyyliin väärää ruoka/vaate/vuoro/nukkumaanmeno/sää...) tai jopa suoranaisia romahduksia. Myönnän, että kun tilanne tuli vähän puskista, niin saatoin välillä sortua itsekin samanlaiseksi karjuvaksi tapaukseksi.

Keskimmäinen nosti panoksia. Esikoisen pystyi romahduskohtauksessaan määräämään omaan huoneeseensa. Meteli ja solvaukset saattoivat olla aikamoiset, mutta poika rauhoittui itsekseen. Keskimmäisen jäähyllä olemisesta ei tullut mitään. Raivoa pursuava lapsi halusi purkaa pahanolon tunteensa tavaroiden heittelyyn, hajottamiseen tai oven potkimiseen. Hiukan nolona tunnustan, että minulla ja miehelläni meni aika kauan ennenkuin tajusimme, että kiukun pystyy taltuttamaan hänen osaltaan vain läheisyydellä. Ensin istuttiin samalla sohvalla odottelemassa, että kiukku laantuu sen verran, että lapsen saa kainaloon. Pahimmassa puuskassa lapsen saattoi joutua ihan ensimmäiseksi ottamaan johonkin lukkoasentoon syliin mikäli halusi välttää omaisuusvahingot. Vähitellen raivo tyyntyi siinä aikuisen lähellä ja tilanteesta pystyimme keskustelemaan. Joskus jopa pystyimme ennakoimaankin niitä, mutta oman aikansa kesti pojan romahtelukausi. Jälkikäteen on harmittanut, että koekappaleemme esikoinen sai tässä vaiheessa "sylihoitoa" kuin pikkuveljensä, koska hänen itsesäätelykykynsä mahdollisti omatoimista rauhoittumista.

Nyt vuorossa on siis kuopus. 9-vuotisromahduksia on koettu niistä samoista asioista kuin 4-vuotiaanakin eli siitä, että hampaat pitää pestä ja ulkohousuja kuuluu käyttää :) Oma selkäydinreaktioni jopa kahden kierroksen kokemuksen jälkeen olisi edelleenkin nopeahko omien kierrosten nosto, falsettiin nouseva komentava ääni, joka tekee selväksi sen, että äiti ei tällaista perusjuttujen temppuilua siedä yhtään sekä tiukkaa käskytystä. Siinä alkaakin olla jo sopivasti elementtejä 9-vuotisromahdukseen. Siksi yritän muistaa torjua selkäydinreaktioni ja rauhoittaa hetken ja muistaa kiukuntorjuntaläheisyyden.

Lauman kasvattamisessa on omat humoristiset ja kehittävät puolensa. Keskimmäinen, joka muistaa oman romahduskautensa, puhuu siitä avoimesti ja huumorilla "Äiti, mä muistan, kun mullekin tuli tuollainen kiukku", "Äiti, pikkuveljellä on nyt se 9v romahdus" "Äiti, mulle ei enää tule noita kohtauksia". Sitten on välillä muisteltu niitä aikaisempien murrosvuosien "kasvutapahtumia".

Meillä tämä kehitysvaihe on alkanut siinä 8,5-9 välillä ja päättynyt ennen 10-vuotispäivää. Tällä hetkellä pinnalla oleva lasten tunnetaito-kirjallisuus saattaisi tarjota apua näihinkin tilanteisiin.

Kuulostaako tutulta: Onko perheessäsi eletty 9-vuotisromahduksia?

Mikäli elät niitä parhaillaan, suosittelen etsimään sopivan läheisyyshoidon romahduspotilaalle ja juttelemaan asiasta etukäteen, että mitä voisi tehdä kun kiukuttaa.

Koululaisten kesäloma on hanurista edelleen

Viime vuonna tuli avauduttua koululaisten hirvittävän pitkästä kesälomasta enemmänkin. Aika outoa on, että pikkukoululaisten yksinäisiin iltapäiviin on herätty ja kunnat on valvoitettu tarjoamaan iltapäivähoitoa. Kun lukukausi päättyy, samat naperot voivatkin sitten viettää viikkoja yksinäisiä pitkiä päiviä. Lukuvuosi pysyy muuttumattomana, vaikka isolle osalle pikkukoululaisten vanhemmista 10 viikon lomajärjestelyt ovat hankalia tai hyvin hankalia. Yhteiskunnassamme lisääntyy pätkätyöt ilman lomia, vuorotyöt, yksinhuoltajuus, turvaverkottomuus ja siihen kun yhdistää vielä kohonneet verot ja kikyt ja muut, niin perheiden käytettävissä olevat varat eivät suinkaan nouse hintojen mukana vaan laskevat. Yhä useammalle pienten koululaisten kesälomaviikot muodostuvat ongelmaksi, joko ei ole maksullista kesätoimintaa tai siihen ei riitä rahaa. Puhumattakaan niiden perheiden lapsista, joissa on elämänhallintaan liittyviä ongelmia.

Meillä tänä vuonna tilanne on paria aikaisempaa vuotta helpompi. Ainakin teoriassa ;) Pojat ovat nyt 12, 10 ja 8. Esikoinen ei tarvitse varsinaista hoitoa tai edes valvontaa. Kuopus on aika rauhallinen ja hänellä on kiva kaveri jonka kanssa viettää aikaa. Heidän puuhansa ovat toistaiseksi vaikuttaneet vaarattomilta. Keskimmäisellä energiaa ja huonoja ideoita riittää niin paljon, että hän tarvitsee ohjattua tekemistä. Kaikki pojat ovat harjoitelleet kotona yksin olemista, myös kuopus.

Vaikka pahin kesälomastressi on toistaiseksi väistynyt, ovat kesäkuun ensimmäiset viikot meille edelleenkin vuoden tiukimpia viikkoa. Silloin pitää pystyä hanskaamaan työt toisella paikkakunnalla ja poikien päiväleirikuljetukset ja kaikki perheen ainoalla autolla.

Päiväleirisuunnitelmat murenivat lopputalvesta heti lähtöruutuun. Lähiseurakuntamme ei remontista johtuen järjestäkään jokakesäistä kahta päiväleiriviikkoa. Seurakunnan kesäkerho on ollut suuri helpotus perheellemme: se on tuttu paikka, tutut aikuiset ja lapset, kävelymatkan päässä ja hinta on edullinen.

Tässä tilanteessa aloin ensimmäiseksi etsimään sopivia leirejä meidän keskimmäiselle. Seuraava pettymys oli se, että viime kesän ykkösleiriä eli HopLopin kesäleiriä ei järjestettykkään tänä vuonna. Keskimmäiselle tuli vielä yksi pettymys lisää. Tieto shakkileiristä ei tavoittanut minua ajoissa ja poika jäi ilman paikkaa siellä. Heurekan tiedeleiriltä sain sentään vielä paikat sekä keskimmäiselle että kuopukselle. Toiseksi leiriviikoksi keskimmäiselle valikoitui Peliohjelmointileiri. Olisi pitänyt ottaa joku satunnainen urheiluleiri. Peliohjelmointileirissä ei ole mitään vikaa, mutta selvästi keskimmäinen tarvitsisi jotain enemmän kierroksia laskevaa puuhaa.

Ajattelin jo, että tänä kesänä mennään helposti ja edullisesti vain kolmella leiriviikolla. Sitten aloin katselemaan, että löytyisikö esikoiselle jotain kehittävää tekemistä, johon hän motivoituisi lähtemään. Yllättäen esikoisen päiväleirimotivaatio olikin aika korkea, kun löysin hänelle englannin kurssin. Sen jälkeen vielä puolivahingossa satuin mainitsemaan jollapurjehduksen, joka kiinnostikin poikaa. Molemmat olivat minusta tosi kalliit, mutta koska niiden kustantaminen oli mahdollista, halusin tarjota ne pojalleni. Sitähän ei lainkaan tiedä, että miten teini-ikä vie mennessään ja kiinnostaako ensi kesänä enää yhtään mikään. Jollakurssi on ainakin alkanut erittäin hyvin. Hiukan olin kauhuissani, kun selvisi että esikoinen oli tänään mennyt uiden auttamaan kaveriaan kaatuneen jollan kääntämisessä oikein päin. Vartin verran olivat pojat kääntäneet jollaa. Merivesi on vielä todella jäätävää.

Ensi viikolla on sitten totuuden hetki sen suhteen, että miten sujuu keskimmäisen ja kuopuksen lomailu yhdessä. Pelkään pahinta.

Miten teillä on ratkaistu pikkukoululaisten lomat?
Stressaako lasten lomat?
Kuinka monta kertaa puhelin soi maanantaina töissä?

Tsemppiä lomarumbaan!

PS. Viime kesän vuodatuksen lohdullisin komentti oli Kukkikselta "Ällös huoli kuoma, sitkun ne on teini-iässä niin ei tarvitse miettiä aktiviteettejä koska ne vasta herää yöunilla siinä vaiheessa kun kotiudut töistä ;)" 
Tätä vaihetta odotellessa :D :D :D

Uuden OPSin oppilaan arviointi on pettymys

Uusi OPS (opetussuunnitelma) on varmasti ollut puheenaiheena jokaisessa koululaisten perheessä. Vanhemmat ovat ihmetelleet, että mitä tarkoittaa ilmiöoppiminen ja miten oppiminen viedään luokkahuoneiden ulkopuolelle. Uusi oppimiskäsitys painottaa koululaisen omaa vastuuta ja kehittymistä oppijana. Kuulostaa aika suurilta sanoilta alakoululaisille. Mielenkiintoista nähdä, miten koulu kehittyy.

Ensimmäisen pettymyksen olen jo kohdannut liittyen oppilaan arviointiin. Siitä huolimatta, että uuteen OPSiin pitäisi kuulua myös uusi tapa arvioida oppimista nykyisten numeroiden sijasta, fakta on, että vielä pitkään koulusta saa kuitenkin numeroita. Perinteisten kokeiden määrä on selvässä laskussa lapsillani. Tunneilla tehdään paljon erilaisia ryhmätöitä ja esitelmiä, joista saa arvosanan. Noh, mikäs se tässä minua ärsyttää?

Minusta jatkuvat ryhmätyöt ja esitelmät suosivat perusteetta ekstroverttejä. Nuo tilanteet ovat vaikeita ja kuormittavia introverteille lapsille ja ne vaativat heiltä aivan erilaista ponnistusta kuin ektroverteiltä. Tavallaan introverteillä lapsilla saattaa olla kokeen kaltainen stressi viikottain ryhmätöissä. Opettajat varmasti tietävät, että jokaisessa luokassa on useita introvertteja. Ymmärtääkseni siltikin usein oppilaat saavat itse valita ryhmänsä ja aiheensa. Se tarkoittaa usein sitä, että introvertti ei pääse valitsemaan ryhmäänsä eikä aihettaan välttämättä kertaakaan koko lukuvuotena. Hän menee siihen porukkaan, johon mahtuu ja porukan dynamiikasta riippuen tekee sitä, mitä ryhmän raamit sallivat. Koulun tulisi vähintäänkin huolehtia siitä, että ryhmät muotoutuvat tasaisesti ja työ jaetaan tasaisesti!

Jos lukuvuoden aikana oppiaineessa tehdään kaksi ryhmätyötä, yksi esitelmä ja pidetään yksi koe, on tilanne introvertille epäoikeudenmukainen. Ainoa arvosteltava osaamisennäyttötapa, johon luonteenpiirteellä ei ole suoraan negatiivista vaikutusta, on koe. Ekstrovertti todennäköisesti pääsee valitsemaan mieluisensa ja toimivan ryhmän ja luontaisesti esitelmän pitäminen sujuu introverttiä paremmin. Eli ekstroverttiä suosii kolme osaamisennäyttötapaa ja yksi on neutraali. Introvertillä kolme on luonteenvastaista ja yksi neutraali. Minusta on kohtuutonta, että introvertille koulu ei juurikaan tarjoa hänen luonteelleen sopivaa oppimistatapaa eikä osaamisennäyttöä.

Tilannetta voisi tasapainottaa erilaisilla kirjallisilla töillä. Ne tuntuvat olevan vähemmistönä noihin ryhmätöihin ja esitelmiin nähden. Siihen saattaa vaikuttaa se, että kirjalliset työt helposti typistyvät nettiplagiaatioksi. Se vaatii opettajalta enemmän panostusta laatia ja korjata kirjallista tehtävää. Noh, voihan sen esitelmänkin tietysti kopioida, mutta ulosanti on aina henkilökohtainen. Toki ryhmätöiden ja esitelmien tekemisen oppiminen on arvokas taito. Erityisesti introvertti tarvitsee siinä harjoitusta.

Minulla on hyvin introvertti ja hyvin ekstrovertti lapsi sekä yksi siitä välistä. Joudun seuraamaan läheltä kuinka uusi OPS ja arviointi tukevat ekstroverttiä, helposti innostuvaa ja tempoltaan nopeaa lasta. Introvertti puolestaa kituu ryhmätyöstä toiseen ja jännittää esitelmää. Ne eivät todellakaan edistä introvertin oppimista tai oppimisesta innostumista -päinvastoin! Palautteessa introverttiä yleensä soimataan lisää: pitäisi osallistua tunnilla enemmän ja pitäisi innostuneesti tarttua ryhmtöihin. Ekstrovertille näistä asioista tulee hyvää palautetta, vaikka tuntiosallistuminen ja innostus ryhmätöihin ei ole välttämättä vaatinut juuri mitään ponnistelua.

Toivoisin uuden OPSin ottavan vielä voimakkaammin huomioon oppilaan luonteen oppimisessa enkä toivoisi ketään rankaistavan introverttiydestä!

Ajatuksia isänpäivänä

Minä olen ollut isän tyttö. Aina.

Äitini kanssa persoonallisuutemme ja kemiamme eivät ole kohdanneet samalla tavalla kuin isäni kanssa. Siksi isäni vaikutus minuun on ollut suuri. Hän on kasvattanut minua kannustavassa hengessä, ollut läsnä ja antanut aikaansa. Tuskin olisin mennyt tekniselle alalle ilman isäni kannustusta. Isäni on tutustuttanut minut niin lukemiseen, lasketteluun kuin öljyvärimaalaukseen. Hän on valanut uskoa, että kaiken voi oppia ja pärjätä missä vaan.

Vaari ja kuopus taaperona

Ehkä kasvatuksestani johtuen olen hakenut tasa-arvoista ja kannustavaa kumppania ja olen myös saanut sellaisen. Hra Kepponen osallistuu perheen pyörittämiseen siinä missä minäkin. Voin olla työmatkalla tai omissa menoissa tietäen, että kotona homma pelittää. Ehkä siellä on syöty enemmän Saarioisten äitien eväitä tai kuljettu likaisessa paidassa, mutta oikeasti merkitykselliset asiat on hoidettu. Voin luottaa siihen, että mieheni auttaa minua aina.

Vaari ja esikoinen leikki-ikäisenä

Olen yrittänyt antaa Hra Kepposelle tilaa olla vanhempi omalla tavallaan. Tehdä asiat omalla tavallaan ja hakea niitä juttuja, joita hän haluaa tehdä lasten kanssa. Sietää ja oppia kunnioittamaan sitä, että toinen tekee asiat omalla tavallaan. Pienempänä pojat olivat ehkä enemmän äidin poikia, mutta kyllä meillä on nykyisin isin poikia. Hra Kepponen on pelannut poikien kanssa samaa roolipeliä pari vuotta ja se on esikoisen ja keskimmäisen suursuosikki puuhaa.

Pojat ja Hra Kepponen viime kesänä

Jos jonkin neuvon saisin ja voisin antaa isyyttään aloitteville isille, neuvoisin osallistumaan vanhemmuuteen aktiivisesti ja ottamaan se oma tila heti alusta alkaen. Vanhemmuuttaan voi toteuttaa monella tavalla, eikä se äidin vanhemmuuden malli oli aina se oikea. Tärkeintä on olla läsnä, rakastaa, kannustaa ja antaa aikaa.

Oman elämäni miehiä haluan kiittää saamastani rakkaudesta ja kannustuksesta!

Meillä isänpäivää vietetään tänä vuonna kahveilla vaarin luona. Hra Kepponen on saanut kortit ja muistamiset lapsilta. Minä olen jo kaihoisasti muistellut päiväkotivuosien tuotoksia, joiden tekstit olivat niin hilpeitä :)

Hyvää isänpäivää!

Onni on olla isin sylissä

Koululaisten kesäloma on hanurista

Täällä töissäkäyvä äiti kipuilee koululaisten kesälomien kanssa. Kyllä 10 viikkoa lomaa on ihan kohtuutonta niille, joilla vuosiloma on 4 viikkoa! Joka kevät mietin, miksi kesäloman pitää olla noin pitkä? Mikä lienee agraariyhteiskunnan jäänne tuokin loma on. Nyky-yhteiskunnassa kukaan ei enää tarvitse lapsiaan työvoimaksi kasvimaata hoitamaan, heinätöitä tekemään ja marjoja poimimaan koko kesäksi.

Pikaisella googlailulla aloin kannattamaan saksalaista lomajärjestelmää: joululoma on kuten Suomessa, pääsiäisloma vastannee hiihtolomaa + pääsiäispyhiä ja kesäloma seitsemän viikkoa. Kyllä kelpaisi! Aloin jo fantasiomaan, kuinka vaikka kaksikin lisä kouluviikkoa olisi aivan upea juttu, jos lapset voisivat oppiainepaletistaa valita ne mieluisimmat. Vaikka käsitöitä, musiikkia, liikuntaa, kenties uimakoulu, kirjallisuuspiiri, lisämatikkaa, kielikylpytunnit, luonnontieteitä. Lapsikin sanoi, että voisi mennä kesällä vielä kahdeksi viikoksi kouluun, jos ei tulisi yhtään läksyä ja saisi itse valita aineet. Listalla olisi pesäpallo, uinti, musiikki, englanti ja matematiikka. Noh, hetihän tämä kääntyy rahaan ja jos 6 minuutin lisätyöajasta sopuun pääseminen on kuukausien urakka (ja ehkä mahdoton), niin tämähän on aivan utopiaa.

Palataanpas sitten niihin kesälomaselviytymisstratigioihin. Niissähän on vaihtoehtoja, mutta niissä kaikissa on jotain pahanlaatuista vikaa.

Meiltä turvaverkot puuttuvat oikeastaan täysin. Ei ole mummolaa, johon lähettää lapset. Puuttuu se reipas siskontyttö, joka kesätyönään viihdyttäisi poikia. Ainoan turvaverkkomme eli anopin terveys romahti heti eläkepäivien alettua ja hänen kuntonsa kestää vain esikoisen.

Onni on serkkupojan tuoma karkkikassi :) Tämä on auttanut kesäahdistukseen.

Aikuisten lomat voisi limittää. Jonkin verran olemme limitelleet, mutta haluan kovasti, että meillä olisi yhteistä lomaa perheenä. Minun toiveitani ja myös arvomaailmaa vastaan sotii se, että viettäisimme elämästämme vuosikymmenen miehen kanssa lomat erillään. Ehkä siinä tapauksessa, jos meillä olisi aivan oma mökki, jolta voisi tehdä osan viikkoa etätöitä, järjestely toimisi. Mies kieltäytyy täysin mökin hankinnasta, mikä sinänsä on ymmärrettävää, kun meillä on mahdollisuus lomailla rajoitetun aikaa mummilassa järven rannalla ja mökin rahoitus olisi täysin lainaperustaista.

Vaihtoehdoksi jää erilaiset leirit lapsille. Toistaiseksi pojat ovat käyneet päiväleirejä. Nehän ovat aivan toimiva vaihtoehto, jos on laittaa rahaa niihin ja kuljetukset järjestyvät. Olen tänä kesänä hajonnut täysin noihin päiväleirikuljetuksiin.

Päiväleirikuljetukset ovat pirstoneet päiväni ja nostaneet stressitason taivaisiin. Siihen vaikuttaa ratkaisevasti Kehä I remontti. Ainoa tapa päästä järkevässä ajassa toimistolle on lähteä 6:45 tai 9:30. Ainoa järkevä tapa päästä kotiin on lähteä 14:00, paitsi perjantaisin 12:00. Kuljemme miehen kanssa töihin samalla autolla ja heti kättelyssä totesimme logistiikan tolkuttoman hankalaksi. Toki julkisilla pääsee töihin, mutta aikaa menee optimisuoritukseen 1t 15min ja siihen saa kaupan päälliseksi vajaan pari kilometriä kävelyä tietokonerepun kanssa. Saimme onneksi päiväleirikuljetuksia varten toisen auton lainaan anopilta.

Vaihtelua etätöihin tuo puhelinpalaverit HopLopin nurkasta

Työpäiväksi tulee helposti seuraava: aloita työt mielellään ennen klo 7 kotona. Kuljeta lapsia klo 9 päiväleirille ja aja sieltä töihin siitä huolimatta, että ruuhka on vielä päällä. Huonolla tuurilla samalle aikuiselle osuu myös hakuvuoro. Silloin lähde klo 14 kotiin, tee etätöitä. Hae lapset päiväleiriltä klo 16. Tarjoa kotona välipala ja jatka etätöitä. Tee etätöitä klo 17, yleensä klo 18 saakka. Tarjoa lapsille iltaruuaksi jotain toisten äitien tekemää, koska aika ja voimat eivät enää meinaa riittää muuhun. Tai grillaa jotain epäterveellistä. Kyttää koko ajan kelloa. Säädä aina kohteeseen saavuttuasi kännykkä soimaan, että et vaan unohda seuraavaa säntäystä. Keksi innovatiivisia ratkaisuja: kun liikenne tökkii, voit jäädä uimahallin parkkipaikalle tunniksi odottamaan lasten päiväleirin päätöstä. Minä makoilin takapenkillä, mies piti puhelinpalaveria etupenkillä. HopLopissa on muuten niin hyvä Wi-Fi, että siellä pimeimmässä takanurkassa voi pitää puhelinpalavereja wi-fin ylitse.

Äidin omaa aikaa auton takapenkillä uimahallin parkkiksella

Pojat ovat tykänneet päiväleireilystä. Ensimmäinen viikko meni uimahallin järjestämällä Sporttileirillä. Joka päivä oli tietenkin uintia ja sen lisäksi pallopelejä tunti tai kaksi ja sitten perinteisiä pihaleikkejä ja jopa telinevoimistelua. Esikoinen on aika ronkeli urheilulajien suhteen, mutta viihtyi hyvin leirillä. Pikkuveljet olivat saaneet kunniamaininnan ja palkinnon jokaiseen lajiin osallistumisesta ja keskimmäinen vielä siitä, että ei ollut kertaakaan pyytänyt päästä vaihtopenkille. Ilmeisesti kerran oli joutunut vaihtoon :) Meillä oli iltaisin todella hiljaista ja rauhallista.

Toisella viikolla esikoinen oli Luma-keskuksen ongelmanratkaisua ja matematiikkaa roolipelaten leirillä. Esikoinen tykkäsi leiristä, mutta ei kuulemma ollut yhtä hyvä kuin Heurekan tiedeleiri. Pikkuveljet olivat kakkosviikolla seurakunnan tutussa kesäkerhossa, johon he kulkivat itse. Onneksi kulkivat itse, sillä esikoisen päiväleiri oli 9-15 ja täysin eri suuntaan kuin työpaikka. Kolmas viikko pienemmillä pojilla on ollut HopLopissa, joka onneksi osuu työmatkan varrelle. Sieltäkin tulee hyvin hiljaisia lapsia pois. Ensi viikon esikoinen on mummilassa ja minä otan loputkin mehut irti leirikuljetusten muodossa. Työmatka muuttuu 25km 41km ja kun keskimmäinen ja kuopus menevät Heurekan tiedeleirille. Aikaisempina vuosina Heurekan leiri on ollut leirikesän paras viikko. Saas nähdä, mitä pojat ovat tämän kesän jälkeen asiasta mieltä, kun erilaisia leirejä on kokeiltu urakalla.

Sänkyyn saakka ei ollut päiväleiriläiset voimat riittäneet. 

Taittopatjankin avaus oli jäänyt puolitiehen :)

Päiväleirit ovat kalliita. Ne tulivat maksamaan enemmän kuin mitä maksaa vajaan kahden viikon Balttian kiertomatkamme majoitukset, lautta ja arvioidut bensakulut. Asemamme on siinä mielessä etuoikeutettu, että rahat ovat riittäneet 10 leiriviikon maksuihin sekä myös loman viettämiseen. Paljonhan on ollut somessakin puhetta siitä, että osalla koululaisista kesäloma on ankeaa aikaa. Vanhempien rahatilanteen tai elämäntilanteen vuoksi kesään ei kuulu uimaretkiä, mökkeilyä, torikahveja puhumattakaan huvipuistoretkistä tai matkoista. Surullisin oli opettajan kertomus koululaisen aineesta Mitä tein kesälomalla: "Kävimme kaupassa, ostimme ruakaa."

Vielä en tiedä ensi kesästä, mutta kirjattakoon nyt muistiin, että ei tällaista kuljetusrumbaa ainakaan. Ehkä sittenkin ne limittäiset lomat... ja kansalaisaloitetta vetämään kouluvuoden pidentämisestä!

Ihanaa juhannusta! May the sun be with you!

Tähän on tultu

Keski-ikäistyminen on vähintään yhtä erikoinen elämänvaihe kuin murrosikä. Murrosiässä kehossa tapahtuu muutoksia (karvat ja rinnat kasvaa) ja asiat, joita et ole mitenkään pitänyt kiinnostavina, alkavatkin yhtäkkiä olla todella kiinnostavia (pojat, discot, tiukat farkut). Kukaan ei puhu keski-iästä, jolloin tapahtuu aivan yhtä mullistavia muutoksia. Keho muuttuu (karvat harmaantuu, kaikki osat alkavat roikkua alkaen leuasta ja rinnoista) ja täysin kiinnostamattomat asiat muuttuvat todella kiinnostaviksi (muuttolinnut, puutarhanhoito ja vesijuoksu).

Olen jälleen saavuttanut keski-ikäistymisen virstanpylvään. Olen lähes ekstaasissa maauimalasta! Todellakin - yksi arkeni=elämäni kohokohdista on maauimala.

Minä, ikuinen aamutorkku, ponnistan naapurikaupunkiin Leppävaaraan aamu-uinnille ennen työpäivää. Välillä ulkona on ollut lämmintä hemaisevat +9, mutta tänään jo heti aamusta +19. Vesi on jokatapauksessa mukavan lämmintä ja usein aurinkokin on vähintään pilkahdellut. Polvivammani ei kestä rintauinnin potkua juurikaan, joten olen siirtynyt pääosin vesijuoksemaan.

Olen siis älyttömän onnellinen, että pääsen ulkoaltaaseen vesijuoksemaan ennen työpäivääni. Tähän on tultu. 

Pitää hehkuttaa Espoon investointia Leppävaaran uimahalliin ja etenkin maauimalaan. Vanha uimahalli on saanut valoisan lisäosan, suihku- ja pukeutumistilat on uusittu ja ne ovat ihanan lämpimät ja uimahallin kruunaa uudet ulkoaltaat. Lapsia ulkona hemmotellaan vesiliukumäellä. Vieressä on myös Angry Birds leikkipuisto, joten veikkaan paikasta espoolaislasten kesähittiä. Kävijöitä on kuulemma välillä ruuhkaksi asti, mutta aamuisin ja illalla mahtuu vielä ihan mukavasti sekaan.

Avajaisviikolla oli melkein tyhjä allas, noh lämpöäkin oli se +9

Vesijuoksun päälle aamukahvit auringossa - keski-ikäisen ekstaasi :D

Samaan hengenvetoon voin paljastaa, että Facebookissa olen varsin ihastunut yhden toimijan postauksiin ja linkkeihin. Yleensä minua ei jaksa kiinnostaa firmojen eikä edes järjestöjen linkit, mutta olen huomannut, että nykyisin avaan aina suosikkini linkit. Ja kuka on tämä kuumista kuumin suosikkini? Sehän on tietysti Martat! Suosittelen. 

Tähän on tultu.

Muuten arkeni on taas hyvin työpainotteista. Tsekkaan koko ajan kelloa ja kalenteria, että mikä palaveri, mikä deadline ja mihin aikaan pitää ehtiä Kehä I, jos meinaa päästä läpi alle tunnin. Ensi viikosta isketään vielä lisäkierroksia, kun kuljettelemme poikia päiväleireille pitkin pääkaupunkiseutua. Onneksi mennään lomaa kohti :)

Mukavaa päivää!

Taas ärsyttää...

Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää teitä ihanista tsemppaavista sanoista edelliseen postaukseen sekä mielenkiintoisesta keskustelusta kommenttiboxin puolella. Ajatustenvaihto oli erittäin energisoivaa ja inspiroivaa. Kiitos! Energiapurske toivottavasti purkautuu mielenkiitoisiksi postauksiksi yhteistyössä muiden kanssa. Ja eihän sitä tiedä vaikka meillä epäkaupallisilla-fokusoimattomilla olisi joskus laavugaalakin ;)

Mutta sitten ärstykseen. Voihan suomalainen kunnallispolitiikka! Ystäväni oli laittanut FBhen linkin Hesarin artikkeliin, jossa pohditaan että onko kuntajohtajille tarvetta asettaa karensseja. Helsingin Sosiaali- ja terveystoimen apulaiskaupunginjohtaja Laura Rädyn siirtyminen Terveystalolle on nostanut asian esille. Tuollaisia asioita on syytä pohtia, ehkä jopa säädellä lailla. Pahimmillaan kyseisen kaltaiset siirtymät vääristävät kilpailua eivätkä toimi julkisen sektorin eduksi.

Lehtiartikkeli paljastaa karusti sen, miksi suomalainen kuntapolitiikka on vaikeaa ja miksi kuntaliitokset ja sote-alueet ovat kuin taistelutantereita. Poliitikoilta on täysin hukassa se, mitä varten he työskentelevät.

Lainaus Hesarista:

"Jos esimerkiksi apulaiskaupunginjohtaja siirtyy Helsingistä täysin vastaavaan työhön Vantaalle, siirtyykö kilpailevien kuntien välillä tietoja? Kyllä siirtyy, totesi Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Tatu Rauhamäki (kok), ja siksi hän piti hyvänä, että karensseista keskustellaan."

Siis mitä v* ???
Mistäköhän nämä kunnat Rauhamäen mukaan kilpailevat? Korkeimmasta veroäyristä, eniten persellään olevasta taloudesta?

Kuntien tehtävänä on tuottaa kuntalaisten tarvitsemat palvelut mahdollisimman tehokkaasti, laadukkaasti ja edullisesti. Se on jokaisen tämän maan kansalaisen etu, että jokainen kunta menestyy! Myös sen naapurikuntalaisen. Ihan jokaisen etu!

Omalla toimialallani jopa saksalaiset ja ranskalaiset ovat saaneet aikaiseksi yhteisyrityksen, jonka tehtävänä on tehdä ostot keskitetysti, koska kaksinkertaisella volyymilla saa paremman hinnan ja säästää ostotoiminnan kuluissa. Suomessa kunnallispoliitikot pelkäävät, että esimerkiksi kahden pääkaupunkiseudun kunnan välillä voisi siirtyä tärkeää tietoa. Kansalainen Kepponen luuli, että tavoitteensa saavuttamiseksi kuntien kannattaa tehdä työtä yhdessä ja oppia toisiltaan! Kuvittelin, että se olisi suorastaan pärjäämisen edellytys. Ei ole ihme, että kuntaliitoksiin on leimaantunut termi "pakko" eteen, kun yhteistyöhalukkuus on tällä tasolla, että tietoa ei kuntien välillä saisi vaihtaa :(

Kuvittelin, että jos jossain kunnassa saadaan joku asia ratkaistua uudella tavalla siitä kerrottaisiin muille kunnille ja muut olisivat pelkkänä korvana ja miettisivät heti, että voiko sitä soveltaa omaan kuntaan. Kansalainen Kepponen haaveilee siitä, että kunnallispoliitikoilla/virkamiehillä voisi oikeasti olla "kierrätysuraa". Kun joku juttu tietyllä toimialalla on saatu  hyvälle mallille, voisi ura jatkua soveltamalla muutos toisen kunnan toimintaan.

Ihan oikeaa liiketoimintaa harjoittavissa firmoissa tälläiset tiedonpanttaaja-yhteistyökyvyttömistä yksilöistä hankkiudutaan eroon tai vähintään siirretään syrjään. Kuntasektorilla nämä sankarit miettivät, että olisiko mahdollista tukea tiedonpanttaus-yhteistyökyvyttömyyttä peräti karenssilailla. Tätä on niin vaikea käsittää? Mistä tällainen kumpuaa?

Kuvat ovat viime viikon lauantailta Kulosaaresta. Upea tulipallo!

Ihan vaan tavallinen harrastelijabloggaaja

Minusta on jo pidemmän aikaa alkanut tuntua siltä, että minun on välillä vaikea olla ihan tavallinen harrastelijabloggaaja. Tuntuuko teistä muista harrastelijoista ikinä samalta?

Avaan vähän enemmän tuntemuksiani. Bloggaus on ollut harrastuksenani jo yli 6 vuotta. Tämä on aikaavievä harrastus, mutta vain yksi harrastus harrastuksieni joukossa. Harrastan myös askartelua, uimista, laskettelua, ulkoilua, lukemista, matkailua ja kulttuuria. Kirjoitan, kun siltä tuntuu. Kirjoitan saadakseni näistä täysistä, ihanista, ihanan kamalista vuosista itselleni mahdollisimman paljon muistoja talteen. Kirjoitan purkaakseni ajatuksiani ja välillä turhaumiani naisena, äitinä ja kansalaisena. Kirjoitan saadakseni vertaistukea, inspiraatiota ja neuvoja. Kirjoitan jakaakseni niitä kaikkia lukijoilleni ja satunnaisesti tänne osuville. Juttu ei ole kovinkaan usein hyytynyt. Usein kirjoitettavia asioita on enemmän kuin ehdin kirjoittamaan. Harrastukseni pitäisi voida hyvin, mutta...

Saatan nykyisin ärsyyntyä reaalimaailmassa saamistani kysymyksistä. Paljonko olet ansainnut blogillasi? Mitä tuotteita olet saanut? Kannattaako kirjoittaa, jos siitä ei mitään hyödy? Onko lukijamääräsi kasvussa? Käytkö blogitilaisuuksissa tai kuohariaamiaisilla? Näitä kysymyksiä on tullut niin usein, että olen melkein ajautunut samoille ajatusurille.

Yleensä herättelen itseäni seuraavilla ajatuksilla. Kun lähden kotoani Karhun kävelysauvojen kanssa Adidaksen lenkkarit jalassa lenkille, kukaan ei odota, että alkaisin tienaamaan sillä sivutuloja. Kukaan ei kysy, että mikset pyytänyt Karhulta uusia sauvoja tai 5€ per pururatakierros. Miksi suhtautua bloggausharrastukseen mitenkään eri lailla? Minun palkkioni on vuorovaikutus, vertaistuki, inspiraatio ja kanava itseni ilmaisemiselle. Silti tämä ihmettely on jäänyt nakertamaan mieleeni. Onko tällaisella itsenäisellä, fokusoitumattomalla, epäkaupallisella harrastelijablogilla sijaa skenessä? Onko tämä sittenkään harrastus, johon kannattaa laittaa näin paljon aikaa?

Hetkellistä epävarmuutta saattaa pahentaa muiden blogien selailu. Monessa blogissa kirjoitetaan tavoitteista ja kehityskohteista bloggaamiselle: "mihin aion viedä blogini vuoden sisällä". Usein korostetaan fokusoitumisen tärkeyttä, pitää olla pääteema ja tuottaa sen mukaisia kirjoituksia. Niissä kirjoitetaan kaupallisista yhteistyökumppaneista. Niissä kirjoitetaan verkostoitumisesta, koulutustilaisuuksista, pressipäivistä. Siis niissäkin blogeissa, joiden kirjoittaja ei elä blogillaan.

Itse olen usein niputtanut nämä kaupallistumisen kanssa samaan nippuun. Kaupallistuminen ei ole minulle ikinä ollut tavoiteltava juttu, ehkä vähän päinvastoin. Mutta saatan olla väärässä. Ehkä juurikin tuo kaikki on tarpeellista harrastuksen mielekkäänä pitämisessä ja siinä, että tuntee kehittyvänsä. Ehkä minun pitäisi muuttaa tapaani blogata. Ehkä minun pitäisi hakea blogilleni sopivaa yhteisöä ja sen kautta lisää virtaa. Fokusoitua. Kenties hakea kaupallisia yhteistyökumppaneita. Saatan nanosekunnin suunnitella, kuinka ryhdyn tavoittelemaan tuota. Sitten muistan, että minulla on aika vaativa ja hyvin tavoitehakuinen päivätyö ja kolme lasta. Vapaalle ei enää riitä tavoitekeskeisyyttä, haluan vapaani olevan rentoa.

Ehkä voisin kuvata tunnetta seuraavanlaisesti :"Välistä tuntuu kuin esittelisin teille vaivalla virkkaamaani minulle mieluista pannulappua, kun koko muu maailma esittelee virkattuja parisängynpeitteitä tai verhoja". Kun niin moni tuottaa sisältöä ammatikseen tai vähintäänkin tuloja tavoitellakseen, perusharrastelijat erottuvat joukosta selvästi - eivätkä aina edukseen. Ehkä blogit eivät ole enää kanava kurkistaa toisen arkeen ja mielipiteisiin vaan jotain ihan muuta.

Onko teillä samanlaisia tunteita?
Vai onko tämä merkki siitä, että minun blogiaikani alkaa lähestyä loppuaan?

Nyt ärsyttää...

Se on ehkä keski-ikäistymisen merkki, että niin moni asia yhteiskunnassa ärsyttää. Vai olenko kenties paalamassa takaisin nuoruuteen?

Aloitetan kevyemmästä päästä. Olen korviani myöten täynnä fitness-buumia. Minut voi toki leimata kateelliseksi röllykkämahaiseksi keski-ikäiseksi. Vaikka olisinkin sitä, en silti ymmärrä, kuinka tärkeää vartalosta tai sen osista on ihmisille tullut. En pysty ymmärtämään sitä, että yhä useamman ihmisen ajatukset täyttyvät siitä, että kuinka saa pakaransa mahdollisimman pyöreäksi. Arvostan terveydestä huolehtimista korkealle ja siihen kuuluu tärkeänä osana liikunta, mutta en arvosta nykyistä ulkonäkökeskeistä tyyliä.

Kehuskellaan kuinka erilaiset "fitnessit" ovat juuri se paras elämäntapa ja kuinka se täyttää koko elämän. Herrajumala eikö nuorilla ihmisillä ole mitään muuta ajateltavaa kuin oma kroppansa? Tai että tuliko syötyä tarpeeksi proteiinia? Miksi ne perinteiset tulevaisuuden suunnitelmat eivät kiinnosta? Alkaen siitä, että pitäisi opiskella jotain ja hankkia ammatti sen täydellisen perseen sijasta? On ihan ok olla erottamatta miljoonaa miljardista, tietämättä yhtään hallituksen jäsentä tai BKT:tä, olla lukematta yhtään kirjaklassikkoa, jos vaan kroppa näyttää hyvältä.

Olen kuullut, että useat nuoret miehet fanittavat Bull Mentulaa. Seriously? Mies näyttää kaikkea muuta kuin terveeltä. Kun Bull esiintyy televisiossa tuijotan häntä kauhunsekaisesti, että kai tuolla kaverilla juuri nyt otsasuoni poksahda ja kuolo korjaa pois. Siis ainoastaan katson Bullia, olen jo oppinut, että suusta ei tule juuri mitään kuuntelemisen arvoista sellaiselle henkilölle, jota ei kiinnosta, että mistä kohtaa lihas ei erotu tarpeeksi hyvin. Naistenlehden syväluotaushaastattelusta mieleeni syöpyi, että Bullin kanssa on vaikea esim. matkailla. Kävely ei onnistu, koska reidet hankaavat toisiinsa niin pahasti, että Bull tulee kipeäksi. Mitä tuollaisessa on tavoittelemisen arvoista?

Minä varmaan elän väärällä vuosisadalla. Olisin sopinut paremmin sinne Leinon ja Edelfeltin aikaan jolloin arvostettiin sivistystä enemmän kuin ahteria. Tai edes 60-70-luvulle koulujärjestelmän uudistamisen aikaan. Minä en näe siinä mitään kiinnostavaa saatikka kunnioitettavaa, että joku onnistuu muokkaamaan itselleen hyvän pyllyn.

No miksi tämä sitten ärsyttää? Kai jokainen saa käyttää aikansa ja energiansa mihin haluaa ja huonompiakin kohteita on kuin fitness. Siksi, että mietin millaisen kuvan annamme nuorille tytöille (tai pojillekin) elämästä ja tavoitteista? Mikä on elämässä tärkeää? Haluammeko kasvattaa heistä sivistyneitä, pohdiskelevia, omia arvojaan rakentavia, itseään ja toisiaan kunnioittavia vai maanisesti hiilareita laskevia salihirmuja? Onko elämässä tärkeää, että lihakset näkyvät vai olisiko kuitenkin monta muuta taitoa tai ominaisuutta, johon kannattaisi panostaa ensin? Haluatko nuorellesi hyvin kurinalaista, normaalielämää sotkevaa harrastusta, jonka pääasiallinen tavoite on hankkia ihailua vartaloa kohtaan? Opetatko hakemaan ihailua ulkoisilla avuilla?

Se, että fitness-personaat saavat jatkuvasti lisää media-aikaa ja -tilaa, vaikuttaa varmasti nuorten ja erityisesti tyttöjen omakuvaan ja käsityksiin tavoiteltavista asioista. Valitettavasti kuva näistä fitness-persoonista on jäänyt varsin yksiulotteiseksi. Se voi toki olla median vika, mutta karrikoiden sanottuna julkisuuskuva on kropan treenausta ja jonkun puolisona/tyttöystävänä olemista. Nainen määrittelee itsensä jonkun miehen kautta tai pakaroidensa pyöreyden kautta. Minä olen kasvanut aivan erilaisiin arvoihin.

Varmasti fitness-buumi on tuonut paljonkin hyvää mukanaan, moni on saanut kipinän fyysisesta kunnostaan huolehtimiseen. Minusta tällä hetkellä parasta, mitä voisi buumille tapahtua olisi uudenlaiset keulakuvanaiset. Sellaiset joilla olisi koulutusta, ammatti ja muitakin kiinnostuksenkohteita kuin treenaus. Sellaiset naiset, jotka liikkuvat pitääkseen itsestään huolta, jaksaakseen enemmän ja voidakseen hyvin, eikä pakaran täydellisyydellä olisi mitään väliä.

Alalle tekisi myös hyvää, jos personal trainereiden koulutus yhtenäistettäisiin ja alalle tulisi jonkun riippumattoman osapuolen antamaa koulutusta ja tutkintoja. Nythän minkä tahansa kaupallisen toimijan muutaman viikon koulutuksella voi julistautua alan ammattilaiseksi. Minä voisin perustaa KuntoKepposen ja alkaa kouluttamaan personal trainereita. Haluan todeta, että minusta alalla on toimijia, joiden malli on lähes identtinen verkostomarkkinoinnin kanssa. Myydään koulutusta, jotta seuraava taso voi myydä koulutusta ja palvelua. Jää hiukan epäselväksi, että minkälaista palvelua se ketjun viimeinen lenkki oikeasti saa ja miten sen laatua mitataan. Varmasti monella on hyvä osaaminen ja työmoraali, mutta itse erilaisia kuntoutusmuotoja polveni kanssa kiertäneenä olen kuullut liian monta tarinaa jopa leikkaushoitoon johtaneista treeniohjelmista.

Mitä mieltä olet fitnessbuumista? Hyvä vai huono vai molempia?

Ärsytyslistani kärjessä ovat hallituksen esityksen naurettavat nippeliviilaukset työllisyyden lisäämiseksi sekä yleiseurooppalainen kädettömyys tunnustaa, että islamitaustaisten maahanmuuttajien integroinnista nykyiset toimenpiteet eivät ole riittävät ja ainakaan tavallisen kansalaisen näkökulmasta tietojärjestelmiä ei käytetä riittävän tehokkaasti potentiaalisesti radikaalisoituneen väestön liikkumisen tarkkailuun tai jopa liikkumisen rajoittamiseen. Ehkäpä avaan sanaisen arkkuni näistäkin aiheista..

Paasauksesta huolimatta erinomaista viikonloppua!