Let's play business -näytelmä ja dekkariputki

Vuoden ensimmäisen teatterireissun teimme Hra Kepposen kanssa Helsingin Kaupunginteatteriin katsomaan Let's play business näytelmää. Wanda Dubiel kuuluu suosikkinäyttelijöideni joukkoon ja se oli oikeastaan suurin syy, miksi ostin liput kyseiseen näytelmään. Mainostekstikin osui ja upposi minuun: Juha Jokelan uutuuskomedia Let’s Play Business käsittelee nykyaikaisen työelämän haasteita hykerryttävällä otteella. Se on oivaltava, paikoin täysin päätön komedia, joka yllättää, naurattaa ja osuu aikaan kuin ryhmysauva pahvilaatikkoon – toisin sanoen jättää jäljen". Sitaatti lainattu: https://hkt.fi/

Kuva lainattu: https://hkt.fi/

Vastasiko näytelmä odotuksia? Ei täysin. Näytelmässä on kaksi tasoa: tarina projektikonsultointifirmasta, jossa yritetään sopeutua vahvan ja kiistanalaisen johtajan eläköitymisen jälkeiseen aikaan. Sitten meta-taso, joka on tarina teatteriryhmästä, joka tekee esitystä projektikonsulttifirmasta. Näiden kahden tason välillä poukkoillaan jatkuvasti. Aluksi tämä tarinoiden välillä poukkoilu tuntui sekavalta. Hra Kepponen sanoi heti, että hänen mielestään lähes poikkeuksetta tilanne on se, että yksittäinen tarina ei ole riittävän vahva, jos tarvitaan tälläinen toinen irrallinen taso sen rinnalle. Sanoisin, että Hra Kepposen arvio piti paikkansa näytelmän ensimmäisen näytöksen suhteen.

Minusta ensimmäinen näytös olisi kaivannut enemmän aiheen ylilyöntiä ja enemmän kierroksia. Aloin väliajalla miettimään, että näistä lähtökohdista on hyvin vaikea saada näytelmää mitenkään hyvään lopetukseen. Toisessa näytöksessä tuli enemmän kierroksia ja uskallusta vetää kunnolla överiksi. Toinen näytös oli selkeästi ensimmäistä parempi. Lisäksi näytelmään oli saatu hyvä lopetus. Toisen näytöksen myötä näytelmä nousi minusta ihan kelpoon keskikastiin. Näyttelijäsuoritukset olivat kaikki vahvaa ammattilaistyötä.

Onnellisesti hymyilevä työntekijä on juuri saanut vasemmalla olevalta uudelta toimitusjohtajalta firman ensimmäisen papukaijamerkin :) Kuva lainattu https://hkt.fi/

Omaksi suosikikseni projektikonsulttifirman tarinassa nousi uusi, nuori toimistusjohtaja. 
Kuva lainattu https://hkt.fi/

Suosittelisinko? No, jos käyt harvoin teatterissa, niin kannattaa panostaa johonkin toiseen näytelmään. Toisaalta Let's play business on ison ammattiteatterin keskikastia, joten kyllähän sen sujuvasti katselee. 

***

Sitten siirtyminen toiseen aiheeseen eli dekkareihin. Olen ennenkin kirjoittanut, että luen monipuolisesti kevyestä vaativaankin kaunokirjallisuuteen. Suosikkigenreni on selkeästi dekkari. 

Olen joskus aikaisemmin lueskellut Immun ja Kalen rötöskatsausta. Näitä kirjoja entinen poliisi Kale Puonti on kirjoittanut yhdessä entisen rikollisen, ex-moottoripyöräjengiläisen Mika Ilménin kanssa. Kirja ei kiinnostanut minua tippaakaan. Jätin kesken. Kirja oli minusta tylsä enkä myöskään pidä toisesta kirjoittajasta Immusta. Vaikka Immu on rikoksensa sovittanut, niin se, että hän kirjoittanut myyntimenestyskirjoja rikollisesta urastaan huumekaupassa, on minusta epäeettistä. 

Annoin Kalen Puonnin Pasilan Myrkky sarjalle yhden kirjan mahdollisuuden. Siinä kävikin sitten niin, että sarjan toiseksi viimeinen osa on menossa. Tykkään kirjan poliiseista, realistiselta vaikuttavasta tapauksien kuvauksesta ja eteenpäin rullaavasta juonesta. Ensin minua häiritsi se, että luvut ovat hyvin lyhyitä. Ne ovat lyhyimmillään sivun mittaisia. Jossain vaiheessa totuin tuohon tyyliin eikä se häirinnyt minua enää. Mukavaa aivot narikkaan dekkariviihdettä.

Mukavaa uutta viikkoa!

Kirja Suomessa tapatuvasta orjakaupasta aiheutti sen, että en ehkä ikinä voi ostaa pakastemustikoita

Luen selvästi vähemmän tietokirjallisuuta kuin muuta kirjallisuutta. Usein minulta saataa jäädä tietokirja kesken. Joudun työssäni lukemaan ja opiskelemaan jatkuvasti, mikä selittänee osaltaan vähäisempää kiinnostusta tietokirjoihin.

Hesarin tutkivan toimittajan Paavo Teittisen kirja "Pitkä vuoro - kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen" on monen ammattikriitikon mielestä yksi tämän vuoden merkittävimmistä kirjoista ja kirja voitti loppuvuonna 2025 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Olin lukenut aikoinaan Teittisen raportit hänen tutkimastaan orjatyöstä Suomen nepalilaisissa ravintoloissa. Uutiset olivat shokeeraavia. Muutama nepalilainen avainhenkilö dominoi ravintola-alaa. Henkilökuntaa tuotettiin Nepalista ja heillä teettiin järkyttävän pitkää päivää ilman vapaita ja palkkaa. Palkkaa saatettiin maksaa nimellisesti, mutta palkanmaksaja nosti rahat pois palkansaajan tililtä pankkiautomaatilla. Asuinolosuhteet olivat kurjat ja kehnoimmillaan orjatyöhön joutunut nukkui patjalla keittiön lattialla.

Kotona ruokapöydän ääressä puhuimme asiasta koko perhe ja mietimme, että harjoittaako meidän käyttämämme nepalilainen ravintola orjatyötä. Puhuimme siitä, että voimmeko pyytää saada kysyä kokeilta, että saavatko he palkkaa ja missä he asuvat. Suomalaiselle on kyllä aikamoinen kynnys ryhtyä tälläiseen keskusteluun ravintolassa. Niin se oli minullekin. Äänestimme ensin jaloillamme ja lopetimme nepalilaisen syömisen. Meille kävin kuten monelle muullekin. Kun pöly haihtui palasimme takaisin asiakkaaksi ja vähän sillä lailla, että toivottavasti kukaan ei näe, että ostetaan nepalilaista. Sen verran keskustelua asiasta kävin, että kun kassalla oleva rouva sanoi, että mukava nähdä pitkästä aikaa, kerroin että emme ole syönyt lainkaan nepalilaista, koska olemme niin järkyttyneitä uutisista, että orjatyö on yleistä nepalilaisissa ravintoloissa. Rouva kassalla sanoi olevansa myöskin järkyttynyt ja heillä toki on kaikki asiat kunnossa. Vieläkin harmittaa, etten tässä vaiheessa sanonut, että haluan jutella keittiöväelle. En tiedä olisiko se mitään mihinkään vaikuttanut. Minä yleensä haen lounasruuat kotiin itse ravintolasta. Tämän keskustelun jälkeen alkoi käydä niin, että minun lounastornini usein tuodaan keittiöstä suoraan minulle ja sen luovuttaa leveästi hymyilevä kokki. Yleensä kokit nostaa noutolaatikot ravintolan puolelle sitä mukaa kuin ne valmistuvat. 

Takaisin Teittisen kirjaan. Nepalilaisten ravintoloiden orjatyötä tutkiessaan Teittinen sukelsi orjatyön maailmaan ja sekä viranomaistoimintaan, jolla sitä yritetään estää. Teittinen kuvaa kirjassaan, kuinka huonossa asemassa orjaksi joutuneet ovat alunperin olleet, koska Suomen viranomaiset ja oikeusjärjestelmä ovat tunteneet niin huonosti orjan aseman. Ketään ei ole väkivallalla ja aseella pakotettu töihin. Ei ole ymmärretty, kuinka riippuvaisessa asemassa kielitaidoton ulkomaalainen ihminen on. Heidät on vielä järjestelmällisesti eristetty, eikä heillä ole tietoa suomalaisista laista. Monella on myös pelko, että kotiväkeä rangaistaan ja kotona kaivataan kipeästi rahaa. Poliisi on jättänyt useitakin räikeitä tapauksia tutkimatta, koska heidän tulkintansa mukaan kyse on riita-asiasta maksamattomien palkkojen osalta eikä rikoksesta. Ulkomaalaisen, kielitaidottoman ja varattoman henkilön on lähes mahdoton alkaa itse ajamaan kannetta oikeudessa saamatta jääneistä palkoistaan. Kun työnantaja ei enää puolla työlupaa, on riistetty lähetetty takaisin kotiin ja seuraavalla koneella on lennätetty uusi orja. Maallikko luulisi, että nämäkin työnantajat olisi helppo seuloa esiin.

Ensimmäisten rikostutkintojen perusteella käydyt oikeudenkäynnit tuottimat aika laimeita tuloksia. Työnantaja on joutunut maksamaan ne palkat, jotka hänen olisi alunperinkin pitänyt maksaa. Varsinaiset sanktiot ovat jääneet vähäisiksi. Joku on saanut lyhyen ehdonalaisen tuomion. Ikävin tapaus oli se, että orjia pitäneellä ravintolalla oli myös verovelkoja. Ravintola ajautui konkurssiin ja verottaja käytti etuoikeuttaan verovelkojen perimiseen sillä seurauksella, että ihmiskaupan uhreille ei jäänyt konkurssipesästä mitään. 

Teittinen kirjoittaa siitä, kuinka oikeuskäytäntö on hiljalleen muuttumassa ja kertoo, mitkä ja ketkä ovat saaneet asiaan muutosta. Suomalaisen oikeusjärjestelmällä ja etenkin poliisilla on mennyt aikaa ymmärtää, että moderni orjakauppa on saavuttanut Suomen ja se ei vaadi sitä, että riistetty on kahlittuna patteriin vaan vahva riippuvaisuus ajaa kahleen asian.

Kirjassa Teittinen käy läpi monta eri toimialaa. Karkeasti voisin summeerata, että jos alalla on ulkomaalainen työvoimaenemmistö on syytä epäillä, että siihen liittyy väärinkäytöksiä. Tämä on toki karkea yleistys, mutta Teittinenkin on samoilla linjoilla.

Teittinen käy läpi mm. seuraavia aloja:

-Siivoustyö
Epärehelliset toimijat ovat ajaneet rehellisesti toimivia pois alalta, koska ovat voittaneet kilpailutuksia erittäin alhaisilla tarjouksilla. Alhaiset tarjoukset ovat mahdollistaneet se, että turvapaikan hakijoita on käytetty työvoimana ja heille on maksettu pientä tuntipalkkaa ja vähemmiltä tunneilta. Myös ukrainalaisia sotaa paenneita on riistetty. Suht hyvämaineisen SOLin sisältä on paljastunut, että väliportaan ulkomaalainen johtaja on kerännyt töihin tulleilta oman maansa kansalaisilta merkittäviä kynnysrahoja.

-Maataloustyö
Palkattu maataloustyövoima on nykyisin pääosin ulkomaalaista työvoimaa. Syynä on pieni palkka.

-Maalaustyö
Maalausurakointi päätyi uzbekistanilaisten dominointiin. Hinnat poljettiin niin halvoiksi, että Suomesta katosi iso osa alan toimijoista. Uzbekkejä värvättiin kohtuuttomin lupauksin Suomeen töihin. Markkinoita he ovat jakaneet keskenään myös väkivalloin. Rakennusbuumin aikana työlupien määrä kasvoi jatkuvasti ja viranomaisten mielestä oli aivan hyväksyttävää tuottaa Keski-Aasiasta maalareita yhtä enemmän ja enemmän.

-Telakkateollisuus
Sieltä on paljastunut myös alipalkkausta, liian pitkiä työpäiviä ja kehnoja asuinolosuhteita

Sitten se luonnonmarjojen poiminta. Muutamalla Pohjois-Suomen toimijalle myönnettiin lupa ottaa turistiviisumeilla tuhansia marjanpoimijoita Suomeen. Ensimmäinen yritys oli tuoda vietnamilaisia. Siellä valveutunut Suomen suurlähetystön viisumeista vastaava listasi, että marjanpoimijoille ei luvata minkäänlaista tulotasoa, marjat voi myydä vain tietylle yritykselle, joka määrittää ostohinnan sekä kulut marjanpoimijalle juoksevat jatkuvasti, niin hän katsoo että kaikki yritystoiminnan riskit on siirretty työntekijöille ja hän ei myönnä tälläiseen turistiviisumia. Hän oli tästä järjestely-yrityksestä yhteydessä moneen tahoon, koska se voi johtaa marjanpoimijoiden järjestelmälliseen hyväksikäyttöön.

Thaimaassa vedätys meni lävitse. Välimiehet lisäsivät siihen vielä oman etunsa eli kynnysmaksun. Uusia tulijoita riitti joka vuosi, vaikka säännöllisesti merkittävää osa poimijoista sai hyvin vähän palkkaa ja kynnysrahan kanssa jäi velkaa kesän urakoinnistaan. Ja mikä urakka se olikaan. Marjoja poimittiin joka päivä aina, kun oli valoisaa. Välillä käytiin vähän nukkumassa lattialla jossain vanhassa koulussa tai vastaavassa. Tarjottu ruoka oli ala-arvoista. Yli vuosikymmenen ajan homma sai jatkua. Lopulta siihen puututtiin ja suht tuntuvia tuomioitakin siitä jaettiin. Marjanpoimijien systemaattisesta, pitkäkestoisesta riistosta lukeminen oli niin karua, että en ehkä enää ikinä halua ostaa pakastettuja luonnonmarjoja. Kirjassa kerrottiin myös mansikanpoiminnasta eikä sielläkkään ole kaikki asiat viimeisen päälle hoidettu.

Suosittelen lukemaan kirjan. Se avartaa ja nostaa ulkomaiseen työvoimaan liittyvän pakkotyöongelman päivän valoon. Vielä kun tietäisi, että mitä yksittäinen ihminen voi tehdä tilanteen parantamiseksi.

"Ulkomaalaiset ihmiskaupan uhrit tekevät pakkotyötä ravintoloissa, siivousfirmoissa, marjatiloilla, rakennustyömailla ja metsissä. Työehdot ovat mielivaltaiset ja kontaktit ympäröivään yhteiskuntaan katkotaan. Kun poliisi lopettaa rikostutkintoja tai jättää ne pölyttymään, uhreja karkotetaan maasta ja työnantajat pelottelevat todistajat hiljaisiksi, ovat ihmiskauppiaat saaneet jatkaa kannattavaa liiketoimintaansa. Poliitikot ovat katsoneet ilmiötä sormiensa läpi.

Modernin orjuuden on annettu juurtua Suomeen. Hätkähdyttävä kirja kertoo Suomeen muodostuneesta varjoyhteiskunnasta ja oikeusvaltion sokeista pisteistä. Se näyttää, miten lait ja viranomaiskäytännöt ovat mahdollistaneet ulkomaisen työvoiman systemaattisen riiston. Meidän elintasoamme – edullisia lounaita, halpoja mustikoita, koulujen siisteyttä, kotien rakentamista – ylläpitää suuri joukko hyväksikäytettyjä ihmisiä."

Haastepostaus: viimeksi lukemani kirja

Olen palannut Keski-Aasian reissusta kotiin väsyneenä, mutta niin onnellisena kokemastani. Ennen kuin alan käymään läpi matkakuviani ja kirjoittamaan kokemuksistani, kirjoittelen pari aloittamaani postausta valmiiksi. Ensimmäinen niistä on haastepostaus.

Kristiina K haastoi blogissaan kertomaan viimeisimmän lukemani kirjan.

Minulla on yksi kirja kesken, joka on suosikkigenreäni dekkaria ja vaikka oikein kelpo dekkari onkin, en olisi halunnut omistaa sille kokonaista postausta. Siis hyvä, että se on jäänyt roikkumaan. Viimeinen kokonaan lukemani kirja on "Isoäiti tanssi sateessa", jonka on kirjoittanut norjalainen Trude Teige.

Olen lukenut viimevuosina useampiakin kirjoja, joissa kuvataan toisen maailmansodan vaikutusta naisten elämään ja olen pitänyt niistä kaikista. On hyvä, että sotaa käsitellään muiltakin kannoilta kuin siitä, mitä tapahtuu rintamalla. Sota vaikuttaa ihmisten elämään niin monin tavoin ja sodan traumojen kaiut vaikuttavat useita sukupolvia eteenpäin. Tätä teemaa käsittelee Teiden kirja.

Kirjassa liikutaan kolmessa eri ajassa. Nykyajassa Juni pakenee väkivaltaista parisuhdettaan sukunsa vanhaan taloon ja löytää sieltä kaksi valokuvaa isoäidistään. Toisessa on hänen isoäitinsä saksalaisen sotilaan kanssa ja toinen on isovanhempien vihkikuva, joka on otettu Junin äidin syntymän jälkeen. Isoäidin menneisyydessä on aukko, josta Juni ei tiedä. Aukko on myös hänen omassa menneisyydessään, koska hänen äitinsä ei eläessään ikinä kertonut, että kuka on Junin isä. Juni alkaa tutkimaan isoäitinsä vaiheita.

Isoäiti oli rakastunut saksalaiseen sotilaaseen ja päätti avioitua hänen kanssaan ja muuttaa Saksaan. Sodan jälkimainingeissa miehittäjän kanssa avioitumista ei katsota hyvällä ja Norja vaatii saksalaisen kanssa avioituvaa luopumaan kansalaisuudestaan. Nuoripari uskoo, että Saksassa heillä on kaikki hyvin, sillä onhan sulhanen hyvästä perheestä, jolla on omaisuutta ja vakaa toimeentulo. 

Nuoripari palaa sodan runtelemaan Saksaan, jossa alueita jaetaan idän ja lännen vaikutuspiiriin eikä rauha ole vielä toteutunut. Saksaan palaamisesta tulee hirvittävä tragedia. Isoäiti jää kodittomaksi ja yrittää taistella tietään takaisin Norjaan. Ihmisten pahuuden keskeltä löytyy aina joku pilkahdus hyvyyttä, joka auttaa jaksamaan. 

Kirja on ollut Norjassa myyntimenestys ja käynnistänyt paljon keskustelua siitä, miten saksalaisten kanssa avioituneita tai seurustelleita naisia on sodan jälkeen kohdeltu. Norjan valtio on esittänyt asiasta virallisen anteeksipyynnön.

Pieniä iloja flunssan ja allergian keskellä

Viime viikko meni aika alavireisessä ja tahmaisissa tunnelmissa. Oli sellainen olo, että minulla olisi kunnolla kuumetta, mutta kuumemittari näytti enimillään 37,2 ja yleensä vähän alle 37. Kurkku oli vähän kipeä ja väsytti ihan hirveästi. Ajattelin, että nytkä koivuallergiani äityi tälläiseksi. Flunssaksi se varmistui siinä vaiheessa, kun samaa tautia alkoi potemaan kuopuksemme. Tämä viikko on onneksi lähtenyt minulla pirteämmissä merkeissä käyntiin. Töissä eletään taas viimeistä spurttia ennen lomakautta ja alan olla töidenkin suhteen ihan maitohapoilla. Organisaatiomme pomo jää reilun viikon päästä lomalle ja hänellä pitää olla sijainen viideksi viikoksi. Yleensä se nakki iskee aina minulle. Viime kesänä työkaveri sijaisti sentään puolet ajasta. Todellakin toivon, että tänä kesänä olisi samanlainen järjestely. 

Ennenkuin kurkkukipu iski ehdin käydä fysioterapeutilla. Hänelle ihmettelin, että en meinannut jaksaa vesijuosta normiaikaani ja vesijuoksun jälkeen joka paikkaan särki. Noh, flunssa se siellä teki tuloaan. Fyssarilla käydessäni sää oli aivan ihana ja tein pienen kävelylenkin Lauttasaaressa ihastelemassa ihanaa kevään vaaleanvihreää. Se hetki jolloin puut hohtavan melkein neonvihreinä on aina yhtä huikea! Lauttasaaressa kukki vielä komeasti kirsikkapuukin.

Ihana kevään vihreys!

Tässä kuvassa näkyy se vaalenvihreä melkein neonvihreä väri hyvin. 

 

Aika moni on vaatteiden ostolakossa. Minulla on tälle kesälle ostotavoitteet. Vähintään yksi kiva t-paita töihin ja sitten vähintään yksi t-paita kotikäyttöön, sellainen kesämekko jota voi käyttää paksujen sukkahousujen kanssa ympäri vuoden ja yhdet caprit ja hännänhuippuna vielä siistit ja kevyet kesähousut jotka eivät ole tuhannen rypyssä hetkessä. Toimistokelpoisen t-paidan tilasin netistä ja se oli sopiva ja tykkään kuosista.

Tällä hetkellä nämä vihreät housut ovat ainoat kesähousuni. Housuja en pysty ostamaan netistä ja motivaatio housuostoksille menemiseen on aivan olematon.

Tässä näkyy paidan kuosi, johon ihastuin kovasti. Paitaa myy Versonpuoti

Iloa arkeen ovat tuoneet leivonnaiset. Kinusin Hra Kepposen paistamaan lettuja. Voi, että ne maistuivat hyviltä.

Luin jännittävän, hauskan ja sympaattisen dekkarin. Vähän kuin yhdistelmä chick lit-kirjaa ja dekkaria. Varsin viihdyttävä ja mukaansa tempaava kirja. Ihanat henkilöhahmot. Toivon, että tästä tulisi sarja!

"Kuusikymppinen Vera Wong pyörittää pientä teeliikettä ja tietää kaiken kaikesta – ainakin omasta mielestään. Kun eräänä aamuna liikkeestä löytyy miehen ruumis, Vera älyää heti, miten toimia. Ruumiin ympärille on parasta piirtää ääriviivat, ja varmuuden vuoksi kannattaa napata talteen myös paikalta löytynyt muistitikku, koska poliiseistahan ei ole mihinkään.

Pian Veralla onkin jo mukava joukko epäiltyjä, vaikka poliisin mukaan kyse ei ole murhasta ensinkään. Sinnikäs nuuskiminen vie Veran yllättäviin tilanteisiin ja tuo hänen elämäänsä uusia ystäviä – mutta onko joku heistä murhaaja?

Vera Wongin periksiantamaton mutta hyväntahtoinen hahmo hykerryttää ja kutsuu ihanan kiusallisiin seikkailuihin!"

Teksti ja kuva lainattu suomenkielisen version kustantajan sivuilta Etusivu | Publiva Oy

Viikonloppukin meni aika lailla lepäillessä. Viikonlopun kruunasi Hra Kepposen kotikahvila, joka tarjoili uunilämpimiä omenaviinereitä ja vaniljajäätelöä, sämpylöitä ja kahvia. 

Kepposcafen erinomaiset tarjoilut

Tänä keväänä/kesänä meillä ei ole kotona omia juhlia. Onneksi! Mutta juhlakuntoa silti vaaditaan. Helatorstaina juhlimme vaaria joka täytti tällä viikolla 88 vuotta. Lauantaina meillä on samaan aikaan kahdet lakkiaiset ja välimatkaa niiden välillä 100km. Nuorisolla on vielä muutamat kavereitten lakkiaiset näiden lisäksi. Kunnon juhlasuma!

Hildur näyttämöllä ja dekkarien lukuputki

Ihastuin kovasti, kun Satu Rämö julkaisi ensimmäisen dekkarinsa islantilaisesta poliisista Hildurista. Olen lukenut sarjan kaikki osat ja tykännyt niistä jokaisesta. Kun Turun kaupunginteatteri ilmoitti Hildurin tulevan ohjelmistoonsa, aloimme ystäväni Tiinan kanssa katsomaan heti alkusyksystä meille sopivia lippuja. Enpä olisi arvannut, että saamme liput vasta huhtikuulle. Keski-iässä aika menee niin nopeasti, että reilu puolisen vuotta menikin hujauksessa ja hämmästelimme yhdessä ystäväni Tiinan kanssa, että kohta on Hildurin aika.

Matkalla pysähdyimme kevyelle lounaalle Salon kohdalla Design Hilliin. Se tai Kasvihuoneilmiö ovat vakiopysähdyspaikkani. Design Hillissä päädyimme pikaisille ostoksille, joihin tuhraantui sen verran aikaa, että alkoi jo hirvittämään, että ehdimmehän ajoissa teatteriin. Kipitimme teatteriin puolijuoksua ja olimme ajoissa. Onneksi saimme pysäköintipaikan läheltä.

Design Hillin kahvilatuotteet ja lounaat ovat todella herkullisia. Tällä kertaa söin lohipiirakkaa.

Hildur alkoi hienosti toteutetulla surffauskohtauksella. Se imaisi katsojat saman tien Islantiin ja Hildurin lempiharrastuksen pariin. Tämä erikoinen aalto tai näyttämöllä toimi hienosti osana montaa eri kohtausta näytelmässä. Hienosti suunniteltu lavastus ja projisoinnit! Lavastussuunnitelija on toiminut Milja Salovaara.

Kuva lainattu: https://tkteatteri.fi/

Hildur-sarja on rakennettu sillmä lailla, että pikkuhiljaa lukijalle selviää Hildurin elämään suuresti vaikuttaneiden tapahtumien kulku. Hildurin pienemmät sisarukset katosivat koulumatkalla eikä mennyt kovin kauaa, kun vanhemmat menehtyivät auto-onnettomuudessa. Hildur jäi asumaan tätinsä kanssa. Hildurista tuli poliisi omaan kotikyläänsä.

Kirjat, joissa kuoritaan aina silloin tällöin yksi kerros Hildurin historiaa esille, ovat vaikeasti teatteriesitykseksi muunnettavia. Tähän näytelmään oli käytetty materiaalia ymmärtääkseni kaikista kolmesta kirjata. Jos ei ole lukenut kirjoja, niin epäilen, että näytelmässä on välillä vaikeuksia pysyä tapahtumissa mukana. Koska minulla on kirjojen lukemisesta aikaa, niin muutaman hetkenä olin ihan ulalla minäkin. 

Mielellämme katsoimme Hildurin, mutta jotakin siitä jäi puuttumaan. Kirjojen vetovoima ei siirtynyt yhtä intensiivisenä näytelmään.

Hildurin tekijät loppukiitoksissa

Pääosan esittäjä Asta Sveholm sopi minusta hyvin Hildurin rooliin

Tiinan kanssa teatterireissussa

Ihastukseni Hilduriin oli yksi syy sille, että innoistuin lähtemään vuonna 2023 dekkariristeilylle. Sain houkuteltua mukaani ystäväni Sirpan ja Ilonan. Pääsin hieman juttelemaan Satu Rämön kanssa ja kohtaamisemme oli varsin lämmin henkinen. Tykkäsin dekkariristeilystä todella paljon, kirjailijoiden puheenvuorot olivat mielenkiintoisia. Dekkariristeily järjestettiin vuonna 2024, mutta ohjelmassa oli aika paljon samoja dekkaristeja, joten päätin jättää väliin. Nyt 2025 voisi olla sopiva aika osallistua jälleen, jos sellainen järjestetään.  

Pikku Kepponen: Dekkarifestivaali merellä

Fanikuvassa Satu Rämön kanssa

Hildur oli kyllä minulle ja Tiinalle sopiva näytelmä, sillä toteutimme yhdessä molempien matkahaaveen Islannista 11 vuotta sitten. Minua Islannin luonto on kiehtonut aina ja oli mahtavaa päästä kokemaan se paikan päällä itse. Meillä oli unohtumaton matka! Pakkohan se on laittaa alle pari kuvamuistoa reissustamme. 

Saimme Islannissa tosi hyvää ruokaa. Mieleeni on jäänyt Blue Lagoonin ravintolan erinomainen menukokonaisuus. Kuvassa siihen kuulunut lammasannos.

Näytelmän jälkeen kävimme vielä syömässä salaatit ennen kotimatkaa. Yllättävää kyllä ravintolat Aurajoen rannalla olivat täynnä siinä puoli neljän kieppeillä. Sehän on liian myöhäinen aika lounaalle ja liian aikainen illalliselle. Saimme viimeisen vapaan pöydän ravintola Sergio's:ssa. Kävi hyvä tuuri, koska salaatti oli todella hyvä!

Kanasalaatti a la ravintola Sergio's. Annoksessa oli ainakin salaattia, aurinkokuivattuja tomaatteja ja tuollaiset ihanat juustokeksit

Heippa Turku! Kiva oli piipahtaa ja pitäisi päästä käymään ihan ajan kanssa Turussa.

Koivunsiitepölymäärät ovat olleet sellaiset, että olen pysytellyt paljon sisätiloissa. En enää pysty pitämään ikkunaakaan auki. En ole tänä keväänä kärsinyt tästä sisälle poteroitumisesta juurikaan, koska säät ovat olleet aika vaihtelevat ja sateen jälkeen on aina hyvä ulkoiluaika. Olen nautiskellut kotona dekkareista.

Bookbeat suositteli minulle norjalaisen Jorfen Jaegerin dekkarisarjaa, jonka pääosassa on pikkukaupungin nimismies Ole Vik. Ole on rehti, sympaattinen ja terävä poliisi. Kirjat ovat sujuvasti kirjoitettua dekkariviihdettä. Niitä voi lukea illalla myöhäänkin menettämättä yöuniaan. Juonet ovat paikoittain jopa raikkaita ja poliisiasemalla hyvä meininki. Hieman voisin kritisoida parin kirjan osalta sitä, että lukija keksii syyllisen hieman liian aikaisin. Vähemmän voisi olla vihjeitä syyllisestä.

Sen verran oli hyvää luettavaa, että lukaisin saatavillani olevat viisi kirjaa aika nopeasti.

Omat suosikkini tästä sarjasta ovat ensimmäinen ja viimeinen osa. Kesäkuussa on tulossa ainakin äänikirjana kuudes osa.

Kivaa uutta viikkoa!

Dekkarikesä ja -syksy

Olen ollut lukujumissa. Haluaisin lukea, mutta minun on ollut vaikeaa löytää lukemista, joka imaisisi minut mukaansa. Nyt ei riitä kärsivällisyyttä sellaiselle hitaasti aukeavalle kirjallisuudelle, jota ei heti halua ahmaista loppuun. Lukujumin voi purkaa jollain upealla täsmälöydöllä tai sitten dekkareilla. Minulla on siis ollut dekkarikausi. Muutamia mukavia uusia dekkarituttavuuksia olen löytänyt blogien kautta. Kiitos niistä! Varmasti tunnistat itsesi, jos olen kirjavinkkauksesi mukaani poiminut.

Anu Ojala

Ojala on uusi tuttavuus, jonka varmastikin bongasin jostakin blogista. Ojala on rovaniemeläinen juristi ja kirjailija, jonka Ronja Jentzsch dekkarit sijoittuvat Tornioon. Ystäväni Ilonan kautta olen päässyt tutustumaan ja ihastumaan Tornioon, joten se pelkästään kannusti tarttumaan Ojalan kirjoihin. Sarja alkaa kirjasta Jääsilkkitie. Kolmen kirjan sarjassa poliisi Ronja Jentzsch tutkii torniolaista rajan ylitse kulkevaa rikollisuutta, jossa huumeet ovat keskeisessä osassa. Kirjat ovat aika tapahtumapainotteisia, nopeasti eteenpäin rullaavia. Oikein mukavaa dekkariviihdettä pohjoisilla mausteilla.

Sarjan ensimmäinen osa Jääsilkkitie. Sitä seuraavat Kuolinsoitto ja  Taivasverkko

"Suomen ja Ruotsin rajaa piinaa jatkuvasti uusia uhreja vaativa rikosaalto. Ronja Jentzsch Lapin poliisista tutkii murhia, jotka vievät hengenvaarallisen synteettisen huumeen jäljille. Kun poliisit taistelevat lohdutonta sotaa, alkaa paljastua yllättäviä kytköksiä korkealta taholta.

Jäinen meri tuo mukanaan tappavaa ainetta ja kutsuu eksynyttä ihmistä kuohuihinsa. Vangitseva teos kuvaa, kuinka helposti elämän raakuus kovettaa ihmisen jään peittämän maiseman syleilyssä."

Lukaisin heti perään sarjan toisen osan, mutta säästelin vielä kolmatta.

Elina Backman
Backman yksi kotimaisista suosikkidekkareistani. Nyt luin hänen kolmannen Saana Havas dekkarinsa. Havas ei ole poliisi vaan trendikkäästi true crime podcastien tekijä. Olen muuten vallan ihastunut myös televisiosarjaan Only murderer in the building jossa takavuosien tähti Steve Martin tekee true crime podcasteja yhdessä Selena Gomesin ja Martin Shortin kanssa. Takaisin Havakseen. Tällä kertaa Havas päätyy tutkailemaan mahdollista true crime tapausta parin vuosikymmenen takaa Lapissa. Backmanin kirjat ovat jännittäviä, mutta eivät niin tapahtuman täytteisiä eivätkä verisiä. Backman on kiilannut minun kotimaisten dekkarikirjailijoiden listan kärkipäähän heti Satu Rämön jälkeen. Tänä vuonna Saana Havas sarjaan on tullut neljäs osa, toivottavasti pääsen siihen pian käsiksi.

"Vuonna 1998 Lapin erämaasta löytyi nuoren naisen ruumis. Tapaus ei koskaan selvinnyt, ja nyt uhrin sisko pyytää Saana Havasta apuun. Saana epäröi, mutta päättää lähteä Inariin jatkamaan siitä, mihin paikallinen poliisi aikoinaan jäi. Samalla Saana voi tavata pohjoisessa asuvaa isäänsä. Kaamos lähestyy, ja sen turvin murhaaja yrittää jälleen kätkeytyä pimeään. Kuka on kantanut salaisuuksia kaikki nämä vuodet?"

Anna Jansson
Ruotsalainen Jansson on pitkän linjan dekkarikirjailija, hänen Maria Wern sarjassa on jo ainakin parikymmentä osaa. Muutama vuosi sitten Jansson aloitti uuden sarjan, jonka pääosassa on rikoskomisario Kristoffer Bark. Jansson kirjoittaa sujuvaa dekkaria, jonka parissa viihtyy. Äkkiä lukaisin sarjan uusimman neljännen osan "Kuolleiden kutsu". Varmasti luen seuraavankin osan, jos sellainen ilmestyy.

"Tuhoutuneen lastenkodin kauhut piinaavat rikoskomisario Kristoffer Barkia. Yhdeksänvuotiaan tytön jäännökset löydetään luolasta. Jäljet johtavat viisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, nuorille tytöille tarkoitettuun lastenkotiin. Talo tuhoutui tulipalossa vuosia sitten, eikä poliisilla ole juuri johtolankoja. Tytöstä poliisille vihjannut nainenkin katoaa kuin tuhka tuuleen. Kun tapausta tutkivan Kristoffer Barkin oma sisar sotkeutuu tapaukseen, tutkimus alkaa häiritä jo Barkin yksityiselämääkin."

Kristina Ohlsson
Ohlsson on myöskin ruotsalainen dekkarikirjailija ja hänkin on aloittanut uuden sarjan, jossa on kolme osaa. Minä pidän enemmän Ohlsson päähenkilöstä kuin Janssonin rikoskomisario Barkista. Ohlssonin sarjan päähenkilö on finanssialan Tukholmassa hylännyt ja maalle rannikkokylään muuttanut August Strindberg. Strindberg tutkii murhia antiikkikaupan pitämisen ohella ja tutustuu paikallisiin. Tämä on vähän kuin aikuisten viisikko-kirja, jännitystä ja pienen rannikkokaupungin sympaattisuutta ja meren tuoksua.

"Kesä on kukkeimmillaan Hovenäsetissä: linnut laulavat, meri välkkyy ja August Strindbergillä on leivontakilpailu järjestettävänään. Idylli kuitenkin murtuu, kun kylä kietoutuu outoon sumuun ja rannan uimahyppytornista löytyy ruumis. Kuka vainaja on, miksi hän kuoli ja miten hän päätyi Hovenäsetiin? Tapauksen jäljet johtavat kesään 1989 ja paikallisen naisen paloittelumurhaan."

Tällä hetkellä luen: Karin Fossumin "Evan katse"

Kesän aikana tuli luettua myös vähän muutakin kuin dekkareita. Yritän muistaa palata niihin vielä erikseen.

Lisää vammoja

Minä liikun edelleen kepeillä. Tänään olen ollut varovaisen toiveikas sen suhteen, että polvi alkaisi parantumaan. Polven liikerata on suurenemaan päin ja kivut pienemään.

Kepposlan tilapäisesti vammautuneitten määrä on kasvanut yhdellä. Kuopuksella on kipsi. En vieläkään ymmärrä, että miten on mahdollista, että sormi murtuu koulun liikuntatunnilla tennistä pelatessa. Opettaja oli vahingolle kohautellut olkapäitään, eikä ollut edes kylmäpussia järjestänyt ja poika oli itse vetänyt outoon asentoon jääneen sormen paikoilleen. Särkevän sormen kanssa piti sitten kävellä 2km takaisin palloiluhallista kouluun. Ei näitä koululaisten loukkaantumisia tällä lailla pitäisi hoitaa. Ehkäpä taas on aika antaa palautetta.

Kuopus meni seuraavana päivänä kouluun ja sitten illalla sormi ei enää liikkunutkaan ja puoli kämmentä oli aivan sinisenä ja koko kämmen turvonnut. Terveyskeskusksen puhelinpalvelukin sanoi, että kylmää päälle ja särkylääkettä ja ei nuo hoitoa vaadi. Hra Kepponen jaksoi jankata ja koska akuutti oli tyhjä, niin lupasivat sitten ottaa vastaan. Terveyskeskuslääkäri totesi nopeasti, että mitä todennäköisimmin sormi on murtunut ja lähetti pojan Lastensairaalaan röntgeniin. Poika tuli sieltä sitten järeän kipsin kanssa takaisin. 

Viikko on ollut vähän alavireinen minulle. Olen poistunut kotoani ainoastaan lääkärille ja ortopedille polvea näyttämään. Ortopedillä oli polvieni röntgenit vuodelta 2022 esillä ja hän sanoi jo ovelta, että rouvan polven ovat niin kuluneet, että murtumaa hoidetaan ja mutta muuten noin kuluneille polville hoidoksi käy ainoastaan keinonivel. Paranee sen minkä paranee. Voisi sen loukkaantuneen polven kuulemma magneettikuvata, niin saisi paremman kuvan siitä, että mitä sillä voi tehdä ja kuinka pitkää lepoa se tarvitsee. Ortopedi kielsi ulkoilun ja oikeastaan kaiken siihen saakka, kunnes polvi alkaa selkeästi paranemaan.

Kävin keppien kanssa sovittamassa silmälaseja. Minulla on yllättävän iso pää ja leveät kasvot, minkä vuoksi kehysvalikoima on aina aika rajallinen minulle. Silmälasimyyjä löysi minulle muutaman kivan vaihtoehdon. Oli ainakin ruskeat ja mustat perushyvät pojat. Sitten myyjä sanoi, että kokeileppas nyt noita vaalean violetteja kehyksiä. Kun laitoin ne päähäni, niin nuutunut olemukseni piristyi pari pykälää. Kavereilta ei tullut violeteille pokille yhtään puoltoääntä, ainoastaan sellaisia järkeviä lausuntoja, että ainoat pojat, joita ole elämässäni katunut olivat värikkäät tai että mihin vaatteisiini sopii violetti. Herra Kepponen sanoi, että ovat ihan ok. Ostin ne kuitenkin. Kaikkea se marraskuun ankeus saa ihmisen tekemään.

Huono pikaräpsy violeteista pokista meikittömässä naamassa, pokat ovat vähän vinossakin. 

Olen sitten oman elämäni mikkoalatalo väripokieni kanssa. 

Ritan blogista Kieltenopen kotiblogi bongasin itselleni uuden dekkaristin Tuire Malmstedtin. Bookbeatista löytyi kaksi hänen dekkariaan. Aloitin Lumihaudasta ja jatkoin Lyijysydämeen. Malmstedt on kelpo dekkaristi. Tarina rullaa hyvin eteenpäin ja minun makuuni etenee riittävän joutuisasti. Molemmissa, mutta etenkin Lyijysydämessä oli kuin juonessa olisi ollut pientä epätarkkuutta ja jäin miettimään, että sopiko kaikki palat täysin yhteen. Useammalla aikatasolla juonen kuljettamisesta tulee mieleen Camilla Läckberg, jonka kaikissa kirjoissa on samankaltainen aikatasorakenne. Noh, ei Läckberg rakennetta omista ja tuskin on ensimmäinen sitä käyttävä dekkaristikaan. Tylsästi Malmstedtin aikatasoista kuitenkin tuli aina mieleen Läckberg. Moitteet sikseen, Tuire Malmstedt on kelpo dekkaristi ja olisi kiva päästä lukemaan hänen muutkin dekkarinsa. Suosittelen dekkarien ystäville. Kannattaa ainakin ensi lukea Lumihauta. En tiedä toisiko sarjan alusta alottaminen vielä paremman lukukokemukset.

Sukupolvet ylittävä salaisuus paljastuu vanhan murhan tutkimuksissaJyväskylän Vanhan pappilan lattian alta löytyy luuranko remontin yhteydessä. Vainaja on nuori nainen, jonka kuolinajankohta sijoittuu 60-luvun loppupuolelle. Luurangon mukana on haudattu peltirasia, jossa on pieni vauvan pitsimekko ja Jean-Paul Sartren näytelmä Suljetut ovet.Rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo löytävät vanhoista tutkinta-arkistoista neljä nuorta naista, jotka sopivat uhrin profiiliin. Heistä yksi on kadonnut Pyhä-Häkin kansallispuistoon vuonna 1968, ja kolme muuta ovat hukkuneet samana vuonna veneonnettomuudessa Tuomiojärvellä. Onko Vanhan pappilan ruumis joku heistä?Vuonna 1943 Amelie Bonnet pidätetään ja viedään Ravensbrückin keskitysleirille. Siellä hän ystävystyy erään naisen ja tämän tyttären kanssa. Ennen kuolemaansa ystävä pyytää Amelielta erikoista palvelusta: ”Tapathan lapseni ennen kuin he ehtivät?” Amelie päättää tehdä juuri päinvastoin - hän aikoo tehdä kaikkensa, että lapsi selviäisi leiriltä hengissä.Miten Amelie, pappilan luuranko ja 60-luvulla kadonneet tytöt liittyvät toisiinsa?

Järkyttävä perhesurmatutkinta suistaa rikos¬tutkija Matilda Metson raiteiltaan. Hän palaa lapsuudenmaisemiinsa Angeliin toipumaan, mutta järkyttyy lisää saadessaan kuulla, että hänellä on yksi elossa oleva sukulainen. Sukumysteeriä tutkiessaan Matilda huomaa, että Angelin kylä on täynnä vaiettuja salaisuuksia. Selvitystyö tutustuttaa hänet kulttiin, joka toimittaa uhrimenoja ja rakentaa erämaahan ihmisen näköisiä lumihahmoja. Jyväskylässä Elmo tiimeineen selvittää perhe¬surmaa, jonka tutkinta saa erikoisia käänteitä, kun ilmenee, että tapaus saattaa liittyä Matildan traagiseen menneisyyteen. Juttu uhkaa syöstä koko henkirikosyksikön kriisiin. Elmo joutuu ensimmäistä kertaa myöntämään, että kaikki tapaukset eivät välttämättä koskaan ratkea.

Minä jatkan kotona hissuttelua ja toivon polven pikaista paranemista. 

Kivaa viikonloppua!

Dekkarifestivaali merellä

Joudun nyt tunnustamaan, että olen alkanut sietämään Instan kohtuullisessä määrässä pysyvää ja helposti ohitettavaa mainosvirtaa ja olen välillä jopa klikannut mainoksia. Nettibannerit ja mainosvideot yleensä aiheuttavat vain harmistusta. Instassa vastaan tuli mainos dekkarifestivaalista, jossa kotimaiset dekkarigenren kärkikirjailijat kertoisivat teoksistaan, inspiraatiostaan, henkilöhahmojen luomisesta ja ylipäänsä dekkarimaailmasta Eckerö Linen laivaristeilyllä. Mainos aiheutti välittömän klikkauksen ja innostuksen. Onnistuin rekrytoimaan ystäväni Ilonan ja Sirpan mukaan.

Dekkarifestivaalin mainos

Lauantaina olimme dekkariristeilemässä. Ohjelmaan osallistuminen oli ilmaista, riitti siis ostaa laivalippu. Koska ohjelmaa oli paljon oli ostettavissa myös erikoisristeily, jolla sai ajaa Tallinnaan ja takaisin kahdesti. Me otimme miniristeilyn ja lounaan.

Luen aika monipuolisesti kaikenlaista, mutta suosikkigenreni on dekkarit. Jo lapsena koukutuin Neiti Etsivä sarjaan, Dana-tyttöhin, Kolmeen etsivään sekä tietenkin Viisikoihin. Sitten tuli Agatha Christie, isäni vinkkaamana ranskalaisen Georges Simenonin komisaario Maigret, sitten Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäät, Donna Leonin venetsialainen komisaario Brunetti, Alexander McCall Smithin botswanalainen Mma Ramotswe ja Leena Lehtolaisen Maria Kallio ja tietenkin pohjoismaalaiset naisten kirjoittamat dekkarisarjat Liza Marklundit, Anna Janssonit, Anne Holtit, Camilla Läckbergit ja monet muut. 

Risteilyllä oli mukana kotimaisen dekkarin suosikkini nro 1 ja 2 eli Satu Rämö ja Leena Lehtolainen. Kirjailijat hengailivat laivalla ja heitä pääsi juttuttamaan vapaasti. Kirjoja oli myynnissä mukavaan alehintaan ja niihin sai omistuskirjoituksia. Minä luen nykyisin lähes kaiken e-kirjoina, mutta Satu Rämön uusimman halusin ostaa, kun se oli saatavilla näin ennakkoon. Ensi viikonloppu on varattu sille ja isänpäivälle.

Muutaman minuutin kohtaamisesta Satu Rämön kanssa jäi tosi positiivinen fiilis

Christian Rönnbacka ja Marko Kilpi kertoivat miten alkoivat poliisityön lisäksi kirjailijoiksi ja miten työstävät juonia ja miten ammentavat aiheita reaalimaailmasta kirjoihinsa. Rönnbackan tarina Kylmän Sylin taustatutkimuksesta oli mielenkiintoinen.

Haastateltavana Leena Lehtolainen ja teemana "30 vuotta dekkareita - Maria Kallion tarina"

Maria Kallio sarjan kirjoja on myyty Suomessa yhteensä 2 miljoonaa kappaletta. Huikea saavutus!

Kale Puonti ja Immu Ilmen tekivät podcast-jakson risteilyltä. Varsin viihdyttävää materiaalia.

Nämä buffet-lautaset ovat ihan karmeita kuvattavia, kun lautanen on tupaten täynnä. Tykkäsimme kaikki Ecekrön buffet-lounaasta. Alkupalat olivat hyvin. Usein en syö lämpimiä ruokia lainkaan, mutta nyt lämpimissä ruuissa oli erinomaista peuran paistia, paistettua maksaa ja erilaisia uunijuureksia.

Dekkarifestivaali oli mukavan leppoisa tapahtuma ja kaikki kirjailijat olivat hyvin esiintyjiä. Myös haastattelijat suoriutuivat hommastaan hyvin. Alustavasti sovimme, että ensi vuonna uudestaan dekkarifestivaaleille! Yllättävän kiva oli piipahtaa laivalla. Edellisestä kerrasta on kulunut aikaa, se oli joskus ennen koronaa. Vaikka olen innokas matkailija, niin risteilymatkailu ei ole toistaiseksi ollut minun juttuni lainkaan. Nyt kyllä päätin, että ensi vuonna käyn vähintään päiväseltään Tallinnassa. 

Haastepostaus: jos saisit pitää hyllyssäsi vain viisi kirjaa

Sutkautuksia blogin Taru oli lukenut Kodin Kuvalehdestä 5/2023 artikkelin "Jos saisit pitää hyllyssäsi vain viisi kirjaa, niin mitkä ne olisivat?" ja tehnyt siitä haastepostauksen. Kodin kuvalehden jutussa lukemista harrastavat ihmiset kertoivat, että jos pitäisi luopua kaikista muista kirjoista, niin mitkä viisi kirjaa heille jäisi. Taru on omassa postauksessaan listannut hänen valintansa.

Minulle tämä on lähes mahdoton tehtävä. En yleensä ikinä lue kirjoja useampaan kertaan. Ainoita poikkeuksia on muutamat lastenkirja-luokkaan kuuluvat kirjat, jotka olen lukenut aikuisena uudestaan ja sitten Sinuhe Egyptiläinen ja Seitsemän veljestä. Minulla ei ole turva- tai lohtukirjoja, enkä harrasta sitäkään, että palaisin silmäilemään jo luettua kirjaa valikoiduilta kohdilta. Strategiani on alusta loppuun, kiitos ja näkemiin :) 

Vahvimmat tunnekokemukset kirjoihin liittyvät lapsuuteen. Kirjat ovat avanneet minulle reitin lukemattomiin seikkailuihin. Olen ahminut tyttökirjoja: Montgomeryn Runotytöt ja Annat, Merri Vikin Lotta-kirjat sekä Anni Swanin jo minun aikanani vanhahtavat kirjat. Seikkailut ja etsiväkirjat ovat aina vedonneet minuun, olen rakastanut Blytonin Viisikoita, Jules Vernen seikkailuja ja Keenen Neiti etsiviä. Ehdottomasti viiden kirjan listaani pitää kuulua yksi lapsuuden kirja. Valintani on Astrid Lingrenin Veljeni Leijonanmieli. Kirja on hienosti kirjoitettu lapsille kuolemasta, omien pelkojen voittamisesta, ystävyydestä ja moraalista. Valintani olisi voinut myös olla rakastamani Ronja Ryövärintytär. 

1. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli

Seuraavaksi valitsen erinomaisen kolmiosaisen kirjasarjan lukukokemuksen perusteella. Tai ollakseni tarkka kuuntelukokemuksen perusteella. Kun odotin esikoistamme, niin minulla oli nukahtamisvaikeuksia ja usein iltaisin silmissäni näkyi näkökentässä sellaisia kuplia. En jaksanut oikein lukea. Hra Kepponen lupasi lukea minulle ääneen. Hän valitsi minulle yhden oman lapsuutensa tai varhaisnuoruutensa suosikeista Ursula Le Guinin Maameren tarinat 1-3. Olimme saaneet aikaisemmin anopilta lahjaksi sellaisen kauniin kolmen niteen setin.

2. Ursula Le Guin - Maameren tarina 1-3

Nämä kaksi ensimmäistä pystyin valitsemaan suhteellisen helposti, kolmannen kohdalla alkoi vaihtoehtojen suuri määrä haittaamaan. Vaikka seikkailut maailmalla ovatkin suuria suosikkejani, niin olen suuresti viehättynyt kirjoihin, jotka sijoittuvat Suomeen ja mielellään lähihistoriaan. Tällä perusteella voisin valita Seitsemän veljestä tai jonkun ihailemani Minna Canthin kirjoista tai Väinö Linnan tuotantoa. Kaikki ansaitsisivat paikat viiden joukossani, mutta valitsen uudemman kirjan. Valintani on Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Upea ajanjakson ja Helsinginnin kuvaus. Pahoitteluni Kivi, Canth ja Linna, mutta tietyllä tapaa Westö tässä kirjassa jatkaa teidän perinteitänne ja kuvaus kattaa useamman yhteiskuntaluokan.

3. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran

Tässä kohtaa valinta vaikeutui. Jäljellä on enää kaksi paikkaa. Olisi kiva valita sellainen kirja, joka on jättänyt minuun voimakkaan lukumuiston nuoruudessa tai aikuisuuteni alussa. Ensimmäiseksi mieleeni tulee Anna-Leena Härkösen kirjoittama Häräntappoase. Se teki minuun vaikutuksen realistisella nuorten elämän kuvauksella ja puhekielen käytöllä. Päädyn kuitenkin niukin naukin valitsemaan opiskelijan ihastuskirjan Olemisen sietämätön keveys. Siinä iässä parisuhteen ja rakkauden tarkastelu erilaisista näkökulmista kiehtoi. Oman kerroksen kirjaansa lisäsi kuvaus vuoden 1968 Prahan miehityksen jälkeisistä vaikutuksista yhteiskuntaan ja yksilöihin.

4. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

Enää yksi paikka jäljellä ja vähän jo kadun Kunderan valitsemista. Haluaisin listalleni jonkun kirjan, mitä pidän ihanana ja sitten jonkun tosi hyvän dekkarin. Minun suosikkigenreni on dekkarit. Agatha Chriestiet ja Komisario Palmut ovat minulle mennyttä aikaa. Suosikkidekkarini olisi jotain uudempaa. Se voisi olla Liza Marklundin Annika Bengtson sarja tai Donna Leonin Guido Brunetti sarja tai alkupään osat Alexander McCallin Mma Ramotswe sarjasta tai aikoinaan minuun omaperäisellä idealla vaikutuksen tehnyt Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä. Koska en pysty päättämään dekkaria, käännän kelkkani ja valitsen lapsuuteni parhaimman kirjan eli Sinuhe Egyptiläisen.

5. Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen

Olisiko sinun listallasi yhtään samaa kirjaa?

Nappaa tästä haaste mukaasi tai laita kommenttina oma listasi. Vielä erikseen haastan Marjon, blogista Marjon matkassa ja Tiia Koivusalon 

Marraskuun pieniä iloja - ruokaa ja kirjoja

Pimeä vuodenaika on minulle aina raskas, koska pimeys saa oloni väsyneeksi. Olen oppinut, että marraskuussa kannattaa hissutella pieniä juttuja kotona ja aina, kun valoa näkyy, niin sännätä ulos, jos se on suinkin mahdollista. Aika kehnosti ovat ulkoilumahdollisuuteni ja valo osuneet yhteen. Yksi tehovalohoitokeino on vesijuoksu Leppävaaran uimahallissa, siellä on nimittäin todella kirkas valaistus.

Marraskuussa olen panostanut poikien kanssa yhdessä kokkaamiseen. Perheen suosikkiruoka on esikoisen vietnamilaistyyliset kevätrullat. Me kutsumme niitä Vietnamissa syömieni rullien mukaan Hanoi rollseiksi. Hanoi rollsit tehdään kuten kesärullat käyttäen ohuita riisipaperiarkkeja: Kesärullat syödään sellaisenaan tuoreina, mutta Hanoi rullat paistetaan lopuksi pannulla.

Hanoi rollseja pannulla

Hanoi rullat lautasella -NAM!

 

Hanoi rullien täyte (tämä riittää 5 hengelle hyvin):

-400g paistettua kananjauhelihaa, joka on maustettu paprikalla, chilillä, valkosipulijauheella, soijalla ja mustapippurilla

-2-3 porkkanaa raastettuna

-pätkä purjoa suikaloituna

-2 levyä nuudeleita keitettynä ja pätkittynä

Lisäksi:

-salaattia

-riisipaperiarkkeja

 

Riisipaperiarkki kastellaan nopeahkosti vedessä, päälle laitetaan salaatin lehti ja täytteet salaatin päälle. Sitten rullataan. Valmiit rullat paistetaan kullanruskeiksi pannulla öljyssä. Rullien kanssa pitää olla tarkkana, ne eivät saa koskea toisiinsa, koska tarttuvat helposti ja sitten irrottaessa repeävät.

 

Esikoinen rullaa Hanoi rullan

Keskimmäisen ehdotuksesta valmistimme yhdessä kanacouscoussalaattia. Se on helppotekoinen ja onnistuu varmaan alakoululaiselta. 

 

Ainekset (taas 5 hengelle):

-salaattia noin 1,5 pussia

-vajaa kurkku

-pari suippopaprikaa (tavallinenkin käy)

-tomaattia, meillä oli rasiallinen kirsikkatomaatteja

-400g kanasuikaleita paistettuna ja maustettuna

-2dl couscusia keitettyä, keitinveteen yksi kasvisliemikuutio

-osassa reseptejä on ehdotettu jotain makeaa salaattiin lisukkeeksi kuten kuivattuja aprikooseja palasteltuna, minua kiinnostaisi kokeilla viinirypäleitä.

Salaattikastikkeeksi teimme ohjeen mukaisen kermaviili-chilikastikkeen. Kukaan meistä ei pitänyt siitä. Mielestäni kaupan ranskalainen salaattikastike sopi kanacouscussalaatille paremmin. Osassa reseptejä kastikkeeksi on ehdotettu pestoa.

Keskimmäinen pilkkomishommissa

Valmis kanacouscussalaatti sillä kehnolla kermaviilikastikkeella

Kokkailun lisäksi olen lukenut. Tiedän, että olisi pitänyt syödä kevyemmin ja lukemisen sijasta liikkua. Näin marraskuussa pitää väsyneen tehdä sitä, mihin kykenee. Minun suosikkikirjagenre on ehdottomasti dekkarit. Välillä yllän lukemaan "parempaa" kirjallisuutta. Jos lukeminen ei maistu, niin mikään muu ei auta lukuharrastukseen paluussa niin hyvin kuin dekkarit. Nyt marraskuussa olen yrittänyt etsiä myös iloisempaa luettavaa kuin murhat.

Iloisemmassa lukemisessa osuin sattumalta ihastuttavaan kirjaan Kimppakämppä, jonka on kirjoittanut Beth O'Leary. Juoni oli mukavan kepeä, toki lopputulos oli selvillä hyvin nopeasti, mutta reitti sinne oli mukavasti polveileva. Hyvänmielen kirja.

"Hätä kämppiksen keksii! Kustannustoimittaja Tiffy on vailla asuntoa sikamaisen kalliissa Lontoossa. Yöhoitaja Leonilla on yhden makuuhuoneen asunto ja kova tarve rahalle. He päätyvät loistavaan ratkaisuun, jota heidän ystävänsä pitävät hulluna: Tiffy nukkuu sängyssä yöt ja Leon päivät, eikä heidän tarvitse edes tavata toisiaan.

 

Mutta kun yhteiseloon sotkeutuu romanttisia tunteita, menneisyyden traumoja ja vankilassa väärin perustein istuvia veljiä, kämppikset kohtaavat hankalampia haasteita kuin toisen pesemättömät tiskit keittiön altaassa."

 

Kuva ja teksti https://www.wsoy.fi/kirja/beth-o'leary/kimppakamppa

 

Luin Lars Keplerin nimellä kirjoittavan pariskunnan uusimman kirjan Hämähäkki. Muistan vielä, kuinka koukuttava oli ensimmäinen lukemani Keplerin kirja Hypnotisoija. Tämä kirja on koottu vielä mielipuoli Jurekin loppuhöyryille ja se tuntui loppuunkalutulta. Tulihan tuo luettua, mutta tällä kirjalla Kepler on kaukana suosikkidekkarien top-10.

"Hämähäkki väijyy verkossaan. Pakoon et pääse.

Saga Bauer palaa Joona Linnan rinnalle sarjan yhdeksännessä osassa. Vastaansa Joona ja Saga saavat julman sarjamurhaajan, jolla tuntuu olevan heihin kumpaankin pelottava kytkös."

Kuva ja teksti: https://www.tammi.fi/kirja/lars-kepler/hamahakki

 

Lukaisin myös Liza Marklundin uutukaisen Suonsilmä. Ei sekään ollut minusta Marklundin parhaimmistoa. mutta varsin sujuva dekkari kuitenkin. Niin mielenkiintoiseen tilanteeseen henkilöhahmot jäivät kirjan jälkeen, että luen varmasti myös seuraavan osan ja oikeastaan odotankin sitä. Ensimmäisen osan perusteella kirjan etsivä Wiking Stormberg oli hieman liian harmaa, mutta nyt voi seurata mitä tahansa. Kutkuttavaa!

 

 

"Napapiiri-sarjan toinen osa huokuu synkkiä salaisuuksia ja pohjoisen melankoliaa.

Yli 30 vuotta sitten poliisipäällikkö Wiking Stormbergin vaimo Helena katosi Kallmyrenin suohon. Joka vuosi Wiking palaa katoamispaikalle. Olisi ehkä jo aika antaa menneiden viimein vaipua unohduksiin.

Sitten hänen poikansa Markus saa kirjeen, jonka mukaan häntä uhkaisi suuri vaara, jos hän ottaisi vastaan tarjotun ylennyksen. Allekirjoituksena on Helenan keisarinleikkausarpea muistuttava tähti – tapa, jolla tämä kirjeet miehelleen allekirjoitti. Wikingin pelot osoittautuvat aiheellisiksi, ja hänen on saatava viimein vastauksia. Mitä hänen ja Helenan menneisyydessä todella tapahtui, ja mitä on meneillään nyt?"

Kuva ja teksti: https://otava.fi/kirjat/suonsilma/

Millä sinä piristät marraskuuta?