Vaari muistelee - "Kun olin pikkuinen vielä"

Tässä seuraava osa isäni eli vaarin kirjoituksia

Sanotaan, että dementikko muistaa vanhoja asioita paremmin kuin vasta äsken tapahtuneita. Mä en muista mitään varmoja muistikuvia ainakaan ennen viisivuotispäivääni. Kirjoittelen tähän jotakin varhaislapsuudestani löytämieni valokuvien perusteella.

Synnyin Anno Domini 1937 toukokuun 27. Päivänä (varma tieto, kävin katsomassa papinkirjasta). Minua oli kuulemma odotettu kovasti. Isäni kertoman mukaan kaikki sukulaiset, jotka kynnelle kykenivät, naapurit, ystävät ja tuttavat ja koko Roslundin Maalaamon väki kävivät tervehtimässä. Kahvin keittoa hoidettiin kuulemma pari viikkoa tauotta. Niin, että meikäläinen oli koko kulmakunnalle tuttu.

Ensimmäiset valokuvat otettiin vaunuissa.

Äidin sylissä, kolme kuukautta ikää

Äitini tunsi vissiin ainakin puolet lahtelaisista. Tässä poseeraan neiti Rauhalan sylissä. Hän oli töissä poliisilaitoksella ja vissiinkin Lahden ensimmäisiä koulutettuja naispoliiseja.

Ylläolevassa kuvassa me ryystetämme porukalla kahvit. Olen Häyrysen mummon sylissä. Hän oli isäni äidinäiti. Mummon vieressä istuu isäni täti Alma ja hänen poikansa Matti W. Meidät eroteltiin loppuiäksemme niin , että Matti W. oli Isomatti ja minä Pikkumatti vielä neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Muistan, että otti päähän kun naapuritkin kutsuivat minua Pikkumatiksi. Sen vuoksi olen vielä 87-vuotiaana katkera vanhus.

Poikkean lapsuusaikani kuvauksista sen verran, että kerron hyvän ystäväni Isonmatin kohtalosta talvisodassa.

Isomatti äitinsä kanssa ennen haavoittumistaan

Talvisodassa Matti haavoittui pahasti ja jäi rintamalinjojen väliin koko päiväksi. Venäläiset ryntäsivät Matin yli ja ohi suomalaisia vastaan. Hän pysyi tajuissaan ja oli hiljaa, koska näki venäläisten ampuvan omat ja suomalaiset haavoittuneet, jotka olivat vielä elossa. Illalla suomalaisten vastahyökkäys onnistui ja Matti löydettiin sidontapaikalle. Äiti kävi Mattia katsomassa sotilassairaalassa useita kertoja ja kävin siellä minäkin. Matin kommentti:” Meinas mennä henki.” Sotainvalidina Matti sai jonkinlaisen koulutuksen ja teki työnsä  kaupungin voudin toimistossa.

Tässä ollaan sitten päivittäisellä lenkillä.

En vieläkään oikein muista näistä ajoista mitään. On meikäläisen puvussa ihan liivitkin

Tässä ollaan kouluun menossa

Alan jo muistaa näitä aikoja, ollaan sentään jo seitsemän vanhoja ja perusteellisesti kuurattu koulukuvaa varten. En olisi kovinkaan mielelläni kouluun mennyt, mutta oli pakko. No oli siellä mukavaakin ja uusia kavereita. Minun kouluni piti olla Möysän kansakoulu, mutta se oli vielä sotasairaalana, joten meille keksittiin koulu Lahden kartanosta, jonne minulla oli matkaa pari kilometriä. Kartanon tiloja oli jaettu kevyin levyseinin. Meidän luokkamme naapuriksi oli majoittunut hammashoitola. Sieltä kuului selvästi poran ääni sekä usein onnettomien uhrien voihke.

Ensimmäisiä töitämme koulussa oli tehdä liina, jolle asettaa ruokailuvälineemme. Opettaja toi luokkaan paperinaruista kudotun kankaan, josta leikattiin  pulpetin kannelle sopivat palat. Kun varsinaista ruokalaa ei ollut niin ateriat syötiin luokassa, mihin keittäjä toi syötävän isossa sinkkiämpärissä. Ruokailuvälineetkin oli omaa luokkansa. Jokaiselle jaettiin oma emalikulho oliskohan tuo vetänyt litran verran ja tietysti saimme myös lusikan. Näillä vehkeillä tulimme toimeen hyvin, sillä ruoka oli joko velliä tai keittoja. Kotoa tuotiin eväsleivät ja maitopullo. Puuropäivinä koulu tarjosi lasillisen maitoa tai mehua. Pulpetit olivat kahden istuttavia, minun kaverilla oli harvoin, jos ollenkaan eväitä, niinpä hän söi puolet minun eväistäni. Minusta se oli hyvä järjestely. Olen ollut koko ikäni vähäruokainen ja äitini haukkui minua nirsoilijoitten nirsoilijaksi. 

/* Kepposkan välikommentti. 
Minä olen aloittanut peruskoulun 70-luvun lopulla Espoon Olarissa. Sielläkin koulu pullisteli oppilaista. Osa päätyi käymään koulua kerrostalon kivijalassa koulurakennuksen sijasta, sieltä minäkin löysin itseni. Ykkösluokalla oppilaita oli 32. Ensimmäinen koulun määräämä hankinta oli ruokaliina. Se laitettiin ruokailun ajaksi pulpetin päälle. Että jotakin samaa oli koulutien aloituksessa. */

Näin vuosikymmenien takaa minulle on selvinnyt, miksi opettaja ja keittäjä käyttäytyivät kuin kanaemot ja patistivat meitä santsaamaan ja ilmoittivat, että ruokaämpäri oli syötävä tyhjäksi. He tiesivät, että useilla oppilailla koulussa saatu ateria jäi päivän ainoaksi lämpimäksi ateriaksi. Esimerkiksi minun pulsakaverini isä kaatui Kannaksella ja hänen äidilleen jäi kolmen lapsen ja kahden vanhuksen hoivaaminen. Saattoi jäädä pojan eväät laittamatta, jos ylipäätään oli mistä eväät olisi laitettaakaan. Täytyy vain ihmetellä miten asiat saatiin hoidetuksi niin puutteellisissa oloissa. Kyllä ihmisten kestävyys ja kekseliäisyyskin olivat aivan omaa luokkaansa.

Ensimmäisen kouluvuoteni kävin koulua kartanossa. Sotasairaalan potilaat saatiin siirretyksi oikeisiin sairaalatiloihin ja koulu siivottiin alkuperäiseen tarkoitukseensa elikkä koululasten kiduttamislaitokseksi. Kaikki mielenkiintoinen lopahti, kun pääsimme omaan kouluumme missä oli pitkät käytävät ja luokkahuoneet, ruokasali ja kauhea keskuskello, jolla ilmoitettiin tunnit alkavaksi ja päättyviksi. Lisäksi oli turmiollinen johtajaopettajan keskusradio, johon hän keksi puhuttavaa kai kuullakseen omaa ääntänsä. Möysän koulu sijaitsee Joutjärven rantaharjulla muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, mutta eihän sinne tietenkään saanut mennä.

Meidän talo tuli asuttavaan kuntoon 1946  ja koulumatkani piteni puolesta kilometristä neljään kilometriin. Metsäpellon lähistölle rakennettiin uutta Kivimaan koulua, mutta sen valmistuminen kesti vielä, niin että raahustimme harjujen yli Möysään. Kouluista oli niin kova pula, että oli otettava käyttöön aamu- ja iltavuorot. Meillä oli kotilatu sellainen, että kiipesimme läheiselle harjulle, mistä hiihdimme hautausmaan läpi, jotta pääsisimme Metsäpeltoon vievän ladun päähän. Sinne kun pääsi, matkasta puolet oli alamäkeä. Voitte kuvitella, miksi kotimatkan alku sujui varsin nopeasti illan pimetessä hautausmaan läpi hiihtäessä. 

Voin kertoa koulun käynnistäni enemmänkin, jos haluatte kuulla ja saatanpa kertoa vaikka ette haluaisikaan.

Vaari muistelee aikaisemmat osat:
Pikku Kepponen: Vaari muistelee - Omavaraistaloutta ja kaikenkarvaisia lemmikkejä

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - Talon rakentaminen sodan jälkeen

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - sotaa paossa maalla