C-luokan pojat ja pako linnasta

Syyskuussa minun olin tarkoitus poteroitua kotiin sohvanurkkaan lepäilemään, mutta ystäväni tekivät minulle niin mielenkiintoisia ehdotuksia, että oli pakko hylätä sohva.

Lukioaikana olin paljon yhdessä lapsuuteni ystävien kanssa ja porukkaan liittyi C-luokan pojat. Kun molemmat lapsuudenystäväni lähtivät vaihto-oppilaaksi, hengailin entistä enemmän C-luokan poikien kanssa. Sami oli vanhojentanssiparini, Pekan kanssa soiteltiin maratonpuheluita ja Makken kotiin oli koko kööri tervetullut hengailemaan.

Opiskelut ja elämä veivät eri suuntaan ja viimeksi olemme nähneet parikymmentä vuotta sitten. Yksi pojista on säilynyt elämässäni sillä linkillä, että ystäväni alkoi seurustelemaan hänen kanssaan lukion lopulla ja he ovat edelleenkin yhdessä. Pojat ovat alkaneet pitämään keskenään yhteyttä jonkin verran ja ystäväni kautta kutsun tulla mukaan tapaamiseen.

Kutsun saatuani koin hetkellisen "bikinikuntosyndrooman" eli mietin, että mitenkäs kehtaan ketään lähteä tapaamaan, kun näytän vanhettuneelta, väsyneeltä, pulskalta ja otsatukkakin roikkuu silmillä. Olin jo aikeissa jättäytyä pois, kunnes aivotoimintani hyrähti paremmin käyntiin. Mitkään ulkonäköön liittyvät seikat eivät ikinä tule mitenkään rajoittamaan elämääni. Sen verran panostin, että leikkasin otsiksen fiskarseilla (kampaaja voi taas kauhistella ensi vierailulla), laitoin luomiväriä (viimeksi varmaan 2 vuotta sitten) ja etsin laatikostani sen kirkkaimman huulipunan.

Ilta oli aivan älyttömän hauska ja se venähti monta tunti pidemmäksi kuin olin suunnitellut. Muisteltiin menneitä kommelluksia, opettajia ja luokkakavereita. Mietittiin sitä, että elämä on kannatellut meitä kaikkia mukavasti. Jokainen on opiskellut, löytänyt mielenkiintoisia töitä, suurin osa on parisuhteessa ja saanut lapsia. Vakavaksi veti se, että yksi luokkakaveri kävi vain piipahtamassa paikalla, koska hänen elämänrytminsä sanelee tällä hetkellä syöpähoidot. Illan (tai aamun) lopuksi aloimme hiukan virittelemään ajatusta, että tulevien 50v juhliemme kunniaksi voisimme yrittää tavata isommalla porukalla. Aion edesauttaa sitä, että saataisiin treffejä järjestettyä tulevaisuudessakin. Kyllä meidän nuoruudesta riittää naurua sekä kauhistelua useammaksikin illaksi :)

Toinen kuukauden yllätysmeno sain alkunsa, kun juttelin ystäväni Tiinan kanssa puhelimessa. Tiina siinä ohimennen sanoi, että oli nähnyt Facessa mainoksen pakohuonepelistä, joka pelataan Hämeen linnassa. Siinähän sitä sitten nousi aika nopeasti pakopelihuoneinnostus ja onneksemme tapahtumaan mahtui vielä mukaan.

Pakoon Hämeen linnasta oli varattu aikaa kaksi tuntia. Me teimme hyvät suunnitelmat ennenkuin lähdimme kiertämään linnaa. Tehtävät olivat meistä hyviä ja vaikka paikalla oli paljon muitakin ryhmiä, ei vastaukset levinneet eikä ollut ruuhkaista. Meillähän meinasi hermo katketa aivan lopuksi, kun olimme tehneet kaikki tehtävät ja keränneet tarvittavat esineet, emme löytäneet palautuspistettä. Hra Kepponen jaksoi kiertää järjestelmällisesti linnaa ja löysikin meille viimeisen rastin. Me muuthan oli jo päätyneet ulos seisoskelemaan tympääntyneinä. Lopun pahasti aikaavievästä takapakista huolimatta meille jäi vielä parikymmentä minuuttia aikaa ja pääsimme pakoon linnasta. Tietysi vielä lopuksi selvisi, että ohjeissa luki missä palautuspiste sijaitsi. Loppusähläys jäi harmittamaan meitä, koska ilman tuota tupeksintaa olisimme olleet kevyesti 10 parhaan joukkueen joukossa. Meidän pitäisi kyllä päästä ottamaan uusintayritys. Harmillisesti Turun linnan tapahtuma on jo loppuunmyyty. Suosittelen pakopelifaneille linnapakoja.

Tänä kesänä Hämeenlinna on ollut varsinainen suosikkikaupunkini. Tämä oli jo kolmas vierailu sinne ja tutulla rutiinilla Hämeenlinnan reissu päättyi illalliseen Popinossa. 

Hra Kepponen yrittää tihrustaa vinkkiä kaukoputkella

Todistus paostamme

Mukavaa sunnuntaita ja alkavaa uutta viikkoa!