Ylpeyden ja nolouden kevätjuhlapäivä

Lapset ovat onnistuneesti laskettu kesälaitumille. Kevätjuhla herätti tänä vuonna monenlaisia tunteita noloudesta ylpeyteen ja todistusten jaon haikeuteen.

Aloitetaanpas siitä noloudesta. Sen aiheutti hyvin vajavainen kevätjuhlaeleganssi (tarkennus heti, että ei omani). Meillä on ollut hyvin kiireinen ja raskaskin toukokuu. Olen joka viikko toukokuussa tiedustellut jälkikasvultani tarvetta ja kiinnostusta juhlavaatteisiin.

Kuopus: En esiinny, enkä tarvitse mitään juhlavaatetta. Farkut ja joku siisti t-paita riittää.
Keskimmäinen: En todellakaan suostu pukemaan juhlavaatteita.
Esikoinen: Emmätiiä. Ai mikä kevätjuhla? Emmätiiä.

Tässä kohtaa en jaksanut alkaa vääntämään juhlavaatetuksesta. Joskus on vaan pakko valita taistelunsa.

Juhlia edeltävänä iltana kuopus etsii raivoissaan kaulustapaitaansa ja on hyvin hämmästynyt, että isompi kokoinen kauluspaita ei ole itsekseen kulkeutunut kaupasta kotiin. Tuohtuneena hän vetäisi joulujuhlien pitkähihaisen naftin ruutupaidan päälleen. Keskimmäinen protestoi äänekkäästi, että miksi muka farkut, kun gollegehousut olisivat niin mukavat. Farkkujen nyrpeyttämästä naamasta huolimatta, hänestä sukeutui perheen siistein tapaus. Esikoinen sanoi jo pari päivää aikaisemmin, että hän voi mielestään mennä tosi hyvin farkuissa ja uudessa t-paidassa, koska sellainen vaatetus sopii juurikin basistille. Basisti valkoisessa kauluspaidassa olisi aivan naurettava näky. Siis mikä ihmeen basisti?

Introvertti esikoisemme soitti luokan bändissä bassoa koulun kevätjuhlassa. Toinen poika soitti kitaraa, kolmas rumpuja, yksi tyttö ksylofonia ja opettaja pianoa. Olin niin ylpeä pojastani, että hän rohkaistui tuohon! Soittaminen sujui hyvin. Onneksi esikoisella ei ollut mitään tyylikästä asiallista vaatetusta, muutenhan olisin saattanut pakahtua ylpeyteeni ;)

Huppariin pukeutunut basistini vasemmalla. Vaikka vaatetus nolottaa, olen silti ylpeä.

Esikoinen ja keskimmäinen saivat numerotodistukset. Todistukset olivat aika lailla odotusten mukaiset. Joskin voisin tässä taas purnata siitä, että introvertti kärsii uudesta OPSista entistä enemmän. Mutta olin ylpeä poikien koulutyöstä, kunnes aloin lukemaan kuopuksemme sanallista todistusta.

Kuopuksemme on ollut koulutyössään erittäin tavoitteellinen. Hän on ollut koulussa hyvin kiltti ja jopa stressannut, että onko varmasti kaikki läksyt tehtynä. Tavoitteellisuus ja kiltteys näkyi sanallisessakin arvioinnissa, kunnes pääsin listassa musiikin kohdalle. Tavoitteet olivat täyttyneet vain osittain. Poika toki tiesi itse kertoa, että se vastaa vanhaa kunnon vitosta ja niitä voi kuulemma saada vaikka joka vuosi, eikä tule ehtoja eikä jää luokalleen. Olin aika tyrmistynyt asiasta.

Syy alkoi selviämään. Loppukevään sairastelun vuoksi pojalla jäi musiikin koe kokonaan tekemättä. Sen lisäksi Wilma on pitkin kevättä kilissyt viestiä, että nokkahuilu puuttuu. En ymmärtänyt, että viestien jatkumosta olisi pitänyt päätellä jotain muutakin kuin pahaa hutilointia. Lopulta pakotin pojan säilyttämään nokkahuilua koulussa, koska meillä on kotonakin nokkiksia. Kevätjuhlapäivänä sitten selvisi, että kuopus ei ole soittanut nokkahuilua koulussa. Kun opettaja on kysynyt asiasta ja patistellut soittamaan, poika on todennut "Ei ole motivaatiota!" ja jättänyt soittamatta. 

Minulla suupieli alkoi pahasti nykimään tämän kuullessani. En voinut uskoa, että kiltti palleroiseni on ryhtynyt moiseen passiivisagressiiviseen kapinaan. Onneksi sain naamani pidettyä peruslukemilla keskustellessani siitä, että mikään koulutyö ei ole vapaaehtoista ja kaikkea pitää yrittää, vaikka ei siitä tykkäisikään. Mutta nokkahuilukapina :)

Toisten lapset kasvavat tasaisesti ja ottavat hyvin vastaan ohjausta. Meidän lapset kasvavat jatkuvasti poukkoillen ja törmäillen, mutta yleissuunta on onneksi toistaiseksi oikea. Kevätjuhlapäivä kuvasti tätä hyvin: ylpeyttä, iloa, tyytyväisyyttä, noloutta ja tyrmistystä.

Onnea kaikille valmistuneille!

Mukavaa kesälomaa koululaisille!