Liikaa vauhtia

Yleensä tammikuu on vähän tylsä kuukausi ja samoin melkein helmikuun alkukin. Nyt on vauhtia, mukavia juttuja ja yllättäviä epämiellyttäviä käänteitä ollut jo aivan liikaa. Sunnuntaina mietin, että nyt pitää ajaa vauhtia alas.

Mutta hetkeksi vielä raportoimattomiin vauhtikohtiin. Tammikuussa olin työn puolesta seminaarissa, joka jatkui KlausK:ssa tarjotulla illallisella ja stand up esityksellä Aleksanterin teatterissa. Stand up on vaikea laji. Illan aloitti Tommi Mujunen, joka sai hartiavoimin lämmitellä aika jähmeää yleisöä. Illan päätti Jaakko Saariluoma, joka oli aivan älyttömän hauska. Aion mennä joskus uudestaankin katsomaan stand upia. Kiva kokemus!

Illallisena oli välimerellinen buffet, jonka lohipastrami oli mielettömän hyvää.

Pääruokana oli ylikypsää possua pekoni-sipulikastikkeessa.

Lapset ovat aloittaneet myös laskettelukauden. Keskimmäinen ja kuopus käyvät laskettelukoulua Talmassa. Sunnuntaina oli minun vuoroni kuskata poikia. Olin sunnuntaiaamuna väsynyt passiepisodistani ja raskaasta paluumatkasta, enkä olisi jaksanut lähteä. Kylläpä raitis ilma teki hyvää! En ollut itse suksilla, mutta olin katsomassa poikien harjoituksia. Kuopus oppi sunnuntaina tekemän siistejä aurakäännöksiä. Keskimmäinen on lasketellut aikasemminkin, joten hänelle opetellut asiat ovat jo tuttuja.

Hiihtokoululaisia

Vauhdin hurmaa on koettu myös päiväkodin jäisellä pihalla. Kuopus haluaa haettaessa esitellä uudet laskutyylit :)

Melkein kokonainen työpäivä paloi siihen, että hain itselleni expresspassin. Toki olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että lentokenttä on reilun puolen tunnin ajomatkan päässä, joten expresspassi on aivan mahdollista hakea. 

Yhden päivän suhasin Hollannissa. Koneeni oli reilusti etuajassa, mutta silti myöhästyin junasta. Story of my life on viime päivinä ollut kulkuvälineistä pois jääminen :( Amsterdamissa alkoi jotkut messut ja jonot junalippuautomaateille olivat aivan järkyttävät. Suurimmalla osalla asiointi automaatilla kesti vielä tuskaisen kauan. Onneksi emme olleet tiukalla aikataululla liikkeellä. Ehdimme juoda rauhassa kahvit ennen tapaamista.

Kuvaan mahtui vain vajaa puolet jonosta

Hollannissa aina jaksan hämmästellä kanavajärjestelmää. Alla on oiva esimerkki siitä. Parkkipaikka on kanavan vieressä, mutta muutaman metrin sen alapuolella. Pitää kiivetä portaat ylös, jotta pääsee kanavanrantaan. Työkaverini ajaa aina Hollannissa navigaattorilla ja etenkin näillä nurkilla kyttään navia silmä tarkkana. En tiedä saako missään muualla maailmassa ohjeita, että käänny tielle, joka menee 5m merenpinnan alapuolella :)

Cappucino ja kanavanäkymä

Päivän Eurooppakeikat ovat työmatkustamisen tuskakategoriaa. Lennot lähtevät viimeistään klo 8, usein jo klo 7 paikkeilla. Parhaimmillaankin lähtö kotoa on hiukan ennen 7. Paluulennot tulevat takaisin siinä klo 23 paikkeilla. Kotona olen yleensä puolilta öin. Päivän olen viettänyt notkuen lentokentällä, istuen koneessa ja yleensä vielä lisäksi junassa/bussissa/taksissa, toimistolla valmistautuen tapaamiseen, tapaamisessa ja päälle jälleen juna/bussi/taksi+lentokone ja odottelut. Päivä menee yleensä kahvin ja epämääräisten sämpylöiden voimalla. Hyvällä tuurilla paluumatkalla kentällä ehtii syömään jonkun rasvaisen pizzapalan tai nahistuneen salaatin riistohintaan. Nykyisinhän sen varaan ei voi laskea, että lennolla saisi jotain ruokaa :(

Tässä päivän ateriani:

Ehdimme syödä asiakkaan toimitilan kahvilassa juuri ennen sulkemista. Jäljellä oli kalkkunapatonkeja ilman voita (miksi ilman voita/margariinia??) ja jugurttia.

Kanavoileipä. Ilman voita :) sen sijaan oli rutkasti Dijon-sinappia.

Näin kehnoja eväitä piti täydentää pähkinämarjapatukalla, suklaapatukalla ja cociksella. Aikaa olisi ollut ostoksiinkin ja vakaassa harkinnassa oli hollantilaisten puukenkien malliset huopaiset sisätossut :D mutta koska meillä ei kukaan käytä tossuja, niin palasin sitten järkiini. Vaikka hauskat nuo oranssit töppöset olisivat olleet.

Oranssit ovat huopaa

Nyt siirryn hitaampaan elämään. Poteroidun toimistolle ja kotiin. Harrastan ainoastaan kävelyä ja ehkä hiukan talvilajeja. Poteroitumista edes auttaa se, että Hollannin reissulla minulle puhkesi flunssa. Tänään olen viettänyt petipäivää.

Fiiliksiä Azerbaijanista

Pinnallisesti katsoen elämä Bakussa vaikuttaa eurooppalais-turkkilaiselta. Baku on suurelta osin siistin ja turvallisenkin oloinen kaupunki. Uusissa rakennuksissa satsataan näyttävyyteen ja paljon on tulossa kansainvälisiä tapahtumiakin. Islamilaisuus ei hallitse kaupunkikuvaa. Moskeijoita näin vain muutaman. Naiset ovat muodikkaasti pukeutuneita eivätkä peitä päätään. Leffateatterissa mainostettiin tulevaa 50 shades of Grey ensi-iltaa. Alkoholia saa useimmista ravintoloista ja kaupoistakin. Ruoka muistuttaa turkkilaista. Suhteellisen korkean näköinen elintaso perustuu maan öly- ja maakaasuvaroihin. Jostain luin, että Baku on Kaspianmeren Dubai. Viitannee ilmeisesti kiihkeään kasvuun, varallisuuden alkuperään sekä rakennustyyliin.

Näkymä Heydar Eliyev museolta

Kauppakeskus

Vielä kerran liekkitornit

Pinnan alla muhii kaikenlaista. Maa kärsii korruptiosta, ihmisoikeusrikkomuksista, sananvapauden rajoittamisesta, suurista tuloeroista ja valtavan omaisuuden keskittymisestä maan eliitille. Vaalit eivät ole olleet rehellisiä. Tällä hetkellä presidenttinä on kaksi kautta hallinneen edesmenneen presidentin poika. Wikipedian mukaan hallintokausien määrän rajoitus äänestettiin muutama vuosi sitten kumoon.

Maan itsenäinen historia on lyhyt. Azerbaijan itsenäistyi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen vuonna 1991. Saman tien itsenäinen valtio joutui sotaan Armenian vallattua vuoristo-Karabachin alueen. Poliittinen tilanne muuttui Azerbaijanissa hyvin epävakaaksi ja päätyi opposition vallankaappaukseen.Azerbaijanille epävakaat olot eivät ole uusi tuttavuus. Maasta ovat kiistelleet historian saatossa Persia ja Venäjä ja sittemmin Iran ja Neuvostoliitto. Azereita asuu tällä hetkellä melkein kaksinkertainen määrä Iranissa kuin Azerbaijanissa.

Persialaiset vaikutteet näkyvät jonkin verran rakennuskannassa, mutta parhaiten ne tulevat esiin Bakun vanhassa kaupunkissa, joka huokuu arabialaisempaa tunnelmaa. Harmillisesti kävin siellä ainoastaan pimeän aikaan, jolloin en uskaltanut puikkelehtia yksin pimeässä jokaista pientä kujaa ja kännykkään tallentui lähinnä hämärämössöä :( Viehättävä paikka. Ehkä parhaiten mieleeni jää puisto, jossa istui paljon nuoria pareja pitämässä toisiaan kädestä :)

 Maiden tower, 1100-luvulta

Bakun vanhankaupungin muuri

Esille kaivettuja raunioita

Sitten muutamia tunnelmakuvia kujilta

Yleensä yritän aina jututtaa paikallisia työkavereita ja urkkia niin paljon kuin kehtaan paikallisesta elämästä. Aika vähän olen saanut kaivettua eroavaisuuksia eri maiden isojen kaupunkien keskiluokkaisten ihmisten elämäntyylien välille. Azerbaijanista uskoin sentään eroavaisuuksia löytyvän. Keskustelimme paljon maan tilanteesta ja historiasta, mutta elämäntyylien vertailu oli hyvin vaikeaa. Paikallinen myyntiedustajamme oli nimittäin 27v sinkkumies. Heti kyllä keksin yhden radikaalin eron. Hän asui kotonaan, eikä ollut muuttoaikeissa, ja äiti teki eväät töihin :D Asuminen Bakussa on kallista, joten moni nuori mies asuu kotonaan, kunnes avioituu (kuulostaa sinänsä ihan Italialta). Meikäläinen aikoo potkia pikkukepposet ulos kepposkodosta ihan viimeistään 25-vuotiaina ja toivon heidän kaikkien asuvan ensin yksikseen ja itsenäistyvän ennen avo/avioliittoa. Ja evästarjoilu päättyy kyllä jo paljon aikaisemmin :D

Matkaharmia - kun passi varastetaan/katoaa

Olen ollut reissuillani varsin onnekas. Ei varkauksia, ei sairauksia. Tällä kertaa sain pientä esimakua siitä, että joskus asiat voivat mennä pieleen. Kotimatkalla Bakusta minulla oli koneen vaihto Istanbulissa ja useampi tunti tapettavaksi kentällä. Kun lähdin hyvissä ajoin kohti Helsingin koneen lähtöporttia tajusin käsilaukkuni olevan auki ja sieltä puuttui uusi kirkuvan pinkki Victoria's Secretin passilompakko. Shokki! Paniikki!

Juoksen hikeä valuen lävitse kaikki paikat, joissa olen kentällä käynyt sekä poliisin ja infopisteen. Kovin monessa paikassa en kentällä käynyt, koska vietin suurimman osan ajasta loungessa. Passiani ei löydy mistään. Mitä todennäköisimmin jouduin varkauden kohteeksi. Kone Helsinkiin lähtee ilman minua. Jään surkeana Turkish Ground Servicen kanssa portille.

Onneksi passilompakossa ei ollut luottokortteja ja puhelinkin oli tallella. Ulkoministeriön mukaan edessä on bussiretki toiselle puolelle Turkkia Ankaraan hakemaan uutta passia ellen onnistu tavoittamaan Istanbulissa olevaa kunniakonsulia. Kunniakonsuli ei vastaa puhelimeen. Turkish Ground Servicen virkailija vihjaisee, että he voisivat harkita päästämistäni maasta, jos Suomen rajavartiolaitos ilmoittaa heille kirjallisesti ottavansa minut vastaan ilman passia. Kirjalliseksi vahvistukseksi kelpaa email. Tartun vihjeeseen kuin hukkuva oljenkorteen. Tästä alkaa viiden tunnin selvittelykierros.

Suomen rajavartiolaitos on tehokas. Soitto heille. Onneksi minulle jäi sentään ajokortti, mikä helpotti hommaa. Passin tietosivustakin oli kuva kännykässä. Mailaan kuvan ajokortistani rajavartiolaitokselle. Virkailija lähtee saman tien selvittämään Turkish Airlinen tiskiltä asioita ja puolessa tunnissa he ovat ilmoittaneet ottavansa kansalaisen papereitta vastaan Turkista. Tästä alkaa vääntö turkkilaisten kanssa. Nopeasti keksin, että prosessissa auttaa esitellä itsensä ja kysyä kuka toinen on. "Hei olen rouva Kepponen Suomesta. Kuka Sinä olet? Deniz, toivon todella, että voit auttaa minua. Passini on kadonnut ja kotimaani border control on ilmoittanut ottavansa minut vastaan ilman passia"

Kierrän loputonta kehää Turkish Ground Servicen ja Turkish Airlinesin välillä. TAn mies antaa minun istua heidän tiskin takanaan ja ladata puhelinta hänen tietokoneestaan. Kolmannella kerralla Ground Servicessä he alkavat tarjoilla minulle vettä ja teetä "Rva Kepponen from Finland without passport, have some tea". Joka kierroksella selviää jotain uutta. Lopulta Gound Service sanoo, että pääsen koneeseen, jos saan boardin passin. Matkatoimisto Suomesta ostaa minulle uuden lipun saman tien. Vielä pitää kiristää TA printtaamaan minulle boarding pass ilman passia. Neljännellä kierroksella löydän Ground Servicen esimiehen, jonka avulla TA antaa boarding passin. Sitten vien sen vielä leimattavaksi Ground Serviceen. Periaatteessa kaikki on kunnossa. Olen tosin jumissa kentän kansainvälisellä alueella.

Seuraavaksi siirryn lentokentän ainoan kansainvälisen alueen hotellin respaan. Hotelli on täynnä. Jätän itseni jonoon, kerron surkean tarinani. Respa sanoo heti, että eivät voi päästää minua ilman passia majoittumaan. Alan valmistautua henkisesti yöhön lentokentän penkeillä. Hra Kepponen on netistä onnistunut onkimaan loungen, johon voisin maksaa itseni yöksi. Ainakin tavarat pysyisi paremmin tallessa ja voisin ehkä nukkua sohvalla ja jopa peseytyä. Pyydän vielä saada jutella respan pomolle. Käyn pari tingintäkierrosta. Respan pomo sanoo, että tekee parhaansa ja 20:30 jälkeen voisi onnistua.

Syön väkisin illallista. Ihan uusi tunne minulle, että syöminen ei meinaa onnistua. Onneksi sokericocis sentään antaa virtaa. 20:30 palaan hotellille. Joudun vuodattamaan pari kyyneltä tiskillä. Vähän jälkeen yhdeksän tsekkaan sisään reiluun 206€ asevelihintaan. Vähänkös olen onnellinen kylvyssä ja nyrkkipyykätessä ainoita alusvaatteitani.

Aamulla portilla jännittää pirusti. Menen heti tiskille, kun Ground Service tulee paikalle. Luonollisesti tietojani ei löydy heidän järjestelmästään, pyydän virkailijaa soittamaan pomolle. Asia kunnossa ja saan tarvittavan leiman boarding passiini. Pääsen koneeseen. Istun mukavasti koneessa, kun Ground Service lähestyy minua. Kylmä hiki iskee, että poistavat minut sittenkin koneesta. Harkitsen, että lähden ainoastaan kantamalla. Onneksi he eivät tulleet minun takia. Pääsen Suomeen.

Suomessa pääsen rajavartiolaitoksen kaverin saattelemana allekirjoittelemaan lomakkeen ja sitten he saattavat minut tuloaulaan. Lähden tekemään ilmoitusta matkalaukustani, joka on varmasti edelleen Istanbulissa. Hieraisen silmiäni, yksinäinen matkalaukkuni pyörii hihnalla. Olen kotona vajaa vuorokausi suunniteltua myöhemmin.

En ikinä haluaisi joutua vastaavaan tilanteeseen ilman rahaa ja puhelinta.



Edessä on varmasti turhauttavat byrokratiset kiemurat vakuutusilmoituksen tekemisessä ja matkalaskun rustaamisessa ja siinä, että saisin tiistaiaamuksi itselleni uuden passin.

Moikka Bakusta

Baku elää kiihkeän rakentamisen aikaa. Rakennuksia tuntuu olevan kahta tyyppiä: perinteisen näköisiä voimakkaalla arabialaisella twistillä tai mahdollisimman futuristisen näköisiä. Itsehän en juuri moderneista rakennuksista piittaa, mutta azerit ovat saaneet sydämeni läpättämään futuristisille rakennuksille. Ehdoton suosikkini on Heydar Aliyev Cultural Center. Vähintään kahdesti päivässä ajamme sen ohitse, mutta näyttää pahasti siltä, että kuvasaldo jää nollaan puhumattakaan siitä, että ehtisin vierailemaan siellä sisällä. Täytyy tyytyä postailemaan kakkossuosikistani eli liekkitorneista. Kuvat olen kaikki napsinut Kaspianmeren rannalta Baku Bulevardilta.

Liekkitornit suhteellisen kirkkaana aamupäivänä

Liekkitornit ja auringonlasku, etualalla kauppakeskus

Bakussa tuulee usein hurjasti ja pilvet kiitävät hetkessä peittämään auringonlaskun

Sitten hiukan kansallishenkeä peliin ja Azerbaijanin lippu liekkitorneihin

Liekkitornit liekeissä. Very impressive.