Kirja Suomessa tapatuvasta orjakaupasta aiheutti sen, että en ehkä ikinä voi ostaa pakastemustikoita

Luen selvästi vähemmän tietokirjallisuuta kuin muuta kirjallisuutta. Usein minulta saataa jäädä tietokirja kesken. Joudun työssäni lukemaan ja opiskelemaan jatkuvasti, mikä selittänee osaltaan vähäisempää kiinnostusta tietokirjoihin.

Hesarin tutkivan toimittajan Paavo Teittisen kirja "Pitkä vuoro - kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen" on monen ammattikriitikon mielestä yksi tämän vuoden merkittävimmistä kirjoista ja kirja voitti loppuvuonna 2025 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Olin lukenut aikoinaan Teittisen raportit hänen tutkimastaan orjatyöstä Suomen nepalilaisissa ravintoloissa. Uutiset olivat shokeeraavia. Muutama nepalilainen avainhenkilö dominoi ravintola-alaa. Henkilökuntaa tuotettiin Nepalista ja heillä teettiin järkyttävän pitkää päivää ilman vapaita ja palkkaa. Palkkaa saatettiin maksaa nimellisesti, mutta palkanmaksaja nosti rahat pois palkansaajan tililtä pankkiautomaatilla. Asuinolosuhteet olivat kurjat ja kehnoimmillaan orjatyöhön joutunut nukkui patjalla keittiön lattialla.

Kotona ruokapöydän ääressä puhuimme asiasta koko perhe ja mietimme, että harjoittaako meidän käyttämämme nepalilainen ravintola orjatyötä. Puhuimme siitä, että voimmeko pyytää saada kysyä kokeilta, että saavatko he palkkaa ja missä he asuvat. Suomalaiselle on kyllä aikamoinen kynnys ryhtyä tälläiseen keskusteluun ravintolassa. Niin se oli minullekin. Äänestimme ensin jaloillamme ja lopetimme nepalilaisen syömisen. Meille kävin kuten monelle muullekin. Kun pöly haihtui palasimme takaisin asiakkaaksi ja vähän sillä lailla, että toivottavasti kukaan ei näe, että ostetaan nepalilaista. Sen verran keskustelua asiasta kävin, että kun kassalla oleva rouva sanoi, että mukava nähdä pitkästä aikaa, kerroin että emme ole syönyt lainkaan nepalilaista, koska olemme niin järkyttyneitä uutisista, että orjatyö on yleistä nepalilaisissa ravintoloissa. Rouva kassalla sanoi olevansa myöskin järkyttynyt ja heillä toki on kaikki asiat kunnossa. Vieläkin harmittaa, etten tässä vaiheessa sanonut, että haluan jutella keittiöväelle. En tiedä olisiko se mitään mihinkään vaikuttanut. Minä yleensä haen lounasruuat kotiin itse ravintolasta. Tämän keskustelun jälkeen alkoi käydä niin, että minun lounastornini usein tuodaan keittiöstä suoraan minulle ja sen luovuttaa leveästi hymyilevä kokki. Yleensä kokit nostaa noutolaatikot ravintolan puolelle sitä mukaa kuin ne valmistuvat. 

Takaisin Teittisen kirjaan. Nepalilaisten ravintoloiden orjatyötä tutkiessaan Teittinen sukelsi orjatyön maailmaan ja sekä viranomaistoimintaan, jolla sitä yritetään estää. Teittinen kuvaa kirjassaan, kuinka huonossa asemassa orjaksi joutuneet ovat alunperin olleet, koska Suomen viranomaiset ja oikeusjärjestelmä ovat tunteneet niin huonosti orjan aseman. Ketään ei ole väkivallalla ja aseella pakotettu töihin. Ei ole ymmärretty, kuinka riippuvaisessa asemassa kielitaidoton ulkomaalainen ihminen on. Heidät on vielä järjestelmällisesti eristetty, eikä heillä ole tietoa suomalaisista laista. Monella on myös pelko, että kotiväkeä rangaistaan ja kotona kaivataan kipeästi rahaa. Poliisi on jättänyt useitakin räikeitä tapauksia tutkimatta, koska heidän tulkintansa mukaan kyse on riita-asiasta maksamattomien palkkojen osalta eikä rikoksesta. Ulkomaalaisen, kielitaidottoman ja varattoman henkilön on lähes mahdoton alkaa itse ajamaan kannetta oikeudessa saamatta jääneistä palkoistaan. Kun työnantaja ei enää puolla työlupaa, on riistetty lähetetty takaisin kotiin ja seuraavalla koneella on lennätetty uusi orja. Maallikko luulisi, että nämäkin työnantajat olisi helppo seuloa esiin.

Ensimmäisten rikostutkintojen perusteella käydyt oikeudenkäynnit tuottimat aika laimeita tuloksia. Työnantaja on joutunut maksamaan ne palkat, jotka hänen olisi alunperinkin pitänyt maksaa. Varsinaiset sanktiot ovat jääneet vähäisiksi. Joku on saanut lyhyen ehdonalaisen tuomion. Ikävin tapaus oli se, että orjia pitäneellä ravintolalla oli myös verovelkoja. Ravintola ajautui konkurssiin ja verottaja käytti etuoikeuttaan verovelkojen perimiseen sillä seurauksella, että ihmiskaupan uhreille ei jäänyt konkurssipesästä mitään. 

Teittinen kirjoittaa siitä, kuinka oikeuskäytäntö on hiljalleen muuttumassa ja kertoo, mitkä ja ketkä ovat saaneet asiaan muutosta. Suomalaisen oikeusjärjestelmällä ja etenkin poliisilla on mennyt aikaa ymmärtää, että moderni orjakauppa on saavuttanut Suomen ja se ei vaadi sitä, että riistetty on kahlittuna patteriin vaan vahva riippuvaisuus ajaa kahleen asian.

Kirjassa Teittinen käy läpi monta eri toimialaa. Karkeasti voisin summeerata, että jos alalla on ulkomaalainen työvoimaenemmistö on syytä epäillä, että siihen liittyy väärinkäytöksiä. Tämä on toki karkea yleistys, mutta Teittinenkin on samoilla linjoilla.

Teittinen käy läpi mm. seuraavia aloja:

-Siivoustyö
Epärehelliset toimijat ovat ajaneet rehellisesti toimivia pois alalta, koska ovat voittaneet kilpailutuksia erittäin alhaisilla tarjouksilla. Alhaiset tarjoukset ovat mahdollistaneet se, että turvapaikan hakijoita on käytetty työvoimana ja heille on maksettu pientä tuntipalkkaa ja vähemmiltä tunneilta. Myös ukrainalaisia sotaa paenneita on riistetty. Suht hyvämaineisen SOLin sisältä on paljastunut, että väliportaan ulkomaalainen johtaja on kerännyt töihin tulleilta oman maansa kansalaisilta merkittäviä kynnysrahoja.

-Maataloustyö
Palkattu maataloustyövoima on nykyisin pääosin ulkomaalaista työvoimaa. Syynä on pieni palkka.

-Maalaustyö
Maalausurakointi päätyi uzbekistanilaisten dominointiin. Hinnat poljettiin niin halvoiksi, että Suomesta katosi iso osa alan toimijoista. Uzbekkejä värvättiin kohtuuttomin lupauksin Suomeen töihin. Markkinoita he ovat jakaneet keskenään myös väkivalloin. Rakennusbuumin aikana työlupien määrä kasvoi jatkuvasti ja viranomaisten mielestä oli aivan hyväksyttävää tuottaa Keski-Aasiasta maalareita yhtä enemmän ja enemmän.

-Telakkateollisuus
Sieltä on paljastunut myös alipalkkausta, liian pitkiä työpäiviä ja kehnoja asuinolosuhteita

Sitten se luonnonmarjojen poiminta. Muutamalla Pohjois-Suomen toimijalle myönnettiin lupa ottaa turistiviisumeilla tuhansia marjanpoimijoita Suomeen. Ensimmäinen yritys oli tuoda vietnamilaisia. Siellä valveutunut Suomen suurlähetystön viisumeista vastaava listasi, että marjanpoimijoille ei luvata minkäänlaista tulotasoa, marjat voi myydä vain tietylle yritykselle, joka määrittää ostohinnan sekä kulut marjanpoimijalle juoksevat jatkuvasti, niin hän katsoo että kaikki yritystoiminnan riskit on siirretty työntekijöille ja hän ei myönnä tälläiseen turistiviisumia. Hän oli tästä järjestely-yrityksestä yhteydessä moneen tahoon, koska se voi johtaa marjanpoimijoiden järjestelmälliseen hyväksikäyttöön.

Thaimaassa vedätys meni lävitse. Välimiehet lisäsivät siihen vielä oman etunsa eli kynnysmaksun. Uusia tulijoita riitti joka vuosi, vaikka säännöllisesti merkittävää osa poimijoista sai hyvin vähän palkkaa ja kynnysrahan kanssa jäi velkaa kesän urakoinnistaan. Ja mikä urakka se olikaan. Marjoja poimittiin joka päivä aina, kun oli valoisaa. Välillä käytiin vähän nukkumassa lattialla jossain vanhassa koulussa tai vastaavassa. Tarjottu ruoka oli ala-arvoista. Yli vuosikymmenen ajan homma sai jatkua. Lopulta siihen puututtiin ja suht tuntuvia tuomioitakin siitä jaettiin. Marjanpoimijien systemaattisesta, pitkäkestoisesta riistosta lukeminen oli niin karua, että en ehkä enää ikinä halua ostaa pakastettuja luonnonmarjoja. Kirjassa kerrottiin myös mansikanpoiminnasta eikä sielläkkään ole kaikki asiat viimeisen päälle hoidettu.

Suosittelen lukemaan kirjan. Se avartaa ja nostaa ulkomaiseen työvoimaan liittyvän pakkotyöongelman päivän valoon. Vielä kun tietäisi, että mitä yksittäinen ihminen voi tehdä tilanteen parantamiseksi.

"Ulkomaalaiset ihmiskaupan uhrit tekevät pakkotyötä ravintoloissa, siivousfirmoissa, marjatiloilla, rakennustyömailla ja metsissä. Työehdot ovat mielivaltaiset ja kontaktit ympäröivään yhteiskuntaan katkotaan. Kun poliisi lopettaa rikostutkintoja tai jättää ne pölyttymään, uhreja karkotetaan maasta ja työnantajat pelottelevat todistajat hiljaisiksi, ovat ihmiskauppiaat saaneet jatkaa kannattavaa liiketoimintaansa. Poliitikot ovat katsoneet ilmiötä sormiensa läpi.

Modernin orjuuden on annettu juurtua Suomeen. Hätkähdyttävä kirja kertoo Suomeen muodostuneesta varjoyhteiskunnasta ja oikeusvaltion sokeista pisteistä. Se näyttää, miten lait ja viranomaiskäytännöt ovat mahdollistaneet ulkomaisen työvoiman systemaattisen riiston. Meidän elintasoamme – edullisia lounaita, halpoja mustikoita, koulujen siisteyttä, kotien rakentamista – ylläpitää suuri joukko hyväksikäytettyjä ihmisiä."