26. marraskuuta 2020

Burn outin partaalla

Viimeiset pari vuotta ovat olleet elämässäni hyvin kuormittavat. Kuormitus tuntuu lisääntyneenä levon tarpeena, välillä en jaksa työpäivän jälkeen juuri mitään. Toinen näkyvä seikka on muistini heikkeneminen. Lisäksi olen alkanut sairastelemaan pikkuvaivoja. Osa niistä on sellaisia, että en ole aikaisemmin sairastanut niitä. Listalle mahtuu ärhäkkä korvakäytävän tulehdus, kynsivallintulehdus, silmätulehdus, parit kunnon niskajumit, selkäsärky ja asentohuimaus.

Kuormitus on monen asian summa. Työ tuo sellaisen peruskuorman. Aiemmin olen selviytynyt työn kuormittavuudesta hyvin ja olen ollut aika hyvä sulkemaan työasiat mielestäni pois vapaalla. Toki työt kulkeutuvat välillä kotiin ja palavereja on välillä pitkin iltaa. Väsymys ja kuormittumisen aiheuttama muistin heikkeneminen on vaikuttanut siihen, että en enää suoriudu töistäni yhtä nopeasti kuin aiemmin ja saatan muistilapuista, muistikirjasta ja sähköisestä kalenteristani huolimatta unohtaa olennaisia asioita. Minulla menee siis aikaisempaa enemmän aikaa työtehtäviini. Minulla kävi töissä hyvä tuuri, joka kuitenkin osottautui myöhemmin myös huonoksi tuuriksi. Sain puolitoista vuotta sitten töissä ylennyksen. Olin todella tyytyväinen, koska viimeisen 10 vuoden aikana työnantajani on jaellut lähinnä irtisanomisia. Harmillisesti ylennys osui lopulta todella huonoon ajankohtaan elämässäni.

Työtä suurempi kuormittaja on ollut henkilökohtainen elämäni. Tai ainakin siltä se on usein tuntunut. Työ on omaan elämään verrattuna paremmin hallittavissa oleva ja ennustettava kokonaisuus. Oma elämäni on paiskannut eteeni tapahtumia, joita en ole voinut hallita tai edes ennakoida. Olen voinut vain reagoida ja yrittää järjestellä seuraamuksia. Oman elämäni kuormituspiikki alkoi joulusta 2017, jolloin isäni jalka murtui sirpaleiksi. Isäni joutui sairaalaan kahdeksi kuukaudeksi ja hänen toipumisensa vei kaikkiaan vajaa viisi kuukautta. Kun isäni joutui sairaalaan, äitini joutui kriisipaikalle hoitokotiin.

Äidilleni kävi niin kuin monelle alzheimerpotilaalle. Kun tuttu viitekehys vaihtui uuteen, tuntui, että äitini muisti katosi kokonaan. Väliaikaisen hoitokodin kyvykkyys vaativan alzheimerpotilaan hoitoon vaihteli keskinkertaisesta heikkoon. Äitini tuli kaksikerroksisesta asunnosta hoitokotiin. Yllättävän nopeasti liikuntakyky surkastui niin, että hoitokoti aloitti vaippojen käytön. Väliaikaisessa hoitopaikkaan en saanut solmittua lääkkeiden toimitussopimusta vaan jouduin toimittamaan lääkkeet itse. Lääkkeiden loppumisen ilmoittamisesta väänsin urakalla. Hoitokodilla oli tapana soittaa viime tingassa asiasta, jopa niin että lääke oli jo loppunut kun ilmoittivat. Huhtikuussa 2018 äiti sai vakituisen paikan ja jo kesällä vakituinen yksikkö laukkautettiin ja äiti muutti jälleen. Kesällä 2018 otin reilusti aikaa itselleni ja sainkin ladattua akkujani. Se tuli tarpeeseen. Äidillä meni kaikkiaan vuoden verran aikaa sopeutua hoivakotiin, joululta 2018 hän alkoi olla seesteisempi. Valitettavasti sellaista hyvää ja seesteisempää aikaa kesti vain puolivuotta ja sitten äitini menehtyi heinäkuussa 2019 tapaturmaisesti hoitokotiin. Äidin menehtyminen oli luonnollisesti shokki ja hoitokoti hoiti kaiken tiedottamisen tapahtumaan liittyen ala-arvoisesti.

Minä olin valmiiksi jo alamaissa ennen äitini menehtymistä. Tasan neljä kuukautta aikaisemmin menehtyi anoppini.  Anopin menehtyminen tuli myöskin yllättäen, vaikka hän olikin vakavasti sairas. Ennen hiihtolomaviikkoa 2019 anoppi oli ollut väsynyt, eikä jaksanut käydä ulkoilemassa. Vielä hiihtolomaviikolla anoppi oli istunut aika pirteästi kahvilla siskonsa vierailun yhteydessä. Kun Hra Kepponen ja pojat kävivät loppuviikosta anopin luona, hän ei enää jaksanut lähteä huoneestaan. Hiihtolomaviikon lopuksi anoppi pystyi viimeisen kerran puhumaan.

Kesä 2019 tuli katastrofaalinen. Minulla oli uusia vastuita töissä sekä "kesäpäivystys" eli olin kesäsijainen 7 viikkoa mm. omalle esimiehelleni ja juoksin kuin maratoonarihamsteri juoksupyörässä. Tein todella monena iltana töitä puolille ön. Kesälomani jäi lyhyeksi eikä todellakaan ollut palauttava, koska äitini kuoli ennen lomaani. Elokuussa 2019 olin ehkäpä kaikkein lähempänä romahdusta. Tuona syksynä mitoitin jaksamiseni niin, että sitten syyslomalla makaan Espanjan auringon alla 9 päivää ja keskityn keräämään voimia. Noh, esikoinen päätyi lomalla sairaalaan Espanjassa keuhkokuumeen vuoksi ja keskimmäinen päätyi sairaalaan sitten Suomessa. Rentouttava loma muuttui stressaavaksi ja sairasteluputki jatkui kotona pitkään. Kaikki lapset olivat vuorollaan sairaana. Koulutyön kiinni kurominen oli työlästä ja koulun tuki oli vähäinen. Olisi pitänyt siitäkin rähistä kouluihin, mutta en jaksanut. Pojat olisivat olleet kaikki oikeutettuja tukiopetukseen. Loka-marraskuun sairastelusta meni muutama kuukausi, kun Uusimaa laitettiin kiinni koronan vuoksi.

Perhe-elämän puolella arjen raskautta on lisännyt jatkuva vääntö koulutyöstä esikoisen kanssa. Ala-asteen ysin keskiarvon poika on nykyisin hieman alle kasin keskiarvon poika. Aina on täysi arvoitus, että mitä kokeesta tulee arvosanaksi. Koearvosana voi olla mitä vaan kutosen ja kympin väliltä. Jos tilanne olisi se, että poika saa aina hyvät arvosanat niistä aineista, jotka häntä kiinnostavat, niin asian kanssa olisi minun helpompi elää. Koenumero on hyvin suoraan verrannollinen siitä, että miten hän on valmistautunut mihinkin kokeeseen. 80% kotona tehtävästä koulutyöstä tapahtuu vanhempien, eli suurimmaksi osaksi minun, painostuksesta, maanittelusta ja kannustuksesta. Kannustus-painostus-maanittelu aiheuttaa usein suunsoittoa ja joskus suoranaista riitaa. Koen tuon turhauttavana sekä kuormittavana. Painostan siksi, että pojalla olisi kiinnostusta mennä lukioon, enkä haluaisi sen mahdollisuuden menevän sivu suun. Elän yhä toivossa, että kun murrosikä hellittää lisää, niin poika tajuaa, että hän käy koulua omaa tulevaisuuttaan varten ja kaikki joutuvat tekemään töitä tavoitteidensa eteen. Tilanne on tällä hetkellä parempi kuin viime vuonna. Karu todeta, mutta joutunen tulevaisuudessa säännöstelemään esikoisen suhteen voimavarojani, jotta minulla riittää voimavaroja myös keskimmäiselle ja kuopukselle. Onneksi yläasteelle siirtynyt keskimmäinen on luonteeltaan erilainen koulutyön suhteen ainakin toistaiseksi. Hän on omatoimisempi ja huolellisempi ja osaa pyytää itse apua. Meillä on ollut jopa kivaa, kun olemme kerranneet hänen kanssa matematiikkaa.

Olen joutunut miettimään aika paljonkin, että mihin ja miten käyttää vähentyneitä voimavaroja. Olen aina hieman kärsinyt sellaisesta revittelevästä tyylistä. Teen sata lasissa asioita, niin kauan kunnes uupumisen merkit ovat ilmassa. Silloin höllään ja keräilen voimia ja sitten olenkin taas kiihdytyskaistalla. Tässä tilanteessa pitäisi osata mennä hiljempaa koko ajan, koska toipumiseen tarvittava aika on pidentynyt ja näyttää vielä pidentyvän.

Pitkä kirjoitus erilaisista kuormituksista elämässäni. Seuraavaksi havaintoja ja oppimisia, kuinka korjata olotilaani.

Olen havainnut, että yksi avainasia parempaan jaksamiseen on hyvä uni. Kuormitus vaikuttaa uneni laatuun. Olen luontaisesti iltavirkku ja alkuyön uneni on kevyttä, mutta aamulla nukun todella sikeästi. Meillä yksi lapsista kärsii nukahtamisvaikeuksista, mikä on entisestään heikentänyt alkuyön uniani. Herään siihen, kun poika käy vessassa tai alakerrassa juomassa. Välillä hän saattaa tulla makuuhuoneeseemme katsomaan, että olenko minäkin hereillä. Herään siihen aina. Kotona olemme joutuneet aikaistamaan netin katkeamista, keräämään padit ja puhelimet pois (pojilla on itsekuria heikosti älylaitteiden kanssa), ostamaan herätyskelloja ja laatimaan hiipimissäännön sekä kieltämään poikia tulemasta meidän makuuhuoneeseemme muuten kuin todellisessa hädässä. On kurja sanoa lapsille, että jos et saa yöllä unta tai maha kipeä, niin et saa häiritä vanhempia. Hra Kepponenhan ei mihinkään pieneen herää, joten se olen aina minä joka herää ja sitten kärsii nukahtamisvaikeuksista päälle.

Etätyö on mahdollistanut sen, että pystyn nukkumaan selvästi pidempään aamulla. Olen todellakin hyödyntänyt tuota mahdollisuutta. Ajattelin, että se on sama miten rytmitän työn ja unen. Osallistuin unitutkija Henri Tuomilehdon luennolle. Hän puhui pitkään siitä, että etätyö on siirtänyt työtunteja myöhäisemmäksi. Tuomilehto esitteli optimaalista unen aikaista aivosähkökäyrää ja sitten aivosähkökäyrää henkiöistä, jotka ovat menneet nukkumaan hyvin nopeasti työskentelyn lopettamisen jälkeen. Ne erosivat valtavasti toisistaan. Aivot tarvitsevat sellaista pehmeää alasajoa ennen nukkumaan menoa, jotta unesta tulee riittävän palauttavaa. Sellainen lepo, johon sännätään suoraan töiden keskeltä on laadultaan vajavaista. Koska työpäiväni alkaa tavallista myöhemmin ja lasten palattua koulusta häiriötekijöitä on runsaasti, viimeistelen usein työpäiväni illalla ja menen suoraan töistä nukkumaan. Tuomilehdon työpaikan nettisivuilla on lyhyitä artikkeleita uneen liittyen https://www.coronaria.fi/uniklinikka/

Tavoitteenani on ehdottomasti aikaistaa nukkumaanmenoaikaani ja vastaavasti herätysaikaani ja lopettaa työt vähintään tuntia tai kahta ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi yritän vähentää säännölliseksi muodostunutta melatoniin syömistä. Toki melatoniinissa on se etu, että nukahtaminen käy aika helposti eikä tarvitse turhautuneena pyöriä sängyssä. Olen myös joutunut myöntämään, että tarvitsen tällä hetkellä unta enemmän kuin aiemmin, kahdeksan tuntia on minimi ja nyt kaamoksen aikaan tarvitsisin yhdeksän tuntia unta. Kahdekalla tunnilla unta ei ole vielä kovin pirteä olo. Uskon, että keväällä lisääntyvä valon määrä vähentää unen tarvetta. Suljen korvani kaikilta kommenteilta, että kukaan aikuinen ei nuku noin paljoa ja eikä kenelläkään aikuisella ole aikaa tuollaiseen unimäärään. 

Yritän päästä hetkeksi ulos aina, kun aurinko paistaa. Raitis ilma ja valohoito tekevät hyvää. Huomaan selvästi vireystilan eron aurinkoisen ja sateisen päivän välillä. Jos aamulla tai iltapäivällä väsyttää kovasti, 15min ulkona piristää todella paljon.

Yritän järjestää jokaiseen viikkoon jonkun kivan pienen jutun. Ajantajuni on mennyt jo kauan aikaa sitten sekaisin, koska arkeni on niin tasapaksua. Olen istunut kohta 9kk tässä ruokapöydän ääressä läppäriäni naputellen ja loputtomissa etäpalavereissa. Piristykseksi olen känyt muutamalla lounaalla, paristi kahvilassa, mökillä kaverin kanssa ja vesijuoksemassa. Nyt nämäkin menot joutunevat melkein kaikki kiellettyjen asioiden listalla. Pakko myöntää, että se ahdistaa. Alustavasti olen sopinut parin ystävän kanssa, että vielä voidaan tavata jonkun kotona. Osa ystävistäni pitää minua korkeamman riskin henkilönä, vaikka istunkin vaan kotonani. Minulla on kuitenkin kolme lasta koulussa, teini luuhaa kaupungilla viikonloppuisin ja kuljeskelee silloin joukkoliikenteessä ja mieheni käy edelleen metrolla töissä ja syö mokoma useana päivänä lounaansa henkilöstöravintolassa. Välillisesti minulla on siis ihan hirveä määrä kontakteja verratuna esimerkiksi lapsettomaan työkaveriini, jonka mies on myöskin etätöissä. Ymmärrän hyvin, että kaikki eivät halua enää tavata. Sosiaalinen elämä on ollut aika vähäistä senkin takia, että voimat eivät vaan riitä. Kaikki hoidettavat asiat meinaavat jäädä viikonlopuiksi ja silloin en jaksa juuri mitään muuta.

Yksi raskaimmista asioista uupumisen keskellä on se, että niin moni asia on rempallaan. Alan muistuttaa talousvaikeuksien kanssa kamppailevia, jotka piilottavat laskuja. Samalla lailla minäkin lykkään postin ja jopa sähköpostin avaamista, että välttyisin hoidettavilta asioilta. Kaikkialla minne katson näkyy sotkua ja hoitamattomia asioita. Täydellisten ja siistien kotien, tyylikkäiden vaatteiden, hyvien harrastusten somevirrassa oma elämä toki näyttää vajavaiselta. Se, että ne niin moni asian on rempallaan,lisää kuormitusta. Minun olisi paljon helpompi olla, jos koti olisi siisti eikä kaaos. Voimavarani eivät riitä kuin pintapuoliseen siivoamiseen eikä edes siihen, että saisin ruoskittua laiskanpulskeat lapseni hommiin. Tässä tilanteessa on parasta opetella sietämään sitä, että asiat ovat rempallaan ja arki kulkee nilkuttaen eteenpäin. On vaan pakko raivata tilaa enemmälle unelle sekä rentoilulle.

Moni on sanonut, että hae sairauslomaa ja lepää. Olen keskustellut siitä lääkärin kanssa. Olen uuvahtaneenanikin kuitenkin toimintakuntoinen ja mielialani on normaali, joskin olen selvästi kärsimättömämpi ja unohtelevampi. Jos jäisin kotiin lepäilemään vaikka pariksi viikoksi, niin todennäköisesti sotkisin vuorokausirytmini pahasti, kun ei tarvitsisi nousta aamulla töihin. Kukaan ei tee töitäni poissaollessani kuin ehkä jotkut kaikken kiireisimmät, joten suurin osa töistä odottaisi minua palatessani ja se olisi aikamoisen stressin paikka. Eikä kuormitustilanteeni muutu mitenkään poissaolon aikana. Toki lepo lisäisi voimia. Olen aika herkästi pitänyt sairauslomapäivän, jos aamulla on vaikka särkenyt päätä tai takana on ollut todella huono yö. Mikäli muistini alkaa reistailla niin kuin ennen kesälomaa, että unohdan suht. tavallisia sanoja, niin sitten arvioin uudestaan pidemmän levon tarpeen. Joulun suhteen aion olla kaikkien aikojen alisuorittaja.

Ajattelen tästä tilanteesta, että elämässä on erilaisia vireystilakausia muutenkin. Joskus on tähtien asennot kohdallaan ja tuntuu, että kaikki sujuu ja saa vaikka mitä aikaiseksi. Välillä on sitten näitä kausia, että voimat riittävät välttävästi välttämättömiin. Jos voisi valita, niin tottakai sitä valitsisi sen energisen ja tuloksekkaan ajan. Ja ikuisen kesän, jolloin ei tarvitsisi kärsiä kaamoksen aiheuttamasta lisääntyneestä unentarpeesta. Välillä tekee hyvää miettiä asioita elämässä ja arvioida uudestaan, että mihin kannattaa käyttää aikaa ja voimavaroja. Joskus pystyy antamaan itsestään vähemmän ja saavuttamaan vähemmän ja sekin on ok. 

Olen miettinyt, että julkaistako tälläista pitkää ja polveilevaa postausta ja mikä tässä oikeastaan on se punainen lanka. Haluan kuitenkin julkaista ja omalta osaltani kertoa, että elämässä tapahtuu kaikenlaista, joka vaikuttaa omiin voimiin ja jaksamiseen. Se, että on siinä tilassa, ettei jaksakaan kuormitusta, jonka on ennen jaksanut, on normaalia. Niissä tilanteissa kannattaa vaatia itseltään vähemmän ja siivota niitä vähemmän tärkeitä asioita elämästä pois. Sitten sellainen voimalause, että vähän uuvahtaneenakin pystyy elämään ihan hyvää elämää. 

Joskus pieni ja vähemmän onkin juuri se mitä tarvitset.

16 kommenttia:

  1. Melkein hengittämättä luin kirjoituksesi - ja ehkä ei niin perisuomalaista, mutta voimahalin lähetän kuitenkin. Ja toivon mukaan se koululainenkin herää tilanteeseen, mutta muistan että itselläkin oli jos jonkinlaista stressiä oman lapsen kanssa ja kuinka sitä suri ja murehti.
    Samaistun tuohon, että työt ja vaatimukset tuntuvat vain kasvavan ja paisuvan, oli sitten korona tai ei - ja välillä huolestun, että tulee se päivä, jolloin ei vaan jaksa - täällä vielä sitä ei-jaksamista ei oikein ymmärretä. Itsellä Suomen reissut ovat vaihtuneet maraton puheluihin ja videoneuvotteluihin - johtuen aikaerosta ne aloitetaan yleensa klo 07 - ja joskus tulee tilanne että pitää harjoitella kolleegan kanssa jo tuntia aiemmin.
    Jaksamisia ja toivottavasti saat levätä !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos voimahalista!

      Amerikkalainen työkulttuuri on varmasti raskaampaa kuin suomalainen, lomat ovat lyhyempiä ja työpäivät usein pidempiä ja irtisanotuksi voi tulla ihan koska vaan. Toisaalta Suomessa yllättävän moni asiantuntija joutuu kantamaan itse sellaisia vastuita, jotka USAssa kuuluu ehdottomasti esimiehille.

      Korona-aika kuormittaa monia, kuten minua, vielä lisää, kun lomille ja vapailla ei oikein saa sellaista kunnon irtiottoa, kun ei pääse mihinkään. Jos nyt olisi ollut marraskuussa viikon loma auringossa, niin olo olisi varmasti ollut toinen. Tai edes kylpyläyö kavereiden kanssa. Kovasti toivon, että rokotukset ovat turvallisia ja tehokkaita ja ensi vuonna pystyisi taas tekemään muutakin kuin istumaan kotona ja kiertämään pururataa vastatuulessa ;)

      Tsemppiä ja kivaa joulukuuta!

      Poista
  2. Rehellinen postaus, kiitos!

    Sinulla on tosiaan ollut kuormitusta ja pitkään. Toisinaan tuntuu siltä, että tämä keski-iän ja teinilapsivaiheen elämä on oikeastaan rasittavampaa kuin pikkulapsiajan ruuhkavuodet. Tässä vaiheessa kun on niin jumalattomasti järjestelemistä, säätämistä ja sovittelemista ihan eri tavalla. Kurarukkastaistelu ja talvihaalareiden ostaminen on lastenleikkiä omista vanhemmista huolehtimisen ja teini-ikäisten kehittämien haasteiden rinnalla: nämä "isojen" haasteet kun ovat luonteeltaan niin kovin toisenlaisia, eri tavalla aikaavieviä ja jotenkin ehkä vielä enemmän iholle tulevia. (kun täytyy alkaa huolehtia omista vanhemmistaan, kun täytyy patistella teiniä, jolla jo oikeastaan on melkoisesti itsemääräämisoikeutta eikä yhtään järkeä...)

    Minulle(kin) muutamakin hoki tuota samaa: hae sairauslomaa. Fakta yksi: kun on työkykyinen. Fakta kaksi: kun ne hommat täytyy joskus kuitenkin tehdä. Fakta kolme: kun kuitenkin on parempi pysyä arjessa kiinni. Fakta neljä: en päässyt edes lääkäriin asti.

    Suhtaudut hyvin järkevästi: elämässä on tilanteita ja vaiheita, joissa jaksaminen on koetuksella. Itse olen huomattavasti enemmän tunnehäilyväinen, ja minulle jaksamisen rajallisuus on aina yhtä dramaattisen maailmanlopuntunnelmainen.
    Valtavan selväjärkisesti olet löytänyt selviytymis- ja latautumiskeinoja, vaikka ne vähän vähissä tällä hetkellä ovatkin. Minua rajoittavat tässäkin dramaattis-maailmanlopuntunnelmaiset mielialani.

    Arvostan myös jouluisen alisuoriutujan tavoitettasi! Minulla tämä vuodenvaihde on työssä yksi vuoden hektisimpiä ajanjaksoja, ja nyt kun joulu on käytännöllisesti katsottuna viikonlopun mittainen, jää palautumisen mahdollisuuksia kovin vähän.

    Teinin kanssa toivotan erityistä jaksamista.
    Meillä on ollut tänä syksynä melkoisia teinihaasteita; vaikka ehkä vähän erilaisia, mutta varsin rassaavia.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki sinun faktasi on aika samalla lailla kuin minulla:
      "Fakta yksi: kun on työkykyinen. Fakta kaksi: kun ne hommat täytyy joskus kuitenkin tehdä. Fakta kolme: kun kuitenkin on parempi pysyä arjessa kiinni. "

      Uskon ihan oikeasti, että noi kaikki puoltavat sitä, että arjessa kannattaa pysytellä kiinni, vaikka ajoittain toimisi puolivaloilla. Jos olisi kesäaika, niin ehkä silloin voisi kannattaa pitää sairauslomaa, koska voisi ulkoilla, tankata auringonvaloa, kenties uida. Uskon että nuo asiat lisäisivät hyvinvointia ja ainakin henkistä vireyttä. Nyt joulukuussa saikulla tulisi kuitenkin tuijotettua Netflixiä tai jotain muuta ruudusta, nukuttua puolille päivin jne. Kyllä noi asiat tietysti työteon voittaa, mutta en usko, että niistä mikää erityisesti palauttaa energioitani, etenkään kun jossain takaraivon sopukoissa vaivaisi työt. Että aika sama tehdä töitä ehkä vähän rennommalla otteella, nollata tuntikertymä kuin olla saikulla. Eipä sitten ole hirveää stressi tekemättömistä hommista.

      Fakta neljä on minulla erilainen. Minulla on aika hyvin toimiva työterveydenhuolto. Korona on pakottanut työterveydenkin etävastaanottoihin ja moni asia sujuu jouhevasti puhelimitse. Olen saanut työterveydestä kalastettua kiinni vakkarilääkärini ja hän on ottanut asiakseen tehdä kattavat tutkimukset, että olisiko kyseessä kenties joku puhjennut sairaus. Vahva kandidaattikin on jo valitettavasti löytynyt. Aloin kyllä samantien toivomaan pitkäaikaissairauden sijasta burnoutia.

      Teini-ikä on meillä ottanut aika koville. Rajoja on venytetty ja rikottu ja olemme joutuneet vanhempina miettimään useasti rajoja ja miten säilyttää rajarikkomusten keskellä rakentavat välit teiniin. Useasti olen myös miettinyt, että miten ne vanhemmat pärjäävät, joiden nuorilla on isoja tai monia ongelmia. Meidän teinillä on hyvä oppimiskyky ja kuitenkin käy koulussa tunnollisesti, joskaan ei haluaisi panostaa siihen vapaa-ajallaan yhtään, suurimmaksi osaksi tiedetään missä liikkuu ja kenen kanssa, ei päihdeongelmia etc. Silti vääntämistä riittää ihan jatkuvasti.

      Osa teinin kouluhaasteista johtuu koulun toimintatavoista. Introvertit sopeutuvat kouluun minusta entistä heikommin. Introvertit pojat taitavat sopeutua vielä introverttityttöjä heikommin. Koulussa vaaditaan jatkuvasti käytöstä, joka on oman persoonan vastaista ja siksi kuormittavaa. Introverttipoika saa nopeasti laiskan ja sopeutumattoman oppilaan leiman, kun ryhmätyöt ja esitelmät ovat tuskaa eikä halua viitata tunnilla. Ilmiöoppiminen sekavine ryhmätöineen on tuskaa introvertille. Kokonaisarviointi joka kattaa kaikki luokat 7-9 on myös tuskaa. Seiskalla ei viitannut, koska uusi luokka ja kaikki uutta, Kasilla murrosikä pahimmillaan ja ei kiinnostanut, nyt ysillä noteerataan parannusta mutta sepä ei juuri vaikuta koska takana kaksi huonoa lukuvuotta. Ikä ja harjoittelu auttaa näissä ongelmissa ja lukio keskittyy niihin kokeissa näytettyihin oppimistuloksiin, joten uskon että siellä tilanne voisi helpottaa.

      Poista
  3. Paljon voimia! Monenlaista on, joka väsyttää ja uuvuttaa. On hyvä, että tunnistat asioita, joista saat voimia tai joka muuten tukee (edes pientä) jaksamista. Silti muista jatkossakin se, ettet yritä liikaa. Sieltä ihan ihan pohjalta on hemmetin vaikeaa päästä ylös.
    Paljon jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä!
      Se on totta, että jos ihan pohjalle putoaa niin sieltä on vaikea nousta. Toistaiseksi minulla on lähinnä tämä pohjaton väsymys, mikä on toki tuonut mukanaan pieniä arjenhallintahaasteita kuten hirvittävän sekainen koti, hoitamattomia asioita, pyykkivuori jne. Mutta pohjalla varmaan tuntuisi paljon pahemmalta, että eiköhän tässä vielä jaksa nilkuttaa eteenpäin jotenkin. Tällä hetkellä vähän näyttää siltä, että kaiken takana saattaa ollakin puhjennus sairaus.

      Poista
  4. Kiitos rehellisyydestäsi! Vaikka itse en ole kokenut läheisien menettämistä viime vuosina, niin saimistuin tuohon työstressiin ja teinien oireiluun. Meillä pinnalla samoja juttuja.

    Vaikuttaa siltä, että sulla on todella hyvä kestävyys toimia töissä, tuo on tosi hyvä juttu, toisaalta sillä on myös kääntöpuolensa. Itse kuitenkin tiedät parhaiten, kannattaako sinnitelllä vai ottaa sairaslomaa.

    Toivon hurjasti voimia, positiivista energiaa, ja enneen kaikkea lempeyttä/viisautta itseäsi kohtaan. Alisuoritusjoululle peukku! Lämmin hali!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle työ on usein se paikka, jossa saan suurimmat onnistumisen kokemukset. Siellä voi perustella, mitä haluaa tapahtuvaksi ja milloin ja hyvien perustelujen jälkeen useinmiten kaikki hoitaa oman osuutensa moitteettomasti ja aikataulussa ja ilman kyttäämistä. En saa mitään kicksejä siivoamisesta (tympeää hommaa ja siisteys kestää nanosekunnin), nuoriso ei meillä ymmärrä omaa parastaan eikä perusteluja ja tekee usein mitä sattuu, jos nyt ylipäänsäkään tekee mitään, ruuanlaittokin on muuttunut jo pääosin puuduttavaksi hommaksi. Muille omille projekteille ja harrastuksille on tähän saakka jäänyt sen verran vähän aikaa, että onnistumisen kokemukset ovat olleet vähäisiä. Siksi työ on palkan ja sosiaalisten kontaktien ohella myös tärkeä paikka jossa pystyn hyödyntämään omia vahvuuksiani. Toki jos jostain tupsahtaisi niin paljon rahaa, ettei tarvitsisi käydä töissä, niin ihan varmasti löytäisin jonkun muun vaihtoehdon itseni toteuttamiseen.

      Tsemppiä nuorison kanssa sinulle!

      Poista
  5. Jo mielen purkaminen auttaa, mutta kysyn oletko tehnyt masennustestin netissä? Itse sain siitä melkoiset pisteet pari vuotta sitten ja pääsin työterveyden kautta puhumaan muutaman kerran psykiatrisen hoitajan kanssa.

    Voisin sanoa, että oli vähän samantapaista taustaa, kuin sulla eli äitini kuoli ja vanhin läti inttiin jne kaikenlaista muutakin pientä, joista yhdessä tulikin suurta. Itkin työmatkat ja kotimatkan, olin kiukkuinen ja ailahteleva.

    VastaaPoista
  6. Luin postaustasi poski käteen nojaten pöydän ääressä. Arvostan sitä, että jaoit tämän kanssamme. Olet kokenut, joutunut kokemaan, paljon ikäviä ja kuormittavia asioita. Toivon sinulle ja läheisillesi voimia ja kaikkea hyvää ❤

    VastaaPoista
  7. Hyvä että kumminkin julkaisit tämän. <3 Minua itseäni ainakin auttaa, jos saan jäsennellä ajatuksiani kirjoittamalla, ja samalla tämä varmasti auttoi monta samankaltaisessa tilanteessa painivaa. Mulle onkin tässä viime vuosien aikana tullut pari kertaa mieleen ajatus, että miten ihmeessä jaksat, kun sinulle on sattunut jatkuvalla syötöllä niin paljon kaikenlaista. Olen ajatellut, että olet todella vahva ihminen (kuten varmasti oletkin) ja että stressinsietokykysi on todella hyvä, mutta rajansa tosiaan kaikella.

    Muistisairaus on valitettavan tuttu ja ajankohtainen asia, sillä meidän iskä, joka oli vielä viime kuussa ihan kohtuullisen hyvässä kunnossa, meni parissa viikossa dramaattisesti huonompaan suuntaan. Näki kotonaan vieraita ukkoja päivälläkin, valvoi yöt (kääntäen kaappejaan ja piilotellen rahoja) ja nukkui päivät, ja nyt sitten tällä viikolla eivät jalatkaan enää kantaneet. Nyt iskä on ollut pari päivää sairaalassa ja tällä hetkellä tuntuu, että iskästä ei ole enää kotona asujaksi.

    Mulla on älykello, joka seuraa jatkuvasti myös sykettä ja nukkumista, ja siitä näkee selvästi, miten erilaista uni on, jos ehtii rauhassa ”laskeutua” unille ja rauhoittua. Mulle iltavuorot oli aina hirveän vaikeita, koska mieli oli aktiivinen vielä monta tuntia kotiintulon jälkeen, joten nukahtaminen oli ihan mahdotonta. Nykyään ei tarvita kuin myöhäinen ja raskas ravintolaillallinen, niin se oli siinä – ei tartte haaveilla nukahtavansa kovin aikaisin tai nukkuvansa mitenkään hyvin.

    Tuo on niin hyvin sanottu, että joskus ei jaksakaan sellaista kuormitusta, jota on ennen jaksanut. Itse joskus unohdan, että ihminen ei ole mikään kone, jonka toiminta on aina vakio, vaan jaksaminen on monen asian summa. Minä olen taipuvainen kuormittumaan erityisesti hyvistä ja kiinnostavista asioista, sillä innostus jää helposti päälle ja mieli lähtee laukalle varsinkin iltaisin. Yritä siinä sitten nukkua, kun päässä on hirveä ralli.

    Voimia sinulle! Ainakin vuoden pimeimmät päivät on kohta selätetty ja valon määrä alkaa lisääntyä.

    <3

    VastaaPoista
  8. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  9. Rehellinen ja pysäyttävä kirjoitus. Tunnistan tekstistäsi monia tuttuja asioita, joita meille keski-ikäisille tulee eteen kun omat vanhempamme vanhenevat, siirtyvät hoitolaitoksiin tai poistuvat täältä ikuisuuteen.

    Elämä hetkisyys työelämässä, oma urakehitys, lisääntynyt vastuu, koronapandemia, epävarmuus toimeentulosta ja lukuisat muut asiat mietityttävät. Jaksanko, riitänkö, mitä voisin tehdä vielä enemmän, teenkö oikeita ratkaisuita ja muut kinkkiset kysymykset risteilevät päivittäin päässä. Arjen pyörittäminen lapsiperheessä, jossa on murrosikäisiä vaatii oman veronsa jo muutenkin vähistä
    voimavaroista.

    Toivon sydämestäni, että saisit apua jotta voimavarasi riittäisivät tässä talven pimeinä kuukausina tai korona-ajassa. Ehkä pieni irtiotto töistä edes hetkeksi voisi helpottaa tai vaikka siivousavun palkkaaminen kotiin silloin tällöin. En poissulkisi myöskään terapeutin palveluita sillä usein myös puhumalla ja samalla jäsentämällä asioita voi helpottaa elämäntilannettaan.

    Voimia ja jaksamista Rva Kepponen ♥

    VastaaPoista
  10. Olipas pysäyttävä kirjoitus tosiaan. Olet mun ihanne ja idoli. Taidat olla samaa "sukua" mun dippainssiystäväni kanssa. Te ette liikoja hätkähtele ja hötkyile. Hirmu viisasta vaan sitten laskea rimaa, jos ei muuta voi. Mäkin ensin ajattelin, että saikku vois auttaa, mutta jos ne työt odottaa saikun jälkeen, niin eipä hirveästi auta. Ja kun omalle kohdalle mietin, niin voi olla että jos itse jäisin uupumuslomalle, en ehkä IKINÄ ENÄÄ jaksais palata hommiin. Parempi painaa vaan menemään ja nukkua kaikki luppoaika. :D
    Mut huh, kun sulla on ollut raskasta. Olen pahoillani.

    VastaaPoista
  11. On sinulla ollut monenmoista stressiä.
    Ehkei tuosta teinistä kannata ottaa vallan mahdotonta stressiä. Jokainen ihminen on omanlaisensa. Vanhempana itsekin aina halusi parasta lapselleen ja ihmetteli miksei lapsi tee nii kuin itse tekisin. Mutta siinä se vanhemman nöyrtymisen paikka onkin, kun lapsi on kuitenkin oma persoonansa, joka ei välttämättä tee juuri niin kuin vanhempi tekisi. Meillä ainakin oli niin, että jos kovasti yritti tarjota jotain toimintamallia, niin se ei ainakaan käynyt.
    Nuoret ovat nykyisin fiksuja ja iän myötä vain fiksuuntuvat. Lukio ei enää ole avain onneen.

    VastaaPoista
  12. Hiukan viiveellä kommentti, on ollut nyt oma tilanne päällä muutaman viikon ja näin välillä blogilistaakin luen. Kuulostaa, että tuossa on ollut niitä burnout-pisteitä jo aika monta. Toivottavasti tilanne paranee, ekalla vaimolla tuli burnout ja siitä on vaikea päästä pois, mutta ei onneksi mahdotonta.

    VastaaPoista