"Yllättävä" 9-vuotiaan kriisi

Meidän tasainen ja helpohko kuopus on tullut elämässään uuteen vaiheeseen: 9-vuotiaan kriisiin. Tilanteenhan ei pitäisi olla mitenkään yllättävä, koska perheessämme on podettu jo aiemmin kaksi välillä pohjamutiin vetänyttä 9-vuotisromahdusta. Yllätys se oli kuitenkin. Ehkä suurin yllätys oli, että olimme jo ehtineet unohtamaan koko 9v kriisin ;)

Ehkä olen jättänyt MLL-oppaat ja muut sivistävät informaatiolähteet tutkimatta, mutta minulle ensimmäinen 9-vuotiaan kriisi tuli täydellisenä yllätyksenä. Esikoisella meni koulussa hyvin, hänellä oli ystäviä ja monta uutta taitoa opittuna. Sitten yhtäkkiä lapsen taidot tunteiden ja etenkin vastoinkäymisten hanskaamisessa ottivat hirvittävästi takapakkia. Välillä elämän peruskuviot aiheuttivat riitaa (uhmaikätyyliin väärää ruoka/vaate/vuoro/nukkumaanmeno/sää...) tai jopa suoranaisia romahduksia. Myönnän, että kun tilanne tuli vähän puskista, niin saatoin välillä sortua itsekin samanlaiseksi karjuvaksi tapaukseksi.

Keskimmäinen nosti panoksia. Esikoisen pystyi romahduskohtauksessaan määräämään omaan huoneeseensa. Meteli ja solvaukset saattoivat olla aikamoiset, mutta poika rauhoittui itsekseen. Keskimmäisen jäähyllä olemisesta ei tullut mitään. Raivoa pursuava lapsi halusi purkaa pahanolon tunteensa tavaroiden heittelyyn, hajottamiseen tai oven potkimiseen. Hiukan nolona tunnustan, että minulla ja miehelläni meni aika kauan ennenkuin tajusimme, että kiukun pystyy taltuttamaan hänen osaltaan vain läheisyydellä. Ensin istuttiin samalla sohvalla odottelemassa, että kiukku laantuu sen verran, että lapsen saa kainaloon. Pahimmassa puuskassa lapsen saattoi joutua ihan ensimmäiseksi ottamaan johonkin lukkoasentoon syliin mikäli halusi välttää omaisuusvahingot. Vähitellen raivo tyyntyi siinä aikuisen lähellä ja tilanteesta pystyimme keskustelemaan. Joskus jopa pystyimme ennakoimaankin niitä, mutta oman aikansa kesti pojan romahtelukausi. Jälkikäteen on harmittanut, että koekappaleemme esikoinen sai tässä vaiheessa "sylihoitoa" kuin pikkuveljensä, koska hänen itsesäätelykykynsä mahdollisti omatoimista rauhoittumista.

Nyt vuorossa on siis kuopus. 9-vuotisromahduksia on koettu niistä samoista asioista kuin 4-vuotiaanakin eli siitä, että hampaat pitää pestä ja ulkohousuja kuuluu käyttää :) Oma selkäydinreaktioni jopa kahden kierroksen kokemuksen jälkeen olisi edelleenkin nopeahko omien kierrosten nosto, falsettiin nouseva komentava ääni, joka tekee selväksi sen, että äiti ei tällaista perusjuttujen temppuilua siedä yhtään sekä tiukkaa käskytystä. Siinä alkaakin olla jo sopivasti elementtejä 9-vuotisromahdukseen. Siksi yritän muistaa torjua selkäydinreaktioni ja rauhoittaa hetken ja muistaa kiukuntorjuntaläheisyyden.

Lauman kasvattamisessa on omat humoristiset ja kehittävät puolensa. Keskimmäinen, joka muistaa oman romahduskautensa, puhuu siitä avoimesti ja huumorilla "Äiti, mä muistan, kun mullekin tuli tuollainen kiukku", "Äiti, pikkuveljellä on nyt se 9v romahdus" "Äiti, mulle ei enää tule noita kohtauksia". Sitten on välillä muisteltu niitä aikaisempien murrosvuosien "kasvutapahtumia".

Meillä tämä kehitysvaihe on alkanut siinä 8,5-9 välillä ja päättynyt ennen 10-vuotispäivää. Tällä hetkellä pinnalla oleva lasten tunnetaito-kirjallisuus saattaisi tarjota apua näihinkin tilanteisiin.

Kuulostaako tutulta: Onko perheessäsi eletty 9-vuotisromahduksia?

Mikäli elät niitä parhaillaan, suosittelen etsimään sopivan läheisyyshoidon romahduspotilaalle ja juttelemaan asiasta etukäteen, että mitä voisi tehdä kun kiukuttaa.