Blogiin tulee postattua enimmäkseen sellaisia suurempia tunteita herättäneitä tapahtumia ja vähemmän ihan perusarkea. Arkeni on suurelta osin hyvää, mutta usein myös kuormittavaa. Lehtiartikkelien perusteella moni kamppailee arjen kuormituksen kanssa. Ystävät, joiden lapset ovat muuttaneet omilleen, ovat surkutelleet sitä, kuinka arki muuttuu tylsemmäksi ja tapahtumaköyhäksi. Meillä eletään edelleen ruuhkavuosia. Ei nyt sentään päiväkotivuosien veroisia ruuhkavuosia, mutta ei ole hiljaista vielä.
Kuopus on juuri päättänyt syksyn yo-kirjoitukset ja urakka jatkuu keväällä. Kuopus on aina ollut huoleton tyyppi, aivokapasiteettiani kuluttaa edelleen hänen potkiminen hommiin. Jos minulla olisi yhtään enempää kapasiteettia, niin laittaisin sen kuopuksen viimeisen lukiovuoden asioihin.
Keskimmäinen oli lukulomalla pari viikkoa ja yritti korottaa äidinkieltä. Voi kunpa hän onnistuisi! Hän palaa nyt takaisin töihin, jossa on aamu-, ilta- ja viikonloppuvuoroja. Keskimmäinen pyörii vaihtelevasti meillä tai tyttöystävän vanhempien kotona. Ajokorttiprojektimme on edelleen kesken. Keskimmäisen ja hänen tyttöystävänsä kanssa valmistellaan heidän loppuvuoden Aasian reppureissua. Keskimmäinen menee armeijaan heti vuoden alussa.
Esikoinen opiskelee avoimessa yliopistossa ja etsii töitä. Häntä pitää muistutella hommiin tarttumisesta myöskin. Esikoisen tyttöystävä muutti kuun alussa Helsinkiin ja nyt meillä ei ole enää viikonloppuisin yöpyjien lukumäärä seitsemän, mutta sunnuntaipäivällisellä meitä on useinkin seitsemän. Kukaan pojista ei ole vielä omillaan, kahta pitää olla potkiskella suoriutumaan ja kolmatta pitää potkiskella suunnittelemaan ajotunnit muuhunkin aikaan kuin säkkipimeään.
Kotimme on ahdas jo viidelle hengelle, seitsemän saa tilat nitisemään liitoksissaan. Olohuoneen nurkassa on Ikean taittopatjat ja extrapetivaatevarasto. Minä olen tyttöystäville sanonut, että pidän teitä perheenjäseninä ja perheenjäsenten kesken meillä saa tulla kylpytakissa tai pelkässä t-paidassa aamiaiselle, joten en nyt ala teitä varten siistiytymään. Sama oikeus koskee heitäkin. Sunnuntaina päivälliselle tullaan vaatteet päällä.
Poikien kunniaksi pitää sanoa, että he pyörittävät tiskit ja roskat. Olen 90% tyytyväinen heidän suoritukseensa. 10% napina tulee siitä, että vuorossa olevaa pitää välillä muistutella sekä siitä, että Hra Kepposen kehittämästä vuoronmerkintäjärjestelmästä huolimatta välillä tulee riitaa siitä, että kenen vuoro.
Pojat, etenkin esikoinen, välillä kokkaa meille jotain hyvää. Se on ihanaa!
Töissä on ollut kuukausia todella kuormittava tilanne. Työkuormitusta on lisännyt vaatimukset enemmistä lähityöpäivistä. Lehdissä ja somessa on ollut paljon juttua siitä, kuinka yritykset haluavat työntekijänsä takaisin toimistolle. Meilläkin on osalle laitettu vaatimus kolmesta toimistopäivästä. Omassa tiimissäni meillä on onneksi vain kuusi lähipäivää kuukaudessa.
Kuusi päivää ei kuulosta kovin kummoiselta vaatimukselta, mutta työtilat taipuvat kasvaviin lähipäiviin kehnosti. Istuin viime viikolla kahden miehen välissä, jotka olivat molemmat tunteja etäpalavereissa. Toisella on meillyttävä matala ääni ja hän puhuu aika hiljaa tarkoituksellisesti. Toisella on kova ääni ja ihan kauhea rallienglanti. Hänellä oli jotain pientä kahnausta palavereissa ja puheen volyymi nousi säännöllisesti todella kovaksi. Kohteliaasti pyysin häntä puhumaan hiljempaa, mutta sehän unohtui taas seuraavan erimielisyyden tullen. Istuin sitten pari tuntia kahvitilassa, epäergonimisessa asennossa hiostavalla muovituolilla. Kehä I on ollut viikkoja kaikenlaista pientä remonttia, joka kyllä vaikuttaa liikenteen sujuvuuteen. Positiivista toimistopäivissä on se, että näkee työkavereita - myös sellaisia joiden kanssa ei ole palavereja. Valmis lounas salaatteineen on tietysti iso plussa myös.
Voimat hupenevat aika lailla perusarjesta suoriutumiseen. Ykkösprioriteettini on lisätä liikuntaa ja terveellisiä välipaloja arkeeni. Ystäväni Sirpan äiti kuoli hieman ennen isääni ja päätimme, että meidän sunnuntaille tulee uusi rutiini ja treffaamme sunnuntaisin vesijumpassa. Tästä yritän pitää kiinni kynsin hampain. Annan itselleni pisteitä siitä, että suoriuduin vesijumppaan jopa silloin, kun Sirpa oli viikonloppureissussa.
Lisäksi yritän lisätä arkeeni edes pienen ulkoilun. Kroppani kestää tällä hetkellä todella surkeasti kävelyä, mutta reppu selässä köpöttelen pururadalla. Repussa on retkijakkara, joka mahdollistaa lepohetken aina, kun sen tarve iskee.
Tämä vuosi on ollut vahvasti lukemisen vuosi. Näyttää siltä, että teen 2000-luvun kirjojen lukemisen määrän ennätykseni. Aikaisempi ennätys oli 50 kirjaa. Nyt minulle on menossa kirja nro 49. Eniten olen lukenut dekkareita. Olen dekkareiden välissä yrittänyt lukea myös ns. laadukkaampaa ja sivistävämpää kirjallisuutta vaihtelevalla menestyksellä. Kehuttu Pajtim Statovci ei tehnyt vaikutusta. Yksi suosikkikirjailijoista on Tommi Kinnunen, mutta hänen Neljäntienristeys oli laimea lukukokemus.
Mielenkiintoisimmat/parhaimmat tämän vuoden ei-dekkarit ovat:
Hermo - Murharyhmän mies
Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikön ex-pomo, rikosylikomisario Juha ”Hermo” Rautaheimon muistelmat urastaan ja murhatutkinnan kehittymisestä.
Kohti kehorauhaa – irti dieettikulttuurin kahleista / Veera Papinoja
Erittäin hyödyllinen kirja niille, jotka suunnittelevat seuraavaa muutaman viikon tai kuukauden kitukuuria, laidutusvalmennukseen osallistumista tai ovat sitä mieltä, että ylipaino on vain ja ainoastaan ongelma itsekurissa.
Marian kirja / Laura Lähteenmäki
Historiallinen kirja kertoo nuoresta Mariasta, josta tulee Elias Lönnrotin vaimoa. Se on hieno kirja rakkaudesta, kuolemasta, sitkeydestä ja sisäisestä voimasta.
Arjen iloa on yhteiset hetket, projektit ja ateriat perheen kanssa ja tapaamiset ystävien kanssa. Jaksamistani yritän hoitaa levolla, liikunnalla ja ulkoilulla. Arkeni ihan parhain asia on vielä mainitsematta. Se on tietenkin Hra Kepponen! Hän vetää kanssani eteenpäin tätä ra(s)kasta kivirekeä eli perhettämme. Hän kokkaa ja kuljettaa sekä hankkii ja huolitsee. Ja istuu tyytyväisenä kanssani Netflix-maratonin äärellä sohvalla. Olemme istuneet aika paljon sohvalla streamingpalveluiden äärellä ja loppusyksyn tavoitteena on suorittaa siinä samalla edes hiukan kuntopyöräilyä, joka on tappavan tylsää, mutta hyväksi polvilleni.
Minulle iloa tuo pienten juhlien, tapaamisten, menojen ja niiden kahvilaretkien suunnittelu. Nykyisillä voimavaroilla meinaa usein käydä niin, että toteutus ei meinaa ehtiä ajoissa valmiiksi ja se vaatii aina enemmän voimia kuin olin ennakoinut. Lienee vanhenemiseen ja huonoon yleiskuntoon liittyvää.
Suunnitelmissa on:
-miniyllätysjuhlat ystävälle (järjestetään porukalla)
-sukuluento tarjoiluineen, luennon tulee pitämään Hra Kepposen täti
-viikonloppureissu Sirpan kanssa
-kuopuksen 18v synttärit
-koko perheen joulutori
-viime vuoden joululahjan kuittaaminen nuorisolta (kolmen ruokalajin illallinen kotona)
-kahvilareissu (paikka valittuna)
Arjen raskautta tällä hetkellä lisää se, että kohta on lakisääteinen deadline vaarin perukirjoitukselle ja hänen asuntonsa pitäisi saada tyhjennettyä jossain järkevässä ajassa. En tiedä, mitä ihmettä teen esimerkiksi kaikille valokuville. Niistä valokuvista puheenollen, lopetan tämän postauksen kuvaan yhdestä äitini ensimmäisistä ulkomaanmatkoista. Neitien/rouvien matkapuvustoon on kuulunut valkoiset avokkaat ja valkoinen hattu, käsimatkatavaroita on kuljetettu isossa kangaslaukussa. Äitini on toinen oikealta sinisessä mekossa ja valkoisessa hatussa. Hänen ystävänsä on vasemmalla vihreässä mekossa. Minua on ilahduttanut kovasti katsella näitä vanhoja kuvia äidistäni, joissa hän on päässyt kokemaan asioita.
