14. lokakuuta 2018

Maailman kilteintä koiraa ei enää ole

Olen blogiini kirjoittanut, että appivanhempien koira Xantippa eli Tippa eli Tipsu on ollut viimeisen vuoden aikana hyvin paljon meillä, johtuen appivanhempieni heikentyneestä terveydestä ja anopin muutosta hoivakotiin.

Tippa on ollut olennainen osa poikiemme elämää. Muistan, kuinka koira tuli anopilleni, kun minä olin hyvin tuhdisti raskaana. Koiranpentu makoili pullean vauvamahani päällä ja esikoinen potkutteli mahan sisäpuolella. Pojat ovat kaivanneet Tippaa ja halunneet hänet omaksi koirakseen. Tänä vuonna voisi sanoa haaveen toteutuneen.

Tippa oli maailman ihmisyställisin koira. Hän heittäytyi toiveikkaana kenen tahansa tuntemattomankin jalkoihin kerjäämään rapsutuksia. Pienempänä Tipalta saattoi tulla ilopisut, kun saavuimme maalaismummolaan. Pienenkin poissaolon jälkeen Tippa oli kohtaamisesta niin riemuissaan. Tippa on ollut hyvin pitkämielinen ja kärsivällinen poikien kanssa ja jos hän sai liian kovakouraista kohtelua, Tippa pakeni sohvan alle piiloon. Tippa on ollut uskollinen tekemään etätöitä kotona kanssani. Hän on kannustanut minua makaamalla jalkaterieni päällä. Tippa haluaa olla perheyhteydessä ja on osoittanut sitä nukkumalla sänkymme alla.

Tippa täytti kesällä 14 vuotta. Kaikenlaista sairautta ehti jo tuohon ikään kertyä, mutta Tippa on ollut pitkään todella reipas.  Tällä viikolla Tipan kunto alkoi huonontua ja veimme Tipan eläinlääkäriin. Vasta siellä tajusimme, että eläinlääkärillekin häntää heiluttavan ystävämme tilanne oli muuttunut pahaksi. Valitettavasti hoitoyritykset eivät tuottaneet toivottua tulosta ja Tipan oli aika lähteä.

Tervehdysasento - sekä omalle väelle että vieraille

Ilman lupaa valkoisella sohvalla

Tipsu oli myös autoilunaisia

Tipsu suhtautui vesiturvallisuuteen hyvin vakavasti. Aina oli valvoja paikalla.
Myöskään vieraita ei jätetty valvomatta, kuvassa työkaverini Sirpa meloo maalaismummolassa.

Lapset tykkäsivät välillä nukkua Tipan kanssa alakerrassa. Tällä kertaa Tippa valtasi koko patjan.


Hyvästi uskollinen ystävämme.

Keskimmäinen totesi, että hänen lapsuutensa taisi päättyä nyt. Ei ole enää Tippaa ja appi on ilmeisesti löytänyt ostajan Virtojen kesämökille, joten kohta ei ole sitäkään. Lapsuuden kesien parhaat jutut ovat nyt päättyneet. Tulee uusia muistoja, uusi kivoja paikkoja, mutta kyllä molemmat säilyvät sydämissämme. Etenkin Tipsu.

12. lokakuuta 2018

Pikamoikat

Oi että päivät ja viikotkin menevät nopeasti! Aika ja voimavarat eivät meinaa riittää aktiiviseen blogin päivitykseen, mutta rykäisen tällaisen pikapäivityksen.

Georgian reissu oli todella onnistunut. Tbilisissä on hyvä tunnelma. Kaupunki on siisti ja turvallinen. Turistinähtävyyksistä suurin osa sijoittuu vanhaan kaupunkiin, joka on sekoitus kaikenlaista. On hylättyjä taloja keskeisellä paikalla, kauniita parvekkeita, rujoja takapihoja, soliseva joki, vesiputos, kauniita puistoja ja kirkkoja jokaiselle uskontokunnalle. Ja tietenkin minulle tärkeä asia: ruoka on niin hyvää! niin ja todella edullista.

 Suloinen georgialaiskylä, taustalla siintää vuoret

Tbilisin moderni maamerkki Freedom bridge

Kokopäiväretki Armenian puolelle tutustumaan Unescon maailmanperintölistalla oleviin 900-luvun luostareihin oli aivan mahtava. Opas oli heittämällä top3-opastuksien joukossa ja meillä oli niin hauskaa hänen kanssaan.

Yksi kolmesta luostarista, joissa vierailimme

Muuten tuntuu edelleen siltä, että voimat katoavat jo kesken työpäivän ja iltaisin työpäivän jälkeen olen nuupahtanut märkä rätti. Onneksi Hra Kepponen on ollut paremmassa iskussa ja menestyksekkäästi pitänyt pesueen ruuassa. Minä olen voinut keskittyä tekemään pari herkkuruokaa viikossa. Edessäni on ensimmäinen ohjelmoimaton viikonloppu pitkään aikaan. Tekemistä toki olisi, mutta ei mitään aikataulutettua. Jos ennustukset hyvästä säästä toteutuvat, aion ehdottomasti ulkoilla ja nauttia tuosta aivan mahtavasta ruskasta. Ehkäpä sunnuntaina ehdin purkamaan hiukan enemmän matkakokemuksiani Georgiasta blogiin.

Mukavaa viikonloppua!

Ruska 2018 - aivan mahtava!

30. syyskuuta 2018

C-luokan pojat ja pako linnasta

Syyskuussa minun olin tarkoitus poteroitua kotiin sohvanurkkaan lepäilemään, mutta ystäväni tekivät minulle niin mielenkiintoisia ehdotuksia, että oli pakko hylätä sohva.

Lukioaikana olin paljon yhdessä lapsuuteni ystävien kanssa ja porukkaan liittyi C-luokan pojat. Kun molemmat lapsuudenystäväni lähtivät vaihto-oppilaaksi, hengailin entistä enemmän C-luokan poikien kanssa. Sami oli vanhojentanssiparini, Pekan kanssa soiteltiin maratonpuheluita ja Makken kotiin oli koko kööri tervetullut hengailemaan.

Opiskelut ja elämä veivät eri suuntaan ja viimeksi olemme nähneet parikymmentä vuotta sitten. Yksi pojista on säilynyt elämässäni sillä linkillä, että ystäväni alkoi seurustelemaan hänen kanssaan lukion lopulla ja he ovat edelleenkin yhdessä. Pojat ovat alkaneet pitämään keskenään yhteyttä jonkin verran ja ystäväni kautta kutsun tulla mukaan tapaamiseen.

Kutsun saatuani koin hetkellisen "bikinikuntosyndrooman" eli mietin, että mitenkäs kehtaan ketään lähteä tapaamaan, kun näytän vanhettuneelta, väsyneeltä, pulskalta ja otsatukkakin roikkuu silmillä. Olin jo aikeissa jättäytyä pois, kunnes aivotoimintani hyrähti paremmin käyntiin. Mitkään ulkonäköön liittyvät seikat eivät ikinä tule mitenkään rajoittamaan elämääni. Sen verran panostin, että leikkasin otsiksen fiskarseilla (kampaaja voi taas kauhistella ensi vierailulla), laitoin luomiväriä (viimeksi varmaan 2 vuotta sitten) ja etsin laatikostani sen kirkkaimman huulipunan.

Ilta oli aivan älyttömän hauska ja se venähti monta tunti pidemmäksi kuin olin suunnitellut. Muisteltiin menneitä kommelluksia, opettajia ja luokkakavereita. Mietittiin sitä, että elämä on kannatellut meitä kaikkia mukavasti. Jokainen on opiskellut, löytänyt mielenkiintoisia töitä, suurin osa on parisuhteessa ja saanut lapsia. Vakavaksi veti se, että yksi luokkakaveri kävi vain piipahtamassa paikalla, koska hänen elämänrytminsä sanelee tällä hetkellä syöpähoidot. Illan (tai aamun) lopuksi aloimme hiukan virittelemään ajatusta, että tulevien 50v juhliemme kunniaksi voisimme yrittää tavata isommalla porukalla. Aion edesauttaa sitä, että saataisiin treffejä järjestettyä tulevaisuudessakin. Kyllä meidän nuoruudesta riittää naurua sekä kauhistelua useammaksikin illaksi :)

Toinen kuukauden yllätysmeno sain alkunsa, kun juttelin ystäväni Tiinan kanssa puhelimessa. Tiina siinä ohimennen sanoi, että oli nähnyt Facessa mainoksen pakohuonepelistä, joka pelataan Hämeen linnassa. Siinähän sitä sitten nousi aika nopeasti pakopelihuoneinnostus ja onneksemme tapahtumaan mahtui vielä mukaan.

Pakoon Hämeen linnasta oli varattu aikaa kaksi tuntia. Me teimme hyvät suunnitelmat ennenkuin lähdimme kiertämään linnaa. Tehtävät olivat meistä hyviä ja vaikka paikalla oli paljon muitakin ryhmiä, ei vastaukset levinneet eikä ollut ruuhkaista. Meillähän meinasi hermo katketa aivan lopuksi, kun olimme tehneet kaikki tehtävät ja keränneet tarvittavat esineet, emme löytäneet palautuspistettä. Hra Kepponen jaksoi kiertää järjestelmällisesti linnaa ja löysikin meille viimeisen rastin. Me muuthan oli jo päätyneet ulos seisoskelemaan tympääntyneinä. Lopun pahasti aikaavievästä takapakista huolimatta meille jäi vielä parikymmentä minuuttia aikaa ja pääsimme pakoon linnasta. Tietysi vielä lopuksi selvisi, että ohjeissa luki missä palautuspiste sijaitsi. Loppusähläys jäi harmittamaan meitä, koska ilman tuota tupeksintaa olisimme olleet kevyesti 10 parhaan joukkueen joukossa. Meidän pitäisi kyllä päästä ottamaan uusintayritys. Harmillisesti Turun linnan tapahtuma on jo loppuunmyyty. Suosittelen pakopelifaneille linnapakoja.

Tänä kesänä Hämeenlinna on ollut varsinainen suosikkikaupunkini. Tämä oli jo kolmas vierailu sinne ja tutulla rutiinilla Hämeenlinnan reissu päättyi illalliseen Popinossa. 

Hra Kepponen yrittää tihrustaa vinkkiä kaukoputkella

Todistus paostamme

Mukavaa sunnuntaita ja alkavaa uutta viikkoa!

28. syyskuuta 2018

Syysväsymystä

Tuntuuko teistä muista siltä, että mitä vanhemmaksi elää, sen raskaammaksi syksyt käyvät? Minusta tuntuu pahasti siltä. Heti kun ensimmäiset syksyn pimeät päivät tulivat, minä muutuin oudon nuupahtaneeksi. Tuntuu siltä, että unentarve on kesästä lisääntynyt. Jostain syystä iltaisin nukkumaan meno jää aina liian myöhäiseen ja unitunnit jäävät liian vähäisiksi. Vatsani ei taaskaan kestä kahvia, joten iltapäivien tunnit ovat erittäin tahmaiset.

Töissäkin on ollut aika raskasta. En taida olla ainoa, josta tuntuu siltä. Aiemmin viikolla rauhallisena herrasmiehenä tunnettu kolleega sai puhelinpalaverissa lapselliset kilarit. Toinen kolleegani meinasi mennä ihan lukkoon ja minä meinasin lämmetä reilusti :) Muutaman tunnin päästä hoidettiin yhdessä asia kuntoon sulassa sovussa. Sen jälkeen teimme työkaverin kanssa yya-sopimuksen. Siinä vaiheessa, jos jommankumman käytös alkaa lähestyä lapsellisia kilareita tai muita hölmöyksiä, on toisen velvollisuus räyhäämisen uhalla tehdä pieni interventio :) Lähdetään vaikka viereiseen toimistotaloon kahville vähän tuulettumaan.

Työpaikan pullapiirillä on nostatettu tunnelmaa jo monta viikkoa
Syksyn huikein suoritus oli tämä kotitekoinen mustikka-vaniljakakku.

Fyysistä väsymystä on varmasti myös lisännyt erittäin aktiivinen sosiaalinen elämäni. Minulla oli vakaa aikomus linnottautua kotiin sohvalle, mutta ystäväni ovat tehneet niin mahtavia ehdotuksia, että niihin on ollut pakko tarttua. Syyskuussa olen käynyt pakopelissä Hämeen linnassa, teatterissa ja tapaamassa parinkymmenen vuoden tauon jälkeen muutamia lukiokavereitani. Näistä jutuista olisi kiva kirjoittaa tarkemminkin.

Osansa kuormaani tuo äitini tilanne. Vaikka vierailu hänen luonaan hoivakodissa ei välttämättä vie kovin kauaa, on se henkisesti raskasta.  Raskainta on se, että useinmiten äitiäni on erittäin vaikea ilahduttaa tai rauhoittaa ja se aiheuttaa pohjatonta avuttomuuden tunnetta ja suruakin. Isäni kanssa haluaisin viettää enemmän aikaa sekä vierailla enemmän anoppini luona hoitokodissa Tampereella - nekin asiat pyörivät mielessäni.

  Georgialaisen ravintola Rionin maukas naudanlihapata. Esimakua tulevasta :)

Viikon päästä aion jälleen hemmotella itseäni. Minulla on pitkä viikonloppuvapaa ja lähden työkaverini Sirpan kanssa Georgiaan. Ajatus matkasta maahan, joka on kiinnostanut minua jo pidempään, mutta jota tunnen niin huonosti, on suorastaan kutkuttava. Tavallaan kuitenkin jännittää, että miten reissu menee, kun päälimmäisenä tunteena on "antakaa mun vaan nukkua". Meillä on kuitenkin paljon varattuna ohjelmaa reissuun.

Joko sinua vaivaa syysväsymys?