Tuomaan markkinat jatkavat #jouluövereitä

Tapasimme Ilonan ja Sirpan kanssa Tuomaan markkinoilla Senaatintorilla viime viikon lauantaina jo päiväsaikaan. Pikkasen tihutti vettä, mutta ei sillä lailla fiilistä tappavasti onneksi. Treffiaikamme osoittautui varsin hyväksi. Valoisassa näki hyvin katsella myynnissä olevia tuotteita, vierailijoita joulutorilla oli mukavasti, mutta ei hurjaa tungosta. Saimme jopa pienellä jonotuksella istumapaikat glögin nautiskeluun. Istumapaikat olivat tosi söpöissä yhdestä seinältä avoimissa mökeissä. Penkeillä oli lämpimiä istuinalusia ja pöydällä oli iso kynttilälyhty, jonka sisällä oli kolme hyasinttia. Tuon lyhtyidean voisin kopioida kotiinkin. Kerrassaan viehättävää! 

Me jätimme tällä kertaa Tuomaan markkinoiden menestyksekkäät modernit joulupuurot maistamatta, koska olimme menossa syömään kierroksen jälkeen. Minä en ole vielä kertaakaan maistanut Tuomaan markkinoiden joulupuuroja, joita viime vuonna innokkaat jonottelivat jopa pari tuntiakin. Olen tässä miettinyt, että saisinkohan joku arkipäivä auton kohtuullisen matkan päähän Senaatintorista parkkiin ja kävisin syömässä puuron lounaaksi. 

Tässä 15s kuvakollaasi reelsinä torilta Instatililtäni:

View this post on Instagram

A post shared by @kepposet

Vielä lisäksi pari kuvaa

Sirpan kanssa ostimme Tertin kartanon savumuikkuja. Viime kesänä maistoin niitä Tertin kartanon buffet-pöydästä ja ne ovat todella herkullisia.

Joulutorin jälkeen menimme syömään Katajanokan puolella sijaitsevaan uuteen intialaiseen ravintolaan Swadiin. Swad sai Hesarin ravintola-arvostelussa hurjat kehut, joten odotuksemme oli korkealla. Ruoka oli hyvää, mutta mielestämme samantasoista kuin monessa muussakin hyväksi havaitussa intialaisessa tai nepalilaisessa ravintolassa. Ehkä tilasimme turhan varman päälle. Perusannokset olivat pari euroa kalliimmat kuin vakiopaikassani. Sizzling plates "pannuannokset" olivat jo 25€ luokkaa. Ensin katselimme, että aika pienen näköiset annokset, mutta emme meinanneet saada kaikkea syötyä. Pääruoka per syöjä oli siis onnistunut mitoitus.

Ylhäällä juustoa ja pinaattia, vasemalla kanaa kookoskastikkeetta ja oikealla lammasta

Ravintola Swadin mangolassit olivat niin herkulliset

Puss puss! Pukin kanssa toivettelemme ihanaa joulukuuta!

Anna's Joulumaa aloittaa #jouluöverit

Ne tulee taas. Kepposkodon jouluöverit. Jouluövereissä haetaan joulutunnelmaa toreilta ja turuilta. Koristellaan kotia reilummalla kädellä jouluun. Syödään joulun perinneherkkuja ja uusia makuja pitkin joulukuuta. Lisäksi katsellaan imeliä jouluelokuvia ja litkitään glögiä. Ja tietysti huudatetaan joulumusiikkia. Jouluövereita vietimme ensimmäisen kerran 2021. Jo on siis korkea aika ottaa toiveuusinta. 

#jouluöverit on aloitettu vierailulla Anna's Joulumaa myymälään ja joulupihaan Mäntsälässä jo ennen joulukuuta. Se on toistaiseksi suurin Suomessa näkemäni joulumyymälä. Pidin tuotevalikoimasta ja ennen kaikkea pidin tallissa majailevista erittäin isokokoisista aaseista. Ihanimmat tapaamani aasit <3 Minä harkitsin, että viitsinkö ajella Mäntsälään saakka ja kysyin Marjon matkassa-blogin Marjolta, että kannattaako mennä Mäntsälään saakka vai menisinkö vaan vaikka Stockkalle katselmaan joulukoristeita. Marjo oli oikeassa, kannatti ajaa Mäntsälään! 

Tapasimme Anna's Joulumaassa Hra Kepposen tädin, joka on myöskin meidän kuopuksemme kummitäti. Samalla joimme kuopuksen 16v synttärikahvit. Yhteinen retki oli kaiken puoli ihana.

Aasin katse on suorastaan sielukas

Ihanaa, kun aasi tykkäsi silittelystä

Kaverikuva

Tallissa oli myös lampaita ja yksi poni. Toinen poni oli ulkona ja lapsilla oli mahdollisuus ponikyytiin. Meidän kuopuksemme ei enää voi kunnolla edes istua ponin vetämiin rattaisiin, mutta saimme kuitenkin otettua ponikärrykuvan. Mitä jokainen teini haluaa itsestään - tietenkin ponikärrykuvan ;)

Olihan siellä havukranssein koristeltu traktorikin

Isossa myymälässä oli paljon erilaisia koristeita ja kivasta tyyleittäin ja väreittäin ryhmiteltynä. Alla muutama makupala.

Me teimme hieman ostoksiakin. Homma ei lähtenyt ihan lapasesta, vaikka hetken aikaa riski siihen oli iso. Ostimme muutamia uusia joulukuusen koristeita sekä pieniä tekohavuja, joita ajattelimme käyttää joulunajan kattauksissa. Anna's joulumaassa toimii myös kahvila ja siellä joimme synttärikahvit.

Täti ja kuopus

Meiltä suositukset Anna's Joulumaalle. Asiakkaita oli kivasti jo marraskuussa ja kun joulupukki alkaa vierailemaan, niin veikkaan, että paikalle saattaa muodostua tungosta. Pukki oli jättänyt komean rekensä paikan päälle. Siinä istumisen ja valokuvaamisen jätimme meitä nuoremmille lapsille.

Aukioloajat ja yhteystiedot täältä: Anna´s Joulumaa

Zakynthoksen upein maisema ja hieno retkipäivä

Säästelin syyssateille tämä postauksen kirjoittamista. Ajattelin, että olisi kiva palata aurinkoisiin ja huikean kauniisiin merimaisemiin jonain synkkänä syyspäivänä. Enpä arvannut, että siihen menee näin pitkään.

Tämä on siis kolmas ja viimeinen matkapostaus kesäkuun alkupuolen Zakynthoksen matkasta. Reissussa olin kuopuksemme kanssa. Matka oli hänen rippilahjansa sekä pitkän saksan tahkoamisen palkinto.

Teimme yhden kokopäiväretken, jossa ajelimme pikkubussilla toiselle puolelle saarta. Ensin ihailimme merimaisemia rannalta käsin. Sitten hyppäsimme veneeseen ihailemaan merimaisemia ja uimaan. Kauniita merimaisemia Zakyntoksella riittää aivan joka puolella, mutta halusin erityisesti retkelle, jossa pääsee ihailemaan shipwreck beach lisänimellä kulkevaa Navagion rantaa. Suomeksi tuo lisänimi kääntynee parhaiten hylkyrannaksi. Nimensä se on saanut sinne haaksirikkoutuneesta laivasta.

Ensimmäiseksi kävimme ihailemassa hylkyrannan maisemaa ylhäältä kalliolta. Virallisella näköalapaikalla on verkkoaidat turistien turvallisuuden takaamiseksi. Jos on kasvot päin rantaa, niin oikelta puolelta menee polkuja hieman alemmas ja sieltä on erinomaiset näkyvät ja sieltä saa kivoja kuviakin. Toki riippuen siitä, että kuinka lähelle reunaa uskaltaa mennä. Me pelasimme varman päälle ja siitä huolimatta kännykkäkuvat onnistuivat mukavasti. Polut eivät sovi liikuntaesteiselle, heikkopolvinen pärjää juuri ja juuri.

Kohti hylkyrannan näköalapaikkaa

Voi jestas mitkä värit! Rannalla olevasta hylystä näkyy osa

Mieluummin hengissä ja vähän huonommat kuvat :)

Näiden upeiden maisemien jälkeen ajelimme kauniille pikkurannalle, josta hyppäsimme veneen kyytiin ja keula kohti hylkyrantaa uudestaan. Hylyn lähelle ei saa sortumisvaaran vuoksi mennä ja jotta turistit pysyisivät hylystä poissa, on veneiden rantautuminen kielletty. Uimalla saa mennä rannalle. Me uimme rannalle, mutta minä jäin veteen kellumaan. Kuopus sentään kävi rantautumassa.

Seuraavaksi retki jatkui white bechille, joka oli hyvin samankaltainen kuin hylkyrantakin. Kalliot rannan ympärillä olivat hylkyrantaa vaaleammat. Tämänkin rannan kohdalla oli uimapysähdys ja tietysti uimme taas.

Vesipokkarikameralla otettu uimaräpsy

Ja toinen vesipokkariräpsy

Rannikolla on useita söpöjä rantapoukamia, joihin pääsee vain veneellä. Tai tarkemmin sanoen loppumatkan uiden. Alla kuva rannasta, jossa pariskunta sai nauttia kahdestaan.

"yksityisranta"

Seuraavaksi veneretki jatkui sinisille luolille. Osaan luolista pystyy ajamaan sisään pikkuveneellä. Meidän retkiveneemme täytyi kokonsa takia jättää ankkuriin luolan ulkopuolella ja siirtyä luolaan uimalla.

Vene ajamassa sisään siniseen luolaan, huomaa kuvasta kuinka luolan suuaukko heijastaa veden sinistä väriä ja näyttää hennosti vaalean siniseltä.

Tässä lähikuvaa luolan sinisestä hehkusta

 

Ensimmäisen meidän retkiveneestämme uivat jo kohti luolaa

Kuopus luolassa

Luolan sisällä voi nousta rannalle ja aukosta tulee valoakin sisälle

Retkilaivan työntekijä auttoi retkeläisiä nousemaan luolan "rannalle". Kuvassa esikoinen nousuvuorossa. Minä en huonojen polvieni takia viitsinyt nousta ylös vaan kelluttelin luolassa.

En ehkä kestä kuinka ihanalta tuo meri näyttääkään. Oli niin hieno retki!

Veneretken jälkeen oli taas vuorossa bussimatkailua, tosin ensin syömään. Sitten oli taas vuorossa rantakohde. Kyseessä oli Xigian sulfuuriranta, jossa on lämpimiä lähteitä. Sulfuurilähteitä koimme Hra Kepposen kanssa retkeilessämme Santorinilla. 

Xigian kohdalla tein sellaisen päätöksen etten lähtenytkään jyrkkää tietä alas rantaan vaan jäin näköalabaariin drinkille ja jäätelölle. Tämä on aika harvinaista, koska yleensä olen uimainnokkaana aina menossa veteen.

Xigia beach

Bussimatkalla pysähdyttiin ihailemaan Zakyntoksen pengerrettyjä oliivipuuviljelmiä. Nekin maisemat olivat viehättävät.

Retkibussi pysähtyi myös Zakyntoksen vanhimman oliivipuun luona. Väitteen mukaisesti puulla olisi ikää noin parituhatta vuotta. 

Oliivipuuvanhus

Pakotin teinin vielä poseeraamaan oliviipuun alle

Zakynthoksen retket olivat niin hienot, että kohde ponkaisi minulle ykköseksi Kreikan lomistani. Välimeren lomalle odotukseni ovat: hyvät uimamahdollisuudet sekä meressä (mieluiten hiekkaranta) että altaassa, hienoja maisemia, kivoja retkiä maisema/luonto/historia/kultuuri sekä hyvää ruokaa. Mieluummin hiljaisempi kohde. Zakyntos oli sopivasti tätä kaikkea! Netin perusteella Zakynthos on myös brittinuorison bilekohde, joten siitä voi olla aivan erilaisiakin kokemuksia. Olimme matkalla niin sesongin alussa, että brittiläinen bilejengi oli vielä kotimaassaan. 

Vielä tämän postaussarjan lopuksi se Zakyntoksen ykkösjuttu eli kilpikonnabongaus. Ne olivat todella kookkaita

Carretta Carretta kilppari eli valekarettikilpikonna Agios Sostisin satamassa

Zakynthoksen reissun kaksi edellistä postausta:

Pikku Kepponen: Onnistunut äkkilähtö Zakyntokselle
Pikku Kepponen: Kilpikonnabongausta upeissa maisemissa

Vaari muistelee - "Kun olin pikkuinen vielä"

Tässä seuraava osa isäni eli vaarin kirjoituksia

Sanotaan, että dementikko muistaa vanhoja asioita paremmin kuin vasta äsken tapahtuneita. Mä en muista mitään varmoja muistikuvia ainakaan ennen viisivuotispäivääni. Kirjoittelen tähän jotakin varhaislapsuudestani löytämieni valokuvien perusteella.

Synnyin Anno Domini 1937 toukokuun 27. Päivänä (varma tieto, kävin katsomassa papinkirjasta). Minua oli kuulemma odotettu kovasti. Isäni kertoman mukaan kaikki sukulaiset, jotka kynnelle kykenivät, naapurit, ystävät ja tuttavat ja koko Roslundin Maalaamon väki kävivät tervehtimässä. Kahvin keittoa hoidettiin kuulemma pari viikkoa tauotta. Niin, että meikäläinen oli koko kulmakunnalle tuttu.

Ensimmäiset valokuvat otettiin vaunuissa.

Äidin sylissä, kolme kuukautta ikää

Äitini tunsi vissiin ainakin puolet lahtelaisista. Tässä poseeraan neiti Rauhalan sylissä. Hän oli töissä poliisilaitoksella ja vissiinkin Lahden ensimmäisiä koulutettuja naispoliiseja.

Ylläolevassa kuvassa me ryystetämme porukalla kahvit. Olen Häyrysen mummon sylissä. Hän oli isäni äidinäiti. Mummon vieressä istuu isäni täti Alma ja hänen poikansa Matti W. Meidät eroteltiin loppuiäksemme niin , että Matti W. oli Isomatti ja minä Pikkumatti vielä neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Muistan, että otti päähän kun naapuritkin kutsuivat minua Pikkumatiksi. Sen vuoksi olen vielä 87-vuotiaana katkera vanhus.

Poikkean lapsuusaikani kuvauksista sen verran, että kerron hyvän ystäväni Isonmatin kohtalosta talvisodassa.

Isomatti äitinsä kanssa ennen haavoittumistaan

Talvisodassa Matti haavoittui pahasti ja jäi rintamalinjojen väliin koko päiväksi. Venäläiset ryntäsivät Matin yli ja ohi suomalaisia vastaan. Hän pysyi tajuissaan ja oli hiljaa, koska näki venäläisten ampuvan omat ja suomalaiset haavoittuneet, jotka olivat vielä elossa. Illalla suomalaisten vastahyökkäys onnistui ja Matti löydettiin sidontapaikalle. Äiti kävi Mattia katsomassa sotilassairaalassa useita kertoja ja kävin siellä minäkin. Matin kommentti:” Meinas mennä henki.” Sotainvalidina Matti sai jonkinlaisen koulutuksen ja teki työnsä  kaupungin voudin toimistossa.

Tässä ollaan sitten päivittäisellä lenkillä.

En vieläkään oikein muista näistä ajoista mitään. On meikäläisen puvussa ihan liivitkin

Tässä ollaan kouluun menossa

Alan jo muistaa näitä aikoja, ollaan sentään jo seitsemän vanhoja ja perusteellisesti kuurattu koulukuvaa varten. En olisi kovinkaan mielelläni kouluun mennyt, mutta oli pakko. No oli siellä mukavaakin ja uusia kavereita. Minun kouluni piti olla Möysän kansakoulu, mutta se oli vielä sotasairaalana, joten meille keksittiin koulu Lahden kartanosta, jonne minulla oli matkaa pari kilometriä. Kartanon tiloja oli jaettu kevyin levyseinin. Meidän luokkamme naapuriksi oli majoittunut hammashoitola. Sieltä kuului selvästi poran ääni sekä usein onnettomien uhrien voihke.

Ensimmäisiä töitämme koulussa oli tehdä liina, jolle asettaa ruokailuvälineemme. Opettaja toi luokkaan paperinaruista kudotun kankaan, josta leikattiin  pulpetin kannelle sopivat palat. Kun varsinaista ruokalaa ei ollut niin ateriat syötiin luokassa, mihin keittäjä toi syötävän isossa sinkkiämpärissä. Ruokailuvälineetkin oli omaa luokkansa. Jokaiselle jaettiin oma emalikulho oliskohan tuo vetänyt litran verran ja tietysti saimme myös lusikan. Näillä vehkeillä tulimme toimeen hyvin, sillä ruoka oli joko velliä tai keittoja. Kotoa tuotiin eväsleivät ja maitopullo. Puuropäivinä koulu tarjosi lasillisen maitoa tai mehua. Pulpetit olivat kahden istuttavia, minun kaverilla oli harvoin, jos ollenkaan eväitä, niinpä hän söi puolet minun eväistäni. Minusta se oli hyvä järjestely. Olen ollut koko ikäni vähäruokainen ja äitini haukkui minua nirsoilijoitten nirsoilijaksi. 

/* Kepposkan välikommentti. 
Minä olen aloittanut peruskoulun 70-luvun lopulla Espoon Olarissa. Sielläkin koulu pullisteli oppilaista. Osa päätyi käymään koulua kerrostalon kivijalassa koulurakennuksen sijasta, sieltä minäkin löysin itseni. Ykkösluokalla oppilaita oli 32. Ensimmäinen koulun määräämä hankinta oli ruokaliina. Se laitettiin ruokailun ajaksi pulpetin päälle. Että jotakin samaa oli koulutien aloituksessa. */

Näin vuosikymmenien takaa minulle on selvinnyt, miksi opettaja ja keittäjä käyttäytyivät kuin kanaemot ja patistivat meitä santsaamaan ja ilmoittivat, että ruokaämpäri oli syötävä tyhjäksi. He tiesivät, että useilla oppilailla koulussa saatu ateria jäi päivän ainoaksi lämpimäksi ateriaksi. Esimerkiksi minun pulsakaverini isä kaatui Kannaksella ja hänen äidilleen jäi kolmen lapsen ja kahden vanhuksen hoivaaminen. Saattoi jäädä pojan eväät laittamatta, jos ylipäätään oli mistä eväät olisi laitettaakaan. Täytyy vain ihmetellä miten asiat saatiin hoidetuksi niin puutteellisissa oloissa. Kyllä ihmisten kestävyys ja kekseliäisyyskin olivat aivan omaa luokkaansa.

Ensimmäisen kouluvuoteni kävin koulua kartanossa. Sotasairaalan potilaat saatiin siirretyksi oikeisiin sairaalatiloihin ja koulu siivottiin alkuperäiseen tarkoitukseensa elikkä koululasten kiduttamislaitokseksi. Kaikki mielenkiintoinen lopahti, kun pääsimme omaan kouluumme missä oli pitkät käytävät ja luokkahuoneet, ruokasali ja kauhea keskuskello, jolla ilmoitettiin tunnit alkavaksi ja päättyviksi. Lisäksi oli turmiollinen johtajaopettajan keskusradio, johon hän keksi puhuttavaa kai kuullakseen omaa ääntänsä. Möysän koulu sijaitsee Joutjärven rantaharjulla muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, mutta eihän sinne tietenkään saanut mennä.

Meidän talo tuli asuttavaan kuntoon 1946  ja koulumatkani piteni puolesta kilometristä neljään kilometriin. Metsäpellon lähistölle rakennettiin uutta Kivimaan koulua, mutta sen valmistuminen kesti vielä, niin että raahustimme harjujen yli Möysään. Kouluista oli niin kova pula, että oli otettava käyttöön aamu- ja iltavuorot. Meillä oli kotilatu sellainen, että kiipesimme läheiselle harjulle, mistä hiihdimme hautausmaan läpi, jotta pääsisimme Metsäpeltoon vievän ladun päähän. Sinne kun pääsi, matkasta puolet oli alamäkeä. Voitte kuvitella, miksi kotimatkan alku sujui varsin nopeasti illan pimetessä hautausmaan läpi hiihtäessä. 

Voin kertoa koulun käynnistäni enemmänkin, jos haluatte kuulla ja saatanpa kertoa vaikka ette haluaisikaan.

Vaari muistelee aikaisemmat osat:
Pikku Kepponen: Vaari muistelee - Omavaraistaloutta ja kaikenkarvaisia lemmikkejä

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - Talon rakentaminen sodan jälkeen

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - sotaa paossa maalla