Sujuvia vai pakotettuja perhemenoja?

Minä tykkään mennä ja tehdä erilaisia asioita yhdessä perheeni kanssa. Ajoittan kuulen valitusta tuttavilta, että hekin haluaisivat mennä enemmän perheen kansa, mutta se on hidasta ja raskasta. Samaan hengenvetoon yleensä minulta kysytään, että lähteekö perheeni aina innoissaan mukaan. No, ei lähde. Paitsi Hra Kepponen. Välillä pitää motivoida, patistella, jopa pakottaa tai mennä pienemmällä porukalla.

Tässäpä raportti viikonlopun perhemenoista ja muista aktiviteeteistä yhtään osallistumisinnokkuutta tai käytöstä liioittelematta ;)

Perjantai-iltapäivänä keskimmäinen kysyi, että lähtisinkö hänen kanssaan pokemonjahtiin. Kukaan muu ei ollut innostunut lähtemään, enkä jaksanut alkaa motivoimaan muita. Olisin mielelläni lösähtänyt sohvalle itsekin, mutta onneksi ponnistin matkaan. Jäällä oli niin kivaa, että olisi pitänyt saada koko perhe mukaan. Jälkikäteen harmitti, koska muulta perheeltä jäi huikea tornadopilvikin näkemättä.

Hra Kepposen ollessa treeneissä perjantai-iltana olin ajatellut nollata aivojani katsomalla Netflixistä romanttisen elokuvan ja syömällä lapsilta salaa jäätelöä. Kuopus ja keskimmäinen halusivat ehdottomasti katsoa kanssani elokuvan. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin olisin ehkä toivonut heidän vaikka pelaavan ;) Jäätelön syömisen sijasta jouduin nopean dialogin aikana lukemaan tekstityksen. Voin kertoa, että romanttista elokuvaa vesittää tekstien luku ja se, että leffa pitää välillä laitta pauselle, jotta voin selostaa tapahtumia. Elokuvaillan kuitenkin kruunasi poikien arviot elokuvasta "enpä olisi mitenkään voinut arvata tuollaista loppuratkaisua" :D :D Loppuratkaisuhan oli selvillä ensimmäisen 5min jälkeen. Mutta ainakin se elämän ensimmäinen Hollywoodin romanttinen elokuva siis yllättää katsojansa.

Poikien ensimmäinen romanttinen elokuva ja hurjan yllättävä juoni.

Sanoisin, että genren keskikastia tai vähän sen ylitse.

Kuva lainattu http://www.theageofadalinemovie.com/

Olimme sopineet lauantaiksi keskimmäisen kanssa lisää pokehunttausta. Poika lähti reippaammin matkaan kuin minä. Heitimme pitkän lenkin. Olisimme olleet vielä pidempään, mutta minulta loppui puhelimesta akku. Jo ennen ulkoilua keskimmäinen aloitti kampanjoinnin ravintolaillallisen puolesta. Esikoisen sai heti mukaan ravintolareissun markkinointiin. Emme suoralta kädeltä tyrmänneet ehdotusta ja loppujen lopuksi päädyimme yhteen suosikkipaikoistamme eli rentoon kortteliravintolaan Il Faroon Herttoniemenrantaan. Jos meidän ulko-ovella huutaa, että kuka haluaa syödä ravintolassa, josta saa pizzaa tai pastaa, ja 3 min lähtöön, niin todennäköisesti kaikki ovat valmiina ennen kuin 2 min on kulunut. Paitsi Hra Kepponen, jolla on luja luottamus siihen, että häntä odotetaan ;)

Perheemme eniten tilattu annos on savulammas-sieni-pasta (kuvan annos ilman sieniä). 

Tuosta hirvittävästä kermamäärästä voi olla montaa mieltä, mutta hyvin maistui jälleen kerran.

Entä ravintolakäytös? Aika hillittyä. Keskimmäinen hiukan pyöri tuolillaan levottomana ruokaa odotellessaan. Itse mokasimme tilauksemme, koska emme muistaneet sanoa, että lasten ruuat voi tuoda alkupalojen kanssa yhtäaikaa. Meidän meze-annokseemme kuulunut leipä ja ne kaksi ylimääräistä valkosipulileipää katosivat nälkäisiin lapsiin hujauksessa. Söimme sitten Hra Kepposen kanssa hummusta ilman leipää haarukalla. Esikoiselta jouduimme takavarikoimaan kännykän aterian ajaksi. Loppuilta sujui jokaisella omissa puuhissaan, me katsoimme Hra Kepposen kanssa yhden telkkaohjelman.

Kuopus on ainoa, joka pystyy syömään tuossa ravintolassa kokonaisen pizzan

Sunnuntaina ponnistimme keskimmäisen kanssa lyhyelle pokemonjahdille. Poikaa piti vähän tsempata matkaan. Aika kivuttomasti kuitenkin lähtö sujui ja heitimme tunnin lenkin. Iltapäivän ohjelmanumerona oli pakollista ulkoilua niille, jotka eivät olleet viikonloppuna nenäänsä ulos laittaneet. Halutessaan sai lähteä suksilla jäälle.

Minä olin jokatapauksessa lähdössä suksilla jäälle ja lisäulkoilusta vapautettu keskimmäinen päätti kuitenkin lähteä hiihtokaveriksi. Kuopuskin päätti lähteä suksilla. Esikoiselle puolestaan tietokoneesta irrottautuminen tuntui kovinkin vaikealta ja lähdön vastenmielisyyttä piti tehostaa muutamalla kirosanalla ja siten nollata loppupäivän tietokoneaika. Pääsimme kuitenkin kaikki jäälle ja kotiin tullessamme jokainen sanoi, että jäällä oli kivaa ja toivottavasti pääsemme sinne vielä uudestaan.

Meikitön hiihtoselfie. Naama punoittaa mukavasti paluumatkalla.

Kuopuksella hyytyi hiihtäminen aika nopeasti. Onneksi Hra Kepponen ei ollut suksilla, niin poika sai vetoapua. Kun olimme melkein kotona, meitä vastaan jäällä tuli keskimmäisen ystävä isänsä kanssa ja hiihtelimme vielä heidän kanssaan hetken lisää. Olisimme varmaan hiihtäneet vielä pidempään, mutta piti lähteä kotiin syömään.

hiihtomoottori

Illalla oli vielä edessä poikien uinnit ja käynti vaarilla. Keskimmäinen alkoi olla jo vähän väsynyt ja häntä piti tsempata matkaan. Aikoinaan raahasin puolipakolla esikoisen uimatreeneihin. Muutama kuukausi oli aika työntäyteistä tsemppausta, mutta jo hyvin pitkään esikoinen on tykännyt treeneistä. Kuopuskin on innostunut uinnista. Keskimmäisen vitkuttelusta johtuen pääsimme lähtemään myöhässä. Ulkona oli aivan mahtava auringonlasku, mutta sen ihailuun ei harmillisesti jäänyt yhtään aikaa. Pitkään aikaan ei ole ollut yhtä upeaa taivasta!

Ulkona alkoi jo hämärtää, mutta sivupeilistä näkyi mitä upein auringonlasku

Ensin kävimme vaarilla. Yleensä vaari leipoo pannaria, mutta tällä kertaa kurvasimme kaupan kautta vaarille. Liekö kuivempi sisämaan ilmanala vai mikä lienee, mutta vaarilla usein vähintään yhteen pojista iskee esiintymisvietti. Tällä kertaa oli yhden pojan show a la keskimmäinen. Asiallisena ei pysynyt tällä(kään) kertaa. *huoh*. Esikoinen käy vaarilla välillä yksikseen, siellä saa aikuisen jakamatonta huomiota ja vaari laittaa hyvää ruokaa.

Kaupan eväät

Uinnin jälkeen pyörimme vielä hetken uimahallin hyvillä Pokemon stopeilla. Olisimme olleet pidempäänkin, mutta kuopuksella ei ollut puhelinta mukana. Esikoinenkin olisi innostunut keräilemään pokeja, mutta kyllästyimme kaikki nopeasti kuopuksen tauottomaan narinaan ja suuntasimme kotiin iltapalalle.

Iltapalan jälkeen keskimmäinen lunasti lupauksen Cluedosta. Esikoinen ei tullut mukaan peliin, mikä saattoi olla hyvä. Minulle on edelleen arvoitus, kuinka hän ratkaisee pelin niin nopeasti. Hra Kepposen peliä tasoittaa se, että hän ja kuopus ovat joukkue. Minulla kävi harvinainen tuuri ja selvitin pelin selvästi muita nopeammin.

Noin yleisesti ottaen toistaiseksi meidän perheessämme on toistaiseksi pakko osallistua:

-perheen yhteisiin ulkoiluihin

-harrastaa se muutama kerta talvilajeja vuodessa 

-uida silloin kun koko perhe lähtee uimahallille

-lähteä museoon se kerta-pari vuodessa

-osallistua niille muutamille suunnitelluille perheretkille

Mitenkäs teillä? Onko osallistuminen iloinen etuoikeus vai pakko?