14. tammikuuta 2025

Peruskoulusta lukioon

Vaarin kirjoittama muistelupostaus innosti minut muistelemaan omaa koulutietäni ja vähän vertailemaan sitä vaarin koulutiehen.

Olen aloittanut koulutieni Espoon Olarissa vuonna 1978. Kuulun Suomen pienimpiin ikäluokkiin ennen nykyistä vauvakatoa. Vaarin kouluaikaan on ollut vuorolukua kouluissa, rakennuksia on ollut vähän ja lapsia paljon. Ilmiö ei ole aivan vieras minullekkaan pienen ikäluokan edustajalle. Olarissa, rajun rakentamisen vuoksi, kaikki koululaiset eivät mahtuneet koulurakennukseen. Lisätilana toimi sivukoulupiste kerrostalon kivijalassa. Jos muistan oikein niin sinne mahtui neljä luokkaa opetukseen. Oppilaita luokallani oli 32 ja olin luokalla F. Pääkaupunkiseudulla peruskouluun siirryttiin viimeisten joukossa Suomessa ja Espoossa se tapahtui vuonna 1977. 

Yritin etsiä netistä tietoa ja kuvia Olarin ala-asteesta ja sen sivupisteestä, mutta se oli vaikeaa. Se, minkä minä tunsin Olarin kouluna, on ilmeisesti nykyisin Päivänkehrän koulu. En tunnista koulurakennusta lainkaan, koska 2015 se on käynyt läpi massiivisen korjauksen, jonka yhteydessä koulurakennusta on korotettu lisäkerroksilla ja siihen tuli myös lisäosa. Sivupistettä, jossa minä aloitin kouluni, en pysty jäljittämään. Vuonna 1975 Olarissa oli asukkaita noin 8700 ja vuonna 1980 noin 12700. Hurja kasvu!

Tähän olisin ehdottomasti halunnut liittää ensimmäisen luokan luokkakuvan, mutta koulukuvani ovat jossain erinomaisessa tallessa.

Koulukuvan puuttuessa laitan tähän tälläisen naperokuvan. Luisteluharjoitukset olen aloittanut todennäköisesti viiden vanhana. Vaarilla oli tallessa vanhat hokkarinsa ja kävimme yhdessä luistelemassa.

Tämä saattaisi olla se Olarin koulu, johon en mahtunut

Kesken tokaluokan muutimme Vantaalle ja edessäni oli uusi koulu. Vantaalla oli vastassa sodan jälkeen rakennettu vanha koulutalo ja opettajista iso osa oli vanhempaa sorttia myöskin. Koulukuri oli napakan puoleinen, mutta ei liiallinen. En muista, että meillä olisi ollut luokassa mitään järjestyshäiriöitä. Tokaluokkalaisia oli yksi kokonainen luokka ja sitten yhdistetty 1-2 luokka. Päädyin yhdistetylle luokalle. Tilanne oli kuin olisin jollain aikakoneella heitetty ihan muuhun aikaan - sekä maaalle. Muistan kuinka ihmettelin, että tätä ei Olarin kaverit uskoisi. Siirtyminen kouluun Vantaalle sujui kitkattomasti, ensimmäisen uuden kaverin sain heti ensimmäisenä koulupäivänä.

Ala-aste Vantaalla sujui leppoisasti. Kolmannesta luokasta lähtien oli kaksi luokkaa, joissa molemmissa oli 21-23 oppilasta. Vanhimmat ystäväni ovat tuolta kolmannelta luokalta saakka. Sydämessäni on aina paikka pitkäaikaisimmille ystävilleni Kirsille ja Marjukalla, joiden kanssa olemme edelleen yhteydessä. Marjukan kanssa fyysiset tapaamiset ovat vähäisiä, koska hän on asunut viimeiset reilut 10 vuotta Australiassa. Koulu tarjosi koulupäivän jälkeen harrastuksia, oli ainakin kuoro, nokkahuilu- ja näytelmäkerhot. Paikallinen naisvoimisteluseura toi helposti jumpat omalle koululle.

3. luokan luokkakuva minulla on Kirsin skannaamana. Olen ylärivissä kolmas oikealta

Koska opettajat olivat vanhemman koulutuksen sakkia, oli meidän koulussamme vaarin kouluajan tyylisesti paljon hiihtoa ja luistelua. Koulu sijaitsi joen rannalla, ja joella oli talvisin ladut. Hiihtoa kertyi paljon. Toki silloin oli useammalla koululaisella hiihtoinnostustakin ja luokan seinällä oli hiihtotaulukko, johon sai käydä vanhemman kuittaamalla lapulla merkkaamassa hiihtonsa. Hiihtämiseen liittyi sellainen lieveilmiö, joka sai meidät barrikadeille. Ne olivat jokavuotiset hiihtokisat. Kisat aloitettiin ylhäältä joentörmältä. Aikuisen silmin mäki alas ei ole kovin iso, mutta osa oppilaista kaatui siinä. Olin aika hyvä hiihtäjä ja olen ainakin kerran kaatunut siinä itsekin. Sitten paikallislehti tuli usein ottamaan kuvia hiihtokisoista ja tulokset julkaistiin lehdessä. Hiihtokisoista lopulta luovuttiin ja se korvattiin pitkällä hiihtoretkellä. Tyttöjen luokkatason kisanvoittaja oli selvillä jo ennen hiihtoa. Rinnakkaisluokan tyttö on edustanut Suomea myöhemmin olympialaisissakin ja hänen liikunnallisuutensa lajissa kuin lajissa oli huikeaa jo alakoululaisena.

Vantaalainen ala-asteen kouluni. Sain 50v synttärilahjaksi elämysretken lapsuuteeni ja kävimme myös virkistämässä muistojani ala-asteeni pihalla :)

Kommenteissa vaarin koulumuistoihin pohdiskeltiin sitä, että uskalletaanko nykyisin koululaisia viedä esim. järvenjäälle ja kuinka pitkiä matkoja voidaan vaikka hiihtää. Omalta ala-asteajaltani en muista, että matkat olisivat olleet liian pitkiä, mutta turvallisuuden kanssa oli ongelmia. Iäkkäämpi tyttöjen liikuntatunteja pitänyt opettaja (ala-asteen ainoa epämiellyttävä opettaja) hiihdätti ja juoksutti meitä joen jäällä pitkälle kevättalvea. Myös niin pitkälle, että me emme olisi enää halunneet joelle mennä. Jokihommat vähenivät radikaalisti, kun rinnakkaisluokkalaisen Lauran jalka meni joesta lävitse ja talvisaapas jäi jokeen. Tuossa olisi voinut käydä erittäin huonosti. Seuraavana syksynä liikuntatunteja pitänyt luokanopettaja lopetti ne hommat ja tunnit menivät uudelle, paljon nuoremmalle opettajalle.  

Suurimman osan alakouluajasta söimme kouluruuan luokassa. Yhden kerran keksimme jekun ja avasimme maitopikaria sen verran, että saimme sujautettua sinne kukkien Substral-ravinnepötkylän. Suljimme kannen ja palautimme maidon takaisin ruokalaan. Siellä se meni seuraavalle koululaiselle. Punaruskea maito aiheutti hämmennystä. Maito palautettiin Valiolle, joka oli tutkinut sen laboratoriossaan. Koulun emäntä tuli sitten luokkaamme pitämään puhuttelua ja me tunnustimme kollektiivisesti pienen tihutyön. Valio oli analysoinut, että maitoon on lisätty väriliitua ja se ei voi olla mitenkään peräisin Valion tehtaalta. Vielä 40 vuoden jälkeenkin mietityttää, että oliko Substral ihan huijausta vai oliko Valion laboratorio kehno. 

Tälläinen punaruskea Substral-puikko livautettiin näppärinä alakoululaisina sellaiseen 2dl pyöreään maitopurkkiin

Alakoulu-urani oli sellainen, että minua opetti joka vuosi eri luokanopettaja. Kolme opettajaa jäi pois ensimmäisen raskautensa vuoksi. Olimme aika yksimielisiä siitä, että meidän luokkamme oli niin täynnä ihania lapsia, että opettajat halusivat sen vuoksi oman lapsen. Toki epäilimme, että ihmisen biologian opetus on antanut opettajille aivan uudenlaisia virikkeitä :) 

Alakoululuokan rauhallisuudesta kertoo se, että sijaiseksi kuudennelleluokalle tullut edellisen kevään ylioppilas lähti kanssamme luokkaretkelle Ahvenanmaalle. Koska hän oli keväällä aika tuhdisti raskaana myöskin, niin hänen äitinsä lähti mukaan avuksi. Olen kuullut nykyisin useistakin opettajista, jotka eivät järjestyshäiriöiden vuoksi halua lähteä lainkaan luokkaretkelle. Mitään ongelmia ei ollut luokkaretkellä ja kivaa oli.

Yläasteeni oli nykyisen koulutrendin edelläkävijä. Samaan koulurakennukseen tungettiin yli 500 murrosikäistä. Olin jälleen luokalla F ja oppilaita taisi olla 31 luokassa. Ala-asteen luokkamme jatkoi yhdessä myös yläasteen. Kaikille tuo kouluaika ei ollut pelkästään ruusuista, koulussa oli jonkin verran koulukiusaamista, joka ilmeni pääosin nimittelynä, mutta myös muutamina tappeluina. Kuusi vuotta yläasteelta lähtemisen jälkeen opetin siellä matemaattisia aineita lukuvuoden verran. Silloin kouluun oli rantautunut väkivalta sekä pilvenpolttelu. Ero omaan kouluaikaani oli järkyttävä. 80-luvulla toki pussikaljailu oli aika yleinen perjantai- tai lauantai-illan viettotapa, mutta ei ikinä kouluviikolla. Oman tyttökaveriporukan kanssa pidimme yhtä koko yläasteen ja sukkuloimme sujuvasti hyvistä harrastuksista satunnaisiin pussikaljaillanviettoihin. Tuohon aikaan harrastin edelleen voimistelua, soitin pianoa ja kävin jazztanssitunneilla. Niin ja kuuluin koulun isojen puisten nokkahuilujen soittokerhoon. Minulle jäi yläasteesta kivat muistot. Tuohon aikaan peruskoulussa oli vielä tasoryhmät esim. matematiikassa. Siinä vaiheessa kun itse opetin vanhalla yläasteellani virallisesti tasoryhmät olivat jo lakkautettu. Tuntilaadinnassa joku oli nähnyt ihan hirvittävästi vaivaa siinä, että oppilasmassasta oli eritetty ne jotka tarvitsevat pienempää ryhmää sekä ne joille matematiikka oli helppoa. Osaajien ryhmässä oli maksimi 32 oppilasta. "Pienryhmässä" oli noin 10. Pienryhmässä tahkottiin perusjuttujen parissa ja yritettiin saada jotain laskuja aikaiseksi. Osaajien ryhmässä kirja loppui ennenkuin lukukausi ja oppilaat ehtivät oppimaan mm. toisen asteen yhtälön ratkaisemisen valmiiksi lukioon. Vaarin aikana ratkaisu oppimishaasteisiin oli luokalle jääminen. 

Peruskoulun yhdeksännen luokan koulukuva

Samaisella synttärilahjaretkellä olen palannut takaisin rikospaikalle eli yhdelle Tikkurilan pussikaljapaikoista. Tällä kertaa 80-luvun eväiden kanssa eli maksamakkarakurkkuleivät tehtynä ranskanleivästä.

Paikka kutsuttiin Korvaksi, koska takana oleva Laila Pullisen patsas muistutti nuorison mielestä korvaa

Tältä meno näytti teininä. Tässä ollaan rippileirillä, minä olen tyttöviisikon keskellä.

Koulunkäynti oli minulle vielä helppoa yläasteella. Opetuksellisesti yläasteen parasta antia olivat matematiikka ja kuvaamataito. Kuvisopettaja opetti todella monipuolisesti eri tekniikoita - oli valokuvausta, grafiikkaa, perspektiiviharjoituksia, savitöitä ja vaikka mitä. Olin niin innostunut taiteesta, että harkitsin menemistä taidelukioon Helsinkiin. Tunnin koulumatkojen vuoksi päädyin kuitenkin lähilukioon Kirsin ja Marjukan kanssa.

Lukion työläys tuli yllätyksenä. Minulla oli siihen aikaan raskain mahdollinen kokonaisuus eli pitkä matematiikka, fysiikka ja yläasteelta alkanut vieras kieli. Koulussa sai valita myös ylimääräisiä kursseja, otin tietenkin kaikki kuviksen kurssit. Liikunnanopettaja teki hiihtoliiton tapahtumiin kaikennäköisiä toppavaatteet päällä tehtäviä tanssiesityksiä ja tulin valituksi siihenkin sakkiin ylimääräisille liikuntakursseille. Loput liikuntakurssintunneista keräsin lätkimällä kaverini kanssa tennistä koululla. Koulutyön lisäksi aikatauluun piti mahduttaa harrastukset ja poikaystävät ja seuraelämä :) Voimistelutreenien määrä otti hirveän harppauksen, koska aloimme valmistelemaan kiertuetta USAan ja montaa uutta ohjelmaa. Voimisteluporukan kanssa olimme aloittaneet "sivubusineksen" paikallisen amerikkalaisen jalkapallojoukkueen cheerleadereinä. Löysimme itsemme senkin lajin SM-kisoista sekä sponsorimme tapahtumista esiintymässä. Lukiolaisena aloitin myös erilaisten liikuntatuntien pitämisen lasten satujumpasta naisten aerobicciin. Viihdyin lukiolaisena hyvin ja tykkäsin luokkakavereistani. Opettajat lukiossani olivat kaikki hyviä, paitsi se pitkän fysiikan opettaja. Pitkän matematiikan opettajaa muistelen edelleen, hän oli loistava! Hyvä oli myös äidinkielen, historian ja bilsan opettajat. Lukion toisella ja kolmannella oli vihdoin erinomainen ranskan opettaja. Siihen saakka ranskan opettajat olivat olleet heikkoja. Tokihan sellainen fiiliksen lasku lukiossa tapahtui, että lukion toisella luokalla sekä Kirsi että Marjukka lähtivät vaihto-oppilaiksi. Oli haikeaa olla lukuvuosi ilman heitä.

Cheerleader porukan kanssa esiintymässä sponsorimme messuosastolla, minä olen oikeassa reunassa


Voimistelujoukkueen kanssa esiintymässä Seattlessa, minä olen toinen vasemmalta turkoosissa

Vanhojen tansseihin menossa, kukat ovat tanssin ohjanneelle tyttöjen liikunnanopettajalle


Kirjoitukset menivät hyvin. Niiden jälkeen tapahtui sellainen sinänsä ihan pikkutapahtuma, jonka myötä elämäni lähti ajatumaan kohti nykyistä uomaansa. Isäni maksoi minut ja äitini etelään kirjoitusten jälkeen. Olimme äidin kanssa Kyproksella. Sain sieltä todella ärhäkän streptokokkitartunnan. Raju tauti meni ohitse antibiooteilla, mutta vain vähäksi aikaa. Se palasi uudestaan. Isäni oli luvannut minulle valmennuskurssin oikeustieteelliseen ja kurssin alkaessa olin vielä hyvin lukuaikataulussa sairastelusta huolimatta. Uusinut angiina esti kurssille osallistumisen ja olin sitä mieltä, että sisäänpääsymahdollisuuteni romahtivat juuri ja tsemppihenkeni romahti myöskin. Varasuunnitelmani oli mennä opiskelemaan opistotason insinööriksi biotekniikka pääaineena ja 40 asteen kuumeessa olin onnistunut punnertamaan itseni sisään pääsykoe+todistusvalinnalla (siis ihmettelin pääsykokeessa, että miten voi olla näin kuumaa - angiina nro 2 oli iskenyt päälle). Koulukaverini Marko (myöskin sieltä ala-asteen kolmannelta luokalta) oli täyttänyt minullekin hakupaperit ja toimittanut ne yhdessä omiensa kanssa opiskelemaan tietotekniikkaa yliopistolle todistusvalinnan perusteella. Marko onnistui myymään tietotekniikkavaihtoehdon minulle ja päätin lähteä katselemaan touhua ainakin seuraavaan jouluun saakka ellei jopa perusopintojen loppuun ja sitten hakea uudestaan oikikseen tai jonnekin muualle. Sille teille sitten jäin. Sitä on hämmästelty usein perhepiirissä, että minä päädyin vanhvasti matemaattisiin opintoihin. Vaari on opiskellut humanistisia aineita ja pärjännyt matematiikassa lukiossa välttävästi ja äitini puolestaan sai paritkin ehdot kouluaikanaan matematiikasta. Sillä lailla ne omenat tippuvat sattumanvaraisesti. Myöskin kahden matemaattisen vanhemman (eli siis minun ja Hra Kepposen) jälkikasvussa näyttäisi olevan yksi, jolla matematiikka ei ole lainkaan vahva.

Pidin siitä 90-luvun opintovalinnoissa, että oli mahdollista mennä kokeilemaan, että miltä joku opinahjo tuntuu. Nykyisin pitää huomioida, että monille ratkaisevat ensikertalaisuuspisteet saa vain kerran. Nykyisellä systeemillä en olisi uskaltanut ottaa tuollaista riskiä. Olen joskus kauan sitten jutellut satunnaisen opiskelupaikan vastaanotosta ammatinvalintapsykologin kanssa ihan muussa tilanteessa ja hän sanoi, että aika isolle ihmisryhmälle käy niin, että kun alkaa kunnolla perehtymään johonkin alaan, niin mielenkiinto sitä kohtaan nousee samalla perehtyessä. Siksi on aika surullista, jos nuorella ei ole mahdollisuutta kokeilla ja hakea sopivia opintoja. Elämänkokemus lukiolaisella on aika vähäistä eikä suurimmalla osalla ole sellaista "selkeää kutsumusta" johonkin tiettyyn haaveeseen. Omista opinnoista täytyy todeta, että ne eivät olleet pelkästään ruusuista aikaa. Ennenkuin aloitin opinnot, opettelin hieman käyttämään tietokonetta. Se tarkoitti alkeellista graafista DOS-käyttöjärjestelmää ja Word Perfect tekstinkäsittelyohjemaa. Opintojen ensimmäisenä syksynä aloitettiin ohjelmoinnin teoriaopinnot. Pikkasen lähdin takamatkalta tuohon hommaan.

Oma koulutieni peruskoulusta lukioon meni sujuvasti ja kivuttomasti. Peruskoulussa oppiminen oli tosi helppoa ja tärkeintä siellä oli kaverit. Uudenlaisia näkökulmia etenkin peruskouluun olen saanut omien lapsieni kautta. Meillä kompastuskiveksi osui se, että ala-aste ei tarjonnut lapselle minkäänlaista haastetta. Läksyt hän onnistui sutaisemaan jo koulussa ja kokeisiin ei tarvinnut lukea. Joskus kuulustelin kokeisiin ja osaaminen oli aina oikein hyvää. Lapsen kiinnostus koulua kohtaan oli laimeaa emmekä saaneet kannustettua lasta kotona haastavampiin tehtäviin. Introvertti ei häirinnyt opetusta eikä kiinnittänyt itseensä huomiota - etenkään kun arvosanat olivat kiitettäviä. Kun yläasteella olisi pitänyt vähän panostaa koulutyöhön, ei nuorella ollut juurikaan opiskelutaitoja eikä myöskään motivaatiota ja päällä voimakas murrosikä. Hirveällä väännöllä numeroiden hurja lasku saatiin pysäytettyä. Jos nyt eläisin alakouluvaiheen uudestaan, huolehtisin siitä että alakoululainen oppii säännölliseen läksyjen tekoon. 

Sellaisia koulumuisteluita tällä kertaa. Ensi kerralla sitten ihan jotain muuta :)

PS. Onko tämä todellinen vanhuuden merkki, kun menneitä on niin kiva muistella?

29 kommenttia:

  1. Olipa kiva postaus ja sulla on kyllä tosi hyvä muisti mitä tulee kouluaikaan. Mä muistan myös, että lukio on niin paljon vaikeampi kuin peruskoulu ja töitä piti oikeasti tehdä, jotta sai hyviä numeroita. Pitkän matematiikan jouduin vaihtamaan lyhyeen 1. vuoden jälkeen, en ole mikään matemaattinen lahjakkuus.

    Valoa uuteen viikkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä muistan aika paljon vanhoja juttuja ja sitten olemme Kirsin ja muutaman muunkin koulukaverin kanssa aktiivisesti muisteltu nuoruutta. Kirsi oli ainoa jolla oli pokkarikamera käytettävissä ja melkein jokaisen naaman kuvissa olemme pystyneet muistamaan, nimi ei aina ole palautunut mieleen.

      Pitkä matematiikka vaati paljon laskemista ja pitkää pinnaa :D

      Poista
  2. Tunnistin sinut kaikista noista koulukuvista! Et siis ole yhtään muuttunut vuosikymmenten aikana. Olet ollut pelottavan näköinen tyyppi ysiluokalla, kuvan perusteella nääs. Oli hauskaa lukea koulumuistojasi. T Saukkis, joka aikoinaan opiskeli useampaa alaa yhtä aikaa, ennen kuin osasi päättää, minkä niistä vie loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se voi olla, että pitkä otsatukka ja sähkönsininen sen ajan trendisilmämeikki antavat kovan tyypin vaikutelman. Minulla on hiuksissa sellainen ominaisuus, että otsatukkani kasvaa muita hiuksia nopeammin ja tuntuu että se on silmillä ihan hetkessä. Lapsena jossain vaiheessa kyllästyin siihen, että otsatukkani oli vaarin jäljiltä usein hieman vinoon leikattu tai sitten silmillä ja kasvatin sen kokonaan pois :) Aina välillä sorrun leikkaamaan otsatukkaani nykyisin itse. Ei siitä tule sen parempaa kuin aikoinaan vaarin jäljiltä :D

      Sinä olet päässyt nauttimaan kokeilemisen mahdollisuudesta hyvin! Pääsisipä tänä päivänäkin nuoret kokeilemaan. Siitä pitää antaa kyllä pisteet, että poikien lukio on hankkinut monipuolisesti eri alojen edustajia kertomaan opinnoistaan ja työstään.

      Poista
  3. kumma juttu, kaikki vanhat luokkakuvat näyttävät ihan samalta! Mulla on täsmälleen samannäköiset luokkakaverit (mutta ope on kyllä eri!) - vaikka kaupunki on tyystin toinen :D
    Se myös on mielenkiintoista, miten vanhemmissa muisteluksissa usein korostuvat todella persoonalliset opet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen huomannut saman, että saman ajan luokkakuvat muistuttavat kummasti tosiaan. Suomalaiset lapset siis ovat olleet tuollaisena ryhmänä aika samannäköisiä ja aika samalla lailla puettuja :)

      Koulussa on vietetty paljon aikaa, joten onhan se luonnollista, että personaalliset opettajat ovat jääneet mieleen. Minulla oli lukiossa niin hyviä opettajia, että vielä yli 30 vuoden jälkeen muistan muutamat nimeltä. Uusien naapureitteni nimiä en sitten opi millään.

      Poista
  4. Söpö naperokuva ja herttaisia kaikki muutkin. Jotkut voisivat äkkiä katsottuina olla omia tai sukulaisten kuvia 😀😎 No nyt selvisi että sinulla on voimistelutaustaa, hienoa että edelleenkin kuntoilet. Minun lajini kouluaikana oli telinevoimistelu. Nykyään tanssi(kurssi) ja kotijumppa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koulukuvista Marika tuossa yllä kommentoikin, että yllättävän samannäköisiä lapsia ihan eri kaupungeissakin tuohon aikaan :) Kai se oli sitä yhtenäiskulttuurin aikaa silloin.

      Minulla on pitkä voimistelutausta. Treenimäärä oli siihen maailmanaikaan iso. Tänä päivänä monessa lajissa se on ylitetty melkoisilla tuntimäärillä. Osa 80-90-luvun joukkuekavereistani palasi takaisin voimistelun pariin ja eläkepäiviltä palasi myös ohjaajamme. Minunkin piti mennä mukaan, mutta polvi esti sen. Nykyinen kuntoiluni on aika rajoittunutta tuon rikkonaisen polven takia, mutta pakkohan se on jotain kuitenkin yrittää.

      Poista
  5. Herranen aika! Jostain syystä lukiessani tekstiäsi ajattelin, että oletkohan ollut tuossa 'meidän kylän' koulussa. Itsehän en sitä käynyt, mutta kaikki kolme poikaa kyllä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai siis ajattelin, että olet täällä itäpuolella käynyt koulua, mutta ehkä kaikki 50-luvun koulurakennukset näyttävät samalta.

      Meillä myös on ollut hieman ongelmaa pojilla tuossa haastavuudessa, nuorimmaisen ylakoulun luokanvalvoja-suomenope sanoi ,ettei oikein osaa muokata aineistojaan vaativammiksi kun valtaosalle oppilaita niitä pitää helpottaa.

      Poista
    2. Aika samannäköisiä nuo 50-luvun koulut ovat. Sinänsä kyllä ihan linjakkaita rakennuksia. Oma alakouluni sijaitsee Tikkurilassa.

      Meidän olisi pitänyt varmaan hankkia joitain oppiaineiden eri kirjoja pojalle ja alkaa teettämään niistä päivittäin edes 15min ajan tehtäviä. Se, että ei tullut mitään läksyrutiinia oli karhunpalvelus. Jos pojalla olisi ollut kunnianhimoa koulun suhteen se olisi korjannut tilanteen, mutta sekin puuttui. Onneksi nykyisin opintoihin on monia eri polkuja. Toki valtavirran mukana kulku olisi usein se helpoin.

      Poista
    3. Täytyy sanoa, että meillä koronavuodet aika tehokkaasti tappoivat koulunkäynti-innon, onneksi lapsi itse kuitenkin halusi tiettyyn lukioon ja nosti arvosanoja tietyissä aineissa. Nyt hän kirjoittaa keväällä matematiikan ja sanoi, että sekin on ollut hieman hankala ja ohjasin katsomaan youtube-videoita ja näyttää, että se olisi auttanut.

      Poista
    4. Meillä korona iski ikävimmin lukion aloittaneeseen, jolla jäi kokonaan ryhmäytymättä. Ensimmäisellä pätkällä ala-asteelaiset saivat vaan kotitehtäviä ja pitivät ylimääräistä lomaa. huoh.

      Poista
  6. Söpö eka kuva! Nauratti siinä yhdessä kuvassa, kun korkeimmalla olevan tytön pää oli katossa kiinni. 😄 Oli mukava teksti lukea, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan tuon mini esiintymislavan yllättävän hyvin vieläkin. Siinä sai olla tarkkana, että ei törmännyt kaveriin tai pudonnut lavalta :D

      Poista
  7. Olipas mielenkiintoiset muistelut! Ja hieno tuo sinun voimistelutaustasi. Ja kyllä: menneiden muistelu on vanhuuden merkki! Sattuneista syistä olen tullut itsekin samaan tulokseen. 🤣

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)
      Otetaan rikkautena se, että vuosia on kertynyt niin paljon, että menneistä riittää muisteltavaa ;)

      Poista
  8. Iiiiii-Iiiiii-Iiiii-IHANA postaus ja tiedätkös, minä tunnistin sinut kaikista muista kuvista ilman koordinaatteja HETI... paitsi Seattlen kuvasta!!
    Vaarin jalan tai ehkäpä kynäjäljissä tosiaan... teksti on niin mukaansatempaavaa...
    Lukio oli kyllä pal vaikeampaa, vaikka kävinkin "painotteista" lukiota... kaikki mahdolliset "ylimääräiset" tunnit oli vaihdettu taideaineiksi... heh heh... maalaamista ei kuitenkaan voinut kirjoittaa, joten todistus laski todella roimasti sitten yläasteen... pitkä matikka oli vaihdettava lyhyeen, pitkä saksa enkkuun jne.
    No - ehkei voinut yksin syyttää teoria-aineiden vaikeutumista, vaan enemmänkin omien mielenkiinnonkohteiden muuttumista, hih... tunne- ja parisuhdeasiat kiinnostivat monia lukuaineita enemmän... Oi niitä aikoja... meillä vanhojen tanssit ei olleet vielä noin hienot... vaan oikeasti ylle kaivettiin "Vanhat vaatteet" - meiltä kun ei mitään löytynyt, niin ompelin itselleni ja parhaalle ystävälleni 20-luvun charlestonmekot puuhkin ja baskerein... Tästähän on lähdettävä kohta kaivamaan kuvia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Hyvin olet tunnistanut minut. Omat lapseni ovat välillä katsoneet vanhoja kuviani eivätkä tunnista minua. Toki heiltä puuttuu käytännön kokemusta kuinka ulkonäkö muuttuu vuosikymmenten aikana.

      Minä olen tanssinut vanhat 1989 muistaakseni. Silloin jo pääkaupunkiseudulla moni vuokrasi mekon, osa jopa osti/teetätti iltapuvun ja kävi kampaajallakin. Ne jotka ottivat korkkiruuvikiharat kävivät kampaajalla kahdesti, kun seuraavana aamuna kiharat kohennettiin.

      Odottelen kovasti sinun charlestonmekkokuviasi. Minullakin on yksi charlestonmekkokuva ja se taitaa olla täällä blogissa jo. Mutta jaan uudestaan heti kun näen sinun mekkosi :)

      Kivaa kohta alkavaa viikonloppua!

      Poista
  9. Sinulle koulunkäynti on ollut helppoa. Hyviä kavereita on löytynyt aian. Liikuntaharrastajakin olet ollut ja olet yhä. Kirjoitustasi oli mukavaa lukea ja naperokuvassasi hymy on leveä. Ysiluokkalaisella pieni hymy yrittää tulla, mutta et vissiin antanut sen tulla ja vanhojen tansseihin on menossa melko totinen kaunis nuori nainen.
    Minun koulutieni on hyvin erilainen, se alkoi syksyllä -52. Paljon myöhemmin lukiossa valitsin pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian, sekä pitkän saksan, enkä helpolla päässyt, mutta koulut käyty ja työelämä takana, Muuten liikunta sekä käsityöt, että äidinkieli olivat minun suosikkejani yli muiden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on ollut onnea matkassa, että ole löytänyt hyviä ja uskollisia ystäviä. Sillä välin kun lähimmät tyttökaverit olivat vaihto-oppilaana sain uuden kaverin ja olipas yllätys minkälainen seläntakaja juoruaja ja puukottaja hän olikaan. En ollut yhtään tottunut sellaiseen. Sinänsä opettavainen kokemus.

      Noi koulukuvat olivat tuohon aikaan sellaisia, että siinä vaiheessa kun pylly otti penkkiin, niin valokuvaaja räpsäisi pari kuvaa ja huuteli heti seuraavaa. Tuli mitä tuli. En ole oikein oppinut vieläkään hymyilemään käskystä. Pitäisi ajatella jotain hauskaa, että hymyilyttää :D

      Minä löysin käsityöinnostukseni vasta aikuisena. Koulussa käsitöissä oli aivan liikaa harsintaa ja sitten sellaisia töitä, jossa näperettiin jotain koristeeksi tulevaa. Minua olisi kiinnostanut vain vaatteet ja asusteet.

      Poista
  10. Niin ihana postaus sinun koulutaipaleesta ♥ Ja nuo valokuvat ovat ihan mielettömiä. Tulee monista vaatteista mieleen oma nuoruus ja muoti tiettyyn aikaa, joka nyt näyttää ihan kreisiltä. Sinulla on ihana hymy tuossa 3.luokan koulukuvassa - sellainen vähän "kettumainen" mutta söpö. Ja teidän nuorimmat pojat ovat ihan perineet sinun piirteesi.

    Minulle koulunkäynti on aina ollut helppoa ja myös lukiossa koska en todellakaan valinnut pitkään matikkaan koska siinä en koskaan ole ollut haka. Pärjäsin kielissä, biologiassa, maantiedossa, historiassa ja myös kuvaamataidossa. Ylioppilaskirjoituksissa sain laudaturin paperit ja pääsin opiskelemaan sinne minne halusin. Tosin bilsan opettajan oli hyvin pettynyt etten mennyt yliopistoon lukemaan biologiaa tai maantiedettä. Sekin on hyvä etten päässyt oikikseen minne ensin pyrin koska eihän minusta nyt juristia olisi tullut. En ymmärrä mikähän päähänpisto sekin oli. Tuo on muuten totta "että omenat putoilevat sattumanvaraisesti".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjo :)
      Kyllähän noissa koulukuvissa näkyy ajan muoti sekä vaatteissa, että myös hiuksissa. Minä olen sentään jättänyt tuohon ysiluokan koulukuvaan laittamatta sitä valkoista huulipunaa :D

      Minä uskon, että olisin viihtynyt juristin ammatissakin, jos olisin siihen päätynyt. Hyvin on kohta lähemmäs 30 vuotta mennyt tässäkin ammatissa.

      Poista
  11. Nyt oli kiva koulumuistelo. Hyvä kirjoittaa muistiin asioita, joita vielä muistaa ja on aikaa käydä katsomassa mitä omalle opinahjolle kuuluu. Oi aikoja, oi muistoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)
      Olen ollut monesti iloinen siitä, että tulin kirjoittaneeksi blogiini paljon lyhyitä juttuja poikien lapsuudesta. Niistä olisi isoin osa unohtunut muuten.

      Poista
  12. Minä olin yläasteen jälkeen kaksi vuotta "en missään", kun en löytänyt itseäni kiinnostavaa opiskelupaikkaa. Olen kiitollinen, että nuo itsensäetsiskelyvuodet minulle sallittiin. Nykyäänhän tuo ei enää olisi mahdollista, kun opintopakko on 18-vuotiaaksi asti. Äidinäitini sitten lopulta löysi minulle koulun, josta en itse tiennyt mitään, mutta pikkuserkkuni kävi sitä koulua ja mummoni sitä kautta tiesi kyseisen opinahjon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, että sait rauhassa mietiskellä jatkoa ja löysit sopivan opiskelupaikan.

      Osalle voi olla vaikeaa palata koulunkäynti/opiskelu rutiineihin, jos niistä kerran tipahtaa pois. Siksi varmaan halutaan, että kaikki pysyisivät koulutus putkessa. Aikamoinen stressi saattaa nykyisin olla sopivan opiskelupaikan valinta ja vielä sinne pääseminen.

      Poista
  13. Minä tiedän myös yhden vanhuuden merkin. Se on sellainen, että nukahtaa kesken jutun ;D Pääsin tuonne pitkä matematiikka- asiaan asti, ennen kuin silmäluomet painuivat kiinni ;D
    Ompa sinulla ollut ja kaikenlaista. Jokihiihto kuulostaa hurjalta. Jotkut opet olivat aika oman tiensä kulkijoita, eikä se aina ollut positiivinen asia.
    Cheerleading oli varmaan hauskaa, etenkin, kun pääsi seikkailemaan sen myötä moneen paikkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tais sitten voisi olla lyhyemmät jutut, niin lukija jaksaa loppuun saakka 😆Koulumaailmaan mahtuu monenlaista opettajaa ja oppilasta. Poikienkin kanssa ollaan keskusteltu, että osa koulua on sekin, että oppii tulemaan toimeen monenlaisen tyypin kanssa ja oppimaan erilaisilta opettajilta.

      Poista