Kiinnostunut oppimaan, kova pohtimaan ja hyvä keskustelemaan.
Keskimmäiseni on ihana poika.
Aurinkoinen, energinen ja osoittaa kiintymystään avoimesta.
Kuopukseni on ihana poika.
Vekkuli, veikistelijä, rento heppu, sylipallero.
Mitä tulee, kun ihanat lapset laitetaan yhteen? Tulee ajoittain (lähinnä välillä 7-21) sietämätön keitos huutoa ja tappelua.
Meno on päätöntä koheltamista tilanteesta toiseen. Veljesten kesken pitää kisata siitä, kuka on ekana ovella, kuka räkäisee pisimmälle, kuka tekoröyhtäisee koviten. Jokaisesta napin painalluksesta ja istumapaikasta pitää kinastella. Paras lelu on se, joka on veljellä käytössä. Leikkimielisesti "kolistellaan sarvia" eli painitaan. Sitten kohta nipistellään, raavitaan ja purraan. Ja hävinnyt osoittaa tilansa alistumisen sijasta helvetillisellä ulinalla. Kyllähän äiti-ihminen ymmärtää, että tietty määrä sarvien kolistelua kuuluu asiaan nuorilla uroksilla, mutta joku roti pitäisi tilanteeseen saada. Muuten meillä on 10 vuoden päästä lauma teinejä "leikkisästi" kuristamassa toisiaan hävityn pleikkapelin päätteeksi (ei-toivottu skenaario).
Jatkuva koheltaminen ja meteli on aikuiselle kuluttavaa, ja huonohermoiselle (kuten minä) raastavaa. Tilanteeseen ei auta neuvoksi, että keskustele lastesi kanssa. Suu vaahdossa selostamme miehen kanssa, kuinka käyttäytyä. Puhetta tehostetaan milloin minkäkin gurun neuvojen mukaisesti tuijottamalla silmiin tai mörisemällä matalalla äänellä ja konttaamalla lapsen tasolla.
Jäähypenkille pitäisi välillä olla jonotusnumero. Suosikkeleluja on jäähyllä, on telkkarirajoitetta, on leikkirajoitetta, herkkukieltoa, kaverivierailukieltoa jne. Mutta huomattavaa muutosta ei näy. Kohta olisi kiusaus hankkia pojille sellaiset koirille tarkoitetut haukkupannat. Miksei jäähypaikkaa voi eristää sähköpaimenella?
Joo, mä tiedän, että mulla on ihan normaaleja, joskin vilkkaita, lapsia. He noudattavat ohjeita kai lähes keskimääräisen hyvin (ainakin pojiksi). Enkä tiedä siitä mitään, kun lapsella on oikeasti ongelmia. Ja 10 vuoden päästä muistelen näitä ongelmia kaiholla. Mutta just nyt tässä arjessa kypsyttää.
Keinovalikoima on siis lopussa. Kaikki lailliset vinkit sopii jakaa (ja puolilailliset). Eihän tässä välillä voi olla miettimättä, että miten näistä kavereista kasvaa aikuisia ihmisiä? Kunnollisia aikuisia.
Joudun nojaamaan kokeneempien neuvoihin.
Hoitotäti: Ajattele ominaisuuksia - energinen, iloinen ja avoin. Kaikki haluttuja ominaisuuksia aikuisessa, mutta miksei lapsessa? Siksi, että aikuiset kokevat ne raskaaksi. Älä tukahduta elämäniloa liiallisten sääntöjen alle. Pojilla on raamit, kyllä se meno siitä tasoittuu.
Mummi: Lapset ovat kuin perhosia. Pitkään he ovat toukkia, ja yrität kasvattaa ja kasvattaa niitä ja hermoilet. Sitten yhtenä päivänä työntulos pulpahtaa esiin ja niistä toukista tulikin upeita perhosia.
Elämäniloiset toukkani - joudun laittamaan paljon pelkän uskon varaan, että teistä joku päivä kuoriutuu tasapainoisia ja fiksuja aikuisia. Sitä ennen -pojat, oisko mitenkään mahdollista, olla joskus edes hetki ihan rauhallisesti? Tai muuten äiti syö teidän karkit ja takavarikoi legot.*kele!
Oi toukkaseni, kuinka toivonkaan, että teistä kuoriutuu
onnellisia ja tasapainoisia perhosia
Kuva lainattu http://www.geo-lehti.fi/
Oi ihanuus. Mun elämä on sulla. Mulla ei tota enää ole tossa määrin. Eli Usko Pois, se vähenee koko ajan. Vaikka kuinka välillä valitan tosta samasta, niin se on jo minimaalista kun vertaa aiempaan.
VastaaPoistaHang in there :)
EN kyllä edelleenkään tiedä millaisia näistä isoina tulee. Perhosia vai ei?
Loisto kirjoitus! Ja saa tosiaan edelleen viisaammat antaa vinkkejä, kuinka toimia. :)
Hauska kirjoitus! Oma kokemukseni rajoittuu siihen kun olimme lapsia, tappelimme siis ihan konkreettisesti pikkuveljeni kanssa aamusta iltaan, hän muistaa että se loppui yhtenä päivänä hänen ollessaan noin 13 v. ja saadessa minusta fyysisen ylivallan. Kaikkien muiden mielestä jatkuva tappelu oli aivan kamalaa, mutta ihan kunnon ihmisiä meistä on silti kasvanut ja nyt aikuisena olemme jopa hyviä ystäviä : ) Odotat siis vielä noin 10 v niin helpottaa.
VastaaPoistaMinulla kun on kaksi ainoaa lasta ei tappelua pääse syntymään, mutta veljeni lapsia ihmetellessä olen useasti todennut että yksittäin hänen lapsensa ovat mukavia, mutta jostain syystä kolmen summa onkin ajoittain jotain aivan järkyttävää ja kun siihen lisätään minun kullannuppuni niin en voi muuta kuin pyyhkiä hikeä otsalta ja toivoa että sukulaisvierailu olisi pian ohi...
Vain kahden pojan vähemmistönä en pysty ohjeistamaan tilannetta mitenkään. Meillä lähtee kahdestakin jo helvetillinen ääni, niin että voin vain ottaa osaa! Luulen, että tuohon ei auta kuin aika, kuulosuojaimet ja ajoittainen Äidin Oma Aika, jolloin saa olla hetken ilman rakkaita perhosentoukkia. Ihmettelen kyllä niin maan paljon niitä äiti-ihmisiä, jotka julistavat olevansa niin onnellisia lapsistaan, etteivät koskaan halua omaa aikaa. Niiden lasten täytyy olla superkilttejä pikkutyttöjä saparoissaan ja mekoissaan. Istuvat vaan hiljaa ja värittävät värityskirjaa.
VastaaPoistasä niin kiteytät aina tän poikaelämän :D meillä ihan samanlaista, vaikka kolmas kulmakerroin puuttuukin. yksi mikä meillä auttaa, on tila. siis riittävästi turvallista tilaa juosta ja koheltaa, ei tule kiusasta niin sitä toistakaan kiusata. tilantarve oli suurin syy maalle muuttoomme. ulko-oven kun avaa, niin tilaa riittä =D
VastaaPoistaSe on just tuota, eikä meillä ole kuin kaksi mekastajaa. Ah sitä autuutta kun saa tehdö jotain kahdestaan vain toisen pojan kanssa. Nehän on kuin eri ihmisiä.
VastaaPoistaPaitsi kyllä ne oikeasti joskus leikkii tosi nätisti ihan kahdestaankin.
Mulla on vaan yksi, sekin on tyttö.
VastaaPoistaMeteliä siitä irtoo, kuin pienestä kylästä, varsinkin sillon kun ei ole sitä kaveria, jonka kanssa painia.
Tahtoa löytyy enemmän kuin ymmärrystä ja kuulokin on kohtalaisen valikoiva.
Pikkuisen haastava luonnehtivat tarhassa...
Sori vaan hyvät neuvot ovat kerta kaikkiaan loppu mutta lättyjä ja mansikkahilloa mulla olisi tarjota, jos ei muuta niin niillä saa lapset hetkeksi hiljaa ja itselle hyvä mielen.
...hetkeksi. ;D
Meitä on kolme tyttöä ja kyllä meilläkin tapeltiin, kun oltiin pieniä...käsivarsissa vieläkin raapimisarpia. Ne on merkkejä henkisistä kasvukivuista. Ja ihan kaiketi välttämättömiä sellaisia. Mutta lohdutan, että ihan normaaleja meistä tuli, mitä isommiksi kasvettiin, sitä vähemmän nahisteltiin. Luulen, että noiden taistelujen jälkeen poikasi ovat yhteenhitsautunut kolmikko, jota äiti katselee tippa silmässä. Mikään muu ei anna sellaista tilaisuutta kasvaa kuin sisaruus.
VastaaPoistaKeinoista: kannustinsysteemillä on toiset saaneet ainakin väliaikaista kohennusta asioihin. Ehkä oletkin jo testannut sitä. Poikia ei ehkä kannata vaatia olemaan tappelematta koko päivää, mittarina vois olla joku helpommin tavoitettava asia. Kun on ollut vaikka sitten lyömättä (silloin voi vielä tapella suullisesti) toista koko päivän, saa tarran tai vastaavan, ja kun tarroja on tietty määrä, saa jotain muuta, eikä sen ole ihan pakko olla mitään materiaa, vaikka se poikiin taitaa parhaiten tehotakin :).
Vanhemman toimi ei ole aina kovin kiitollinen, itseään saa toistaa papukaijan tavalla joinakin päivinä tauotta. Tsemppiä!
Mulla on samat fiilikset kahden pojan kanssa. Voimia sulle ja mullekkin!
VastaaPoistaSun pojat on vauhdikkaita, mutta tosi kivoja. Oon tyytyväinen, jos omat pojat leikkii sun lasten kanssa. Leikki sujuu hyvin, ei kiusata eikä hajoteta paikkoja. Noissa leikki-ikäisissäkin on jo sellaisia joiden lähelle ei omiaan haluaisi.
T: Rusthollarin mamma
PS. Kokeile H&M toppahaalari
Ihan tällain täysin lapsettomana, seesteistä, siistiä elämää elävänä ihmisenä olen vakuuttunut että pään silittäminen, kehuminen ja kannustaminen on ihan parhaita kasvatusmenetelmiä, noin niin kuin yleensä. Itsehän varmasti ottaisin vastaavassa tilanteessa ne toiset kasvatusmenetelmät käyttöön; pää punaisena karjuminen, "nyt sittenillä" uhkailu, ironia, väsyttäminen ja omieni hermojen säilyttämiseksi mahdollisimman useat lasten yökyläilyt sukulaisilla ja ystävillä. Parin vuodenhan päästä lapsukaisilla on niin paljon kaikkia menoja ja harrastuksia, että harvoin on kaikki kotona yht aikaa. Kyllä se valo siellä loistaa, kaukana tunnelin päässä :)
VastaaPoistaSe on mukava kuulla, että muuallakin metelöidään ja nahistellaan eikä vain meillä ;)
VastaaPoistaJa vielä mukavampaa on se, että tappelupukareista on kasvanut normaaleja ihmisiä :D
Ja että jossain huomataan jo vuosien rauhoittavan tilannetta (siis jopa ennen aikuisuutta).
Todellakin tarvitsen aina ajoittain vapaata lapsistani. Korvanikin tarvitsevat palautumisesta :) Henkisestä puolesta puhumattakaan.
Olemme kokeilleet tarrataulua. Meillä se on toiminut kun lapsi opettelee omaa juttua. Mutta jos kaikkien pitäisi opetella olemaan tappelematta ja yksi saa tarran, niin siitä se tappelu sitten syntyykin. Lisäksi toisten tarrojen hankintaa pitää estää kaikin keinoin (jos tietää menettäneensä omansa).
Olen myös vajonnut niin alas, että olen maksanut lapsille normaalirutiinitoimista. Pojat saivat yhdessä vaiheessa 50c per aamu säästöpossuun, jos molemmat pukivat omatoimisesti. Toiset 50c oli mahdollisuus ansaita huolehtimalla illalla aamunvaatteet pinoon. Hirvittävän kalliiksi ei tämä projekti tullut :)
Esikoinen on tänään hukannut Molon takkinsa. Pään silittely ja letut on peruutettu. Ja etsintäoperaation vuoksi pienemmät eivät ehtineet nukketeatteriin (Taiteiden yön tapahtumia).
Tuttu tunne! Voin lohduttaa, että sama "korkeampi matikka" pätee myös meillä ja sarvet kolisevat smaan malliin vaikka koko katraasta löytyy vain yksi ainut Y-kromosomi...
VastaaPoistatsemppiä!
Meditoikaamme perhosentoukkia ja hengittäkäämme syvään. (Jos tekee tiukkaa niin kannattaa katsoa loostoleffa "Anger management"... nauruterapia tehosi ainakin minuun :D)
Ihana kaaos, loistava juttu! Pää menee pyörälle juttujasi lukiessa ja kuunnellessa...
VastaaPoistaNo joo, vaikka itsellä on kaksi ihanaa tyttöstä, eivät nekään aina rauhallisesti vaan väritä värityskirjaa, vaikka voisi luulla (toivoa). Eli äidillä on oman ajan tarve täälläkin.
Mutta ehken kuitenkaan vaihtaisi näitä niihin kolmeen ihanuuteesi... Jotenkin tämä peruslaiskuus ja pienet vilkkaat pojat eivät ehkä sopisi yhteen.
:D
VastaaPoistaLuin tämän miehellekkin. Ihan kun meidän elämästä!
-hih-
Kolmen pojan äidin elämää ei voi ymmärtää kuin toinen kolmen pojan äiti. Tämän sanoi yksi 'kohtalotoveri' kerran ja se on niin totta. Kyllä pariluku pitäisi olla... Meillä kanssa yksittäin ihanat pojat, mutta yhdessä saavat hetkessä aikaan kamalan katastrofi-kaaoksen. Tappelu on jatkuvaa. Ja olemme ihan selväjärkisiä vanhempia jotka yrittävät kyllä 'kasvattaa'. Voimia teille ja meille!
VastaaPoista