Vaari muistelee - Talon rakentaminen sodan jälkeen

Tässä tarinassa 87-vuotias isäni eli vaari muistelee menneitä. Nyt vuorossa on muistoja hänen lapsuudestaan, kun sodan jälkeen vaarin isä alkoi rakentamaan heille omakotitaloa. Sitähän sitten oman perheen lisäksi tuli asuttamaan erinäinen joukko vuokralautakunnan määräämiä vuokralaisia. Talonrakennuksen aikaan vaari on 6-7 vuotta.

Kuva ja kuvatekstit ovat minun lisäämiäni. Päästetäänpäs sitten vaari ääneen.

***

Kun Suomeen oli saatu rauha, alkoi vimmattu jälleenrakennuskausi ja uusia omakotialueita syntyi kuin sieniä sateella.  Isä oli varannut tontin Lahden Metsäpellosta. Alkoi kova  suunnittelu ja tarvikkeiden hankinta. Rakennustarvikkeista oli kova pula.  Vanhat yhteydet ja tuttavuudet olivat tärkeitä eikä aina kaihdettu kepulikonstejakaan.

Tontin kohdalla oli vankka vehnäpelto, jonka korjaamista odoteltiin malttamattomasti. Kun kaupungin kaavoittajat saivat vihdoin tontin rajat merkittyä, aloitimme kaivuuhommat. Tontille oli jo rahdattu rakennusten purkutavaraa, josta piti rakentaa sokkelilaudoitus. Minullekin osoitettiin oma työmaa. Oli sorkkarauta ja iso vasara. Tehtäväni oli putsata purkulautoja ja irroitella naulat. Isä toimitti paikalle vielä pätkän ratakiskoa jonka päällä saatoin oikoa laudoista irroittamani naulat. Naulat olivat siihen aikaan kortilla. 

Kottikärryt oli hankittu, että ei kun kaivuhommiin. Tontti oli kovaa savimaata ja huomasimme, parin kolmen päivän aikana olimme saaneet nirhattua pari kärryllistä pintamaata. Isä alkoi olla sitä mieltä, että meiltä menee nuoruus ennen kuin monttu on valmis.

Äiti oli kirjeenvaihdossa veljensä vaimon kanssa ja meidän kodinperustamisvaikeudetkin tulivat esille. Siitä oli seurauksena, että äidin veli Kalle ilmeistyi äkkiseltään syynäämään monttuamme Helsingistä saakka. Aamulla Kalle otti minut oppaakseen ja niin pyyhälsimme rautakauppa Alstaan. Menimme kaupan ulkopuolella olevaan varastoon, jossa enoni osti mielestäni  tuhottoman määrän kantopommeja ja muita räjähdysaineita, jotka vietiin tyhjälle tontillemme. Sitten alkoi miinoitus.  Eno sai ahertaa tuntitolkulla ja upotella miinojaan ympäri merkittyä aluetta. Minulla oli punainen lippu, jolla estää kaupungista päin tuleva liikenne ja isä toppasi toiselta puolelta tulevat. Sen jälkeen eikun kauhea huuto päälle, että

                                                     AMPU TULEE  

Kyllä olikin kova pamaus ja jälki ihan erinomainen. Vajaassa viikossa Kalle-eno ja isä kaivoivat perusmontun valmiiksi. Parin kolmen päivän aikana jouduttiin heiluttamaan  vielä punaista lippua ja huutamaan “ ammutaan, ampu tulee” , mutta sitten oltiinkin jo valmiita perustan tekoon. Työmaalla alkoi myös parveilla rakennuttajia, jotka yrittivät palkata Kallea tekemään myös heidän perusmonttunsa. Kalle ei kuitenkaan voinut kuulemma enempiä rakennuspohjia tehdä, koska vaimo ei antanut lupaa. Niin eno lähti omiin hommiinsa Helsinkiin.

Talossa asutaan edelleenkin, kuva vuodelta 2019. Vaarin äiti myi talon jonkin aikaa leskeksi jäämisensä jälkeen. 

Materiaalihankintoja

Kaikki talossa tarvittavat tavarat olivat vaikeasti saatavissa. Kaupoissa oli pitkät jonot ja odottelu kesti kauan. Isä sai hankittua rakennustyömailta purkulautaa, mitä voitiin käyttää vähemmän näkyvissä paikoissa. Lautojen pudistus ja naulojen raksiminen oli sitten äidin ja minun hommia. Minulta meni monta pokasahan terää rikki betonisissa laudanpätkissä. Runkoon sopimattomat laudat sahattiin polttopuiksi. Kun isä lähti hankintamatkalle hän kertoi ottavansa voikilon toiseen kainaloon ja viinapullon toiseen kainaloon.  Pettämätön kauppaneuvottelujen avaus kuulemma. Kun rakennuksen runkoa alettiin rakentaa isällä kävi tuuri. Olisiko ollut Hauholla vai missä  lienee, kun isä oli jättämässä  koulun maalausurakan tarjousta hänelle kerrottiin, että kirkonkylällä oli saha palanut jonkin aikaa sitten. Isä kävi katsomassa palopaikkaa ja näki siellä kapearaiteisen rullaradan, minkä avulla lautoja siirrettiin tapuliin. Faija ilmoitti alkavansa junailijaksi ja sai ostettua pitkän pätkän ratakiskoa. Kun ostos saatiin Lahteen, se ajettiin suoraan naulatehtaan pihaan. Raaka-ainepulassa kärsivä tehdas osti ratakiskot, Isä sai rahansa ja lupauksen, että naulat eivät hänen rakennustyömaaltaan lopu. Minunkaan ei sitten tarvinnut enää suoristella vääntyneitä nauloja. Rakennustyö oli varsin ripeätä aikaa. Työn äänet kuuluivat aamusta iltamyöhään ja viikonloput menivät talkoissa, Oli perunannostotalkoot, vuorilaudanhakkaustalkoot, sokkelin hiekotustalkoot, viemäriputken kaivamistalkoot ja vaikka mitkä talkoot. Tultiin paikalle omat työvälineet mukana, tehtiin ahkerasti työt, rupateltiin vähän ja syötiin talkookeitto joko herne- tai lihakeitto. Talkoot oli hyvä keino saada asumisyhteisö toimimaan. Kannattaisi kehitellä nykyaikaankin sopivaksi. 

Omakotirakentajat:”Vuokralautakunta hirteen.”

Metsäpellon niin kuin muidenkin alueiden rakentajien rakennuspiirustukset joutuivat vuokralautakunnan syyniin. Piirustuksia käsiteltiin aika raa'asti ottamatta huomioon raketajien omia tarpeita. Meille oli tarkoitus varata talon alakerrasta kolme huonetta ja keittiö. Lautakunta pisti huoneiston kahtia. Meille toiseen päähän lautakunta päätti huoneen ja keittiön asunnon - heidän mielestään se oli riittävä neljälle hengelle! Useimmat rakentajat olivat rämpineet Karjalan korvissa neljä viisikin vuotta ja saivat tällaista kohtelua. Ei ihme, että poliisi joutui suojaamaan lautakunnan jäsenien turvallisuutta. Kyllä isäkin päästi monta ärräpäätä kuullessaan sanan v..lautakunta.

Kyllähän asuntotilanne Lahdessa oli todella katastrofaalinen. Viipurista muuttaneita oli kai yli 20000 mikä merkitsi sitä, että kaupungin asukasluku kaksinkertaistui. Ihmiset asuivat kaikenlaisissa loukoissa, mistä sattui löytämään asunnon tapaisen. Meille ilmestyi Viipurista isäni serkun vaimo Rosa tyttärensä kanssa. He olivat saaneet pako-osoitteen jostain Pohjanmaalta. Kun juna tuli Lahden asemalle tytöt hyppäsivät junasta ja vaelsivat filtit ympärillään meidän ovemme taakse. Vuokralautakunnassa katseltiin tulokkaita vähän niin kuin nenänvartta pitkin, sillä heidänhän piti matkustaa Pohjanmaalle. Ei tullut asumispaikkaa. 

Äitini alkoi neuvottelut tuttaviensa kanssa ja sen tuloksena hän hankki muurarin, joka rakensi tuttavien saunakamariin hellan ja niin saunakamari sai kaksi asukasta. Isäni korjaili huonetta vähän siistimmäksi ja lämpimämmäksi. Tytär jatkoi koulua Lahteen siirtyneessä Kannaksen yhteiskoulussa. Saunan porstuasta käytiin ylioppilaaksi ja aloitettiin ranskan ja englannin opiskelu yliopistossa. Isäni lempitytöstä tuli sitten lahtelainen, joka opetti Tyttökoulussa ranskaa ja venäjää ja puhui englantia Oxfordin murteella. Isä mainosti läheisiään, että ”meidän porukassa ei ole puutetta ainakaan sisukkaista akoista”.

Talo valmistui helmikuussa 1946 ja niin pääsimme muuttamaan uuteen taloomme vuokralutakunnsta huolimatta. Joskus 1970 luvulla laskimme isän kanssa, että talo oli tullut remonttien mukana rakennettua uusiksi ainakin viisi kertaa. Äiti oli onnellinen. Hän pääsi mielipuuhaansa puutarhan hoitoon. Jo ensimmäiisenä kesänä meillä oli rivistö eri merkkisiä omenapuita, marjapensaita ja keittiöpuutarha kukoisti. Äidin kädenjälki näyttää näkyvän vieläkin ja meikäpojan istuttama liki sadan metrin orapihlaja-aita voi näköjään erinomaisesti. Yksi asia kiinnitti huomioni talon ohi ajaessani. Talon vuorilaudat oli kiinnitetty vaakatasoon, mikä on mielestäni suuri synti. Omakotitalon vuorilaudat rakolistoineen tulee olla pystysuorassa.

Tosiaan ulkoverhoilu on muutenttu niin, että laudat onkin vaakasuorassa. Kiva, että alkuperäinen keltainen väri on säilytetty edelleen.

Tässä sumeahkossa otoksessa poseeraamme yhden mummon kukkapenkin edessä. Kuvassa äitini, minä ja serkkuni. Minulla on jonkin verran muistoja talosta sekä pihan upeista dahlioista.

Joulun vietossa tuossa keltaisessa talossa

Tämä kuva on otettu ennen minun syntymääni. Vasemmalla isäni vanhemmat, isäni ja äitini, äitiniäiti, perhetuttava kahden lapsensa kanssa. 

Vaarin postaukset:

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - sotaa paossa maalla