Kevätretki Porvooseen

Eskarin päättymisen kunniaksi tein esikoisen kanssa kevätretken Porvooseen. Retkiohjelmana oli tutkia vanhoja taloja, etsiä haamuja kirkon ympäristöstä, syödä eväitä ulkona ja käydä kahvilassa. Minä pidän Porvoosta -on se vaan niin suloinen paikka! Vanhoja mukulakivikatuja kävellessä voin kuvitella itseni 1800-luvulle porvarisneidoksi (jostain syystä en ikinä kuvittele itseäni 1800-luvulle piiaksi tai navettatytöksi).

Porvoolaiset jaksavat, ainakin näin matkailusesongin alussa, suhtautua lungisti ja iloisesti uteliaisiin pikkupoikiin. Esikoinen kurkisteli aidanraoista, porteista ja jopa ikkunoista. Tietenkin kaikki mielenkiintoinen piti raportoida äidille, joka ei kehdannut kurkistella, vaikka mieli olisi tehnyt. Yhden aidan takana oli koira ja tietenkin sieltä aidanraosta piti tunkea sormet! Onneksi koira oli kiltti ja vähän arkakin ja paikalle tullut emäntä todella mukava. Talon ja koiran emännältä esikoinen sai ensikäden tietoa, että miksi talojen kivijaloissa on luukkuja, onko pihoilla vielä hevostalleja, mitä rouvan puutarhassa kasvaa, onko näkynyt kummituksia, mikä on koiran nimi, mikä on rouvan nimi ja asuiko rouva jo Porvoossa, kun kirkko rakennettiin :)

Eräällä kujalla meidät ohitti neljän aikuisen porukka, joista yksi mies puhui esikoiselle Aku Ankka äänellä. Poika katseli miestä silmät pyöreinä, kunnes yhtäkki totesi "Nyt minä otan sinut kiinni Aku Ankka". Siitä alkoi ankkajahti mukulakivikujalla. Kujan päässä poika sai Aku Ankan kiinni ja leikisti nyppäisi Akulta pari pyrstösulkaa muistoksi. Miehen seurue ulvoi kujalla naurusta. Pikkukaupassa ja kahvilassa esikoinen sai ensiluokkaista palvelua ja huomiota. Me kiitämme porvoolaisia lapsiystävällisyydestä ja huumorista! Oli huippukivaa! Vi ses!

Kasvitietämykseni vaatinee päivitystä.

En nimittäin muista ikinä nähneeni

nokkosen kukkivan. Iski epäilys -kai

minä sentään nokkosen tunnistan?