Blogiin tulee postattua enimmäkseen sellaisia suurempia tunteita herättäneitä tapahtumia ja vähemmän ihan perusarkea. Arkeni on suurelta osin hyvää, mutta usein myös kuormittavaa. Lehtiartikkelien perusteella moni kamppailee arjen kuormituksen kanssa. Ystävät, joiden lapset ovat muuttaneet omilleen, ovat surkutelleet sitä, kuinka arki muuttuu tylsemmäksi ja tapahtumaköyhäksi. Meillä eletään edelleen ruuhkavuosia. Ei nyt sentään päiväkotivuosien veroisia ruuhkavuosia, mutta ei ole hiljaista vielä.
Kuopus on juuri päättänyt syksyn yo-kirjoitukset ja urakka jatkuu keväällä. Kuopus on aina ollut huoleton tyyppi, aivokapasiteettiani kuluttaa edelleen hänen potkiminen hommiin. Jos minulla olisi yhtään enempää kapasiteettia, niin laittaisin sen kuopuksen viimeisen lukiovuoden asioihin.
Keskimmäinen oli lukulomalla pari viikkoa ja yritti korottaa äidinkieltä. Voi kunpa hän onnistuisi! Hän palaa nyt takaisin töihin, jossa on aamu-, ilta- ja viikonloppuvuoroja. Keskimmäinen pyörii vaihtelevasti meillä tai tyttöystävän vanhempien kotona. Ajokorttiprojektimme on edelleen kesken. Keskimmäisen ja hänen tyttöystävänsä kanssa valmistellaan heidän loppuvuoden Aasian reppureissua. Keskimmäinen menee armeijaan heti vuoden alussa.
Esikoinen opiskelee avoimessa yliopistossa ja etsii töitä. Häntä pitää muistutella hommiin tarttumisesta myöskin. Esikoisen tyttöystävä muutti kuun alussa Helsinkiin ja nyt meillä ei ole enää viikonloppuisin yöpyjien lukumäärä seitsemän, mutta sunnuntaipäivällisellä meitä on useinkin seitsemän. Kukaan pojista ei ole vielä omillaan, kahta pitää olla potkiskella suoriutumaan ja kolmatta pitää potkiskella suunnittelemaan ajotunnit muuhunkin aikaan kuin säkkipimeään.
Kotimme on ahdas jo viidelle hengelle, seitsemän saa tilat nitisemään liitoksissaan. Olohuoneen nurkassa on Ikean taittopatjat ja extrapetivaatevarasto. Minä olen tyttöystäville sanonut, että pidän teitä perheenjäseninä ja perheenjäsenten kesken meillä saa tulla kylpytakissa tai pelkässä t-paidassa aamiaiselle, joten en nyt ala teitä varten siistiytymään. Sama oikeus koskee heitäkin. Sunnuntaina päivälliselle tullaan vaatteet päällä.
Poikien kunniaksi pitää sanoa, että he pyörittävät tiskit ja roskat. Olen 90% tyytyväinen heidän suoritukseensa. 10% napina tulee siitä, että vuorossa olevaa pitää välillä muistutella sekä siitä, että Hra Kepposen kehittämästä vuoronmerkintäjärjestelmästä huolimatta välillä tulee riitaa siitä, että kenen vuoro.
Pojat, etenkin esikoinen, välillä kokkaa meille jotain hyvää. Se on ihanaa!
Töissä on ollut kuukausia todella kuormittava tilanne. Työkuormitusta on lisännyt vaatimukset enemmistä lähityöpäivistä. Lehdissä ja somessa on ollut paljon juttua siitä, kuinka yritykset haluavat työntekijänsä takaisin toimistolle. Meilläkin on osalle laitettu vaatimus kolmesta toimistopäivästä. Omassa tiimissäni meillä on onneksi vain kuusi lähipäivää kuukaudessa.
Kuusi päivää ei kuulosta kovin kummoiselta vaatimukselta, mutta työtilat taipuvat kasvaviin lähipäiviin kehnosti. Istuin viime viikolla kahden miehen välissä, jotka olivat molemmat tunteja etäpalavereissa. Toisella on meillyttävä matala ääni ja hän puhuu aika hiljaa tarkoituksellisesti. Toisella on kova ääni ja ihan kauhea rallienglanti. Hänellä oli jotain pientä kahnausta palavereissa ja puheen volyymi nousi säännöllisesti todella kovaksi. Kohteliaasti pyysin häntä puhumaan hiljempaa, mutta sehän unohtui taas seuraavan erimielisyyden tullen. Istuin sitten pari tuntia kahvitilassa, epäergonimisessa asennossa hiostavalla muovituolilla. Kehä I on ollut viikkoja kaikenlaista pientä remonttia, joka kyllä vaikuttaa liikenteen sujuvuuteen. Positiivista toimistopäivissä on se, että näkee työkavereita - myös sellaisia joiden kanssa ei ole palavereja. Valmis lounas salaatteineen on tietysti iso plussa myös.
Voimat hupenevat aika lailla perusarjesta suoriutumiseen. Ykkösprioriteettini on lisätä liikuntaa ja terveellisiä välipaloja arkeeni. Ystäväni Sirpan äiti kuoli hieman ennen isääni ja päätimme, että meidän sunnuntaille tulee uusi rutiini ja treffaamme sunnuntaisin vesijumpassa. Tästä yritän pitää kiinni kynsin hampain. Annan itselleni pisteitä siitä, että suoriuduin vesijumppaan jopa silloin, kun Sirpa oli viikonloppureissussa.
Lisäksi yritän lisätä arkeeni edes pienen ulkoilun. Kroppani kestää tällä hetkellä todella surkeasti kävelyä, mutta reppu selässä köpöttelen pururadalla. Repussa on retkijakkara, joka mahdollistaa lepohetken aina, kun sen tarve iskee.
Tämä vuosi on ollut vahvasti lukemisen vuosi. Näyttää siltä, että teen 2000-luvun kirjojen lukemisen määrän ennätykseni. Aikaisempi ennätys oli 50 kirjaa. Nyt minulle on menossa kirja nro 49. Eniten olen lukenut dekkareita. Olen dekkareiden välissä yrittänyt lukea myös ns. laadukkaampaa ja sivistävämpää kirjallisuutta vaihtelevalla menestyksellä. Kehuttu Pajtim Statovci ei tehnyt vaikutusta. Yksi suosikkikirjailijoista on Tommi Kinnunen, mutta hänen Neljäntienristeys oli laimea lukukokemus.
Mielenkiintoisimmat/parhaimmat tämän vuoden ei-dekkarit ovat:
Hermo - Murharyhmän mies
Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikön ex-pomo, rikosylikomisario Juha ”Hermo” Rautaheimon muistelmat urastaan ja murhatutkinnan kehittymisestä.
Kohti kehorauhaa – irti dieettikulttuurin kahleista / Veera Papinoja
Erittäin hyödyllinen kirja niille, jotka suunnittelevat seuraavaa muutaman viikon tai kuukauden kitukuuria, laidutusvalmennukseen osallistumista tai ovat sitä mieltä, että ylipaino on vain ja ainoastaan ongelma itsekurissa.
Marian kirja / Laura Lähteenmäki
Historiallinen kirja kertoo nuoresta Mariasta, josta tulee Elias Lönnrotin vaimoa. Se on hieno kirja rakkaudesta, kuolemasta, sitkeydestä ja sisäisestä voimasta.
Arjen iloa on yhteiset hetket, projektit ja ateriat perheen kanssa ja tapaamiset ystävien kanssa. Jaksamistani yritän hoitaa levolla, liikunnalla ja ulkoilulla. Arkeni ihan parhain asia on vielä mainitsematta. Se on tietenkin Hra Kepponen! Hän vetää kanssani eteenpäin tätä ra(s)kasta kivirekeä eli perhettämme. Hän kokkaa ja kuljettaa sekä hankkii ja huolitsee. Ja istuu tyytyväisenä kanssani Netflix-maratonin äärellä sohvalla. Olemme istuneet aika paljon sohvalla streamingpalveluiden äärellä ja loppusyksyn tavoitteena on suorittaa siinä samalla edes hiukan kuntopyöräilyä, joka on tappavan tylsää, mutta hyväksi polvilleni.
Minulle iloa tuo pienten juhlien, tapaamisten, menojen ja niiden kahvilaretkien suunnittelu. Nykyisillä voimavaroilla meinaa usein käydä niin, että toteutus ei meinaa ehtiä ajoissa valmiiksi ja se vaatii aina enemmän voimia kuin olin ennakoinut. Lienee vanhenemiseen ja huonoon yleiskuntoon liittyvää.
Suunnitelmissa on:
-miniyllätysjuhlat ystävälle (järjestetään porukalla)
-sukuluento tarjoiluineen, luennon tulee pitämään Hra Kepposen täti
-viikonloppureissu Sirpan kanssa
-kuopuksen 18v synttärit
-koko perheen joulutori
-viime vuoden joululahjan kuittaaminen nuorisolta (kolmen ruokalajin illallinen kotona)
-kahvilareissu (paikka valittuna)
Arjen raskautta tällä hetkellä lisää se, että kohta on lakisääteinen deadline vaarin perukirjoitukselle ja hänen asuntonsa pitäisi saada tyhjennettyä jossain järkevässä ajassa. En tiedä, mitä ihmettä teen esimerkiksi kaikille valokuville. Niistä valokuvista puheenollen, lopetan tämän postauksen kuvaan yhdestä äitini ensimmäisistä ulkomaanmatkoista. Neitien/rouvien matkapuvustoon on kuulunut valkoiset avokkaat ja valkoinen hattu, käsimatkatavaroita on kuljetettu isossa kangaslaukussa. Äitini on toinen oikealta sinisessä mekossa ja valkoisessa hatussa. Hänen ystävänsä on vasemmalla vihreässä mekossa. Minua on ilahduttanut kovasti katsella näitä vanhoja kuvia äidistäni, joissa hän on päässyt kokemaan asioita.
Kiva nähdä arkisiakin asioita :)
VastaaPoistaMeillähän vanhin poika asuu nyt kotona, edelleen on edullinen vuokra-asunto hakusessa. Hän tekee välillä ruokaa, viime viikolla esim. japanilaista oyakodon'ia ("vanhempi ja lapsi-riisiastia" suora käännös) ja hyvää oli. Samoin keskimmäinen kokkailee välillä täällä ollessaan, hänen ruoanlaitossaan vain saattaa kestää kun kaikki tehdään niin huolella.
Kirjasuosituksena sanoisin, että kokeile lukea Kinnusen Ei kertonut katuvansa, se on minusta paras Kinnusen teoksista. Neljän tien risteys oli vähän haastava, lisäksi olemme ystäväni kanssa sitä' mieltä, että kirjailija saattaa vihata kissoja.
Toinen, josta pidin paljon viime vuonna, oli Shelby Van Peltin Merkillisen fiksuja olentoja. Siitä on myös aika onnistunut elokuva Netflixissä :)
Rouvat ja neidit ovat kaikki niin tyylikkäinä kuvassa :) Ei mitään tuulipukukansaa!
VastaaPoistaSinulla on niin paljon asioita elämässä, että on suorastaan ihme, miten jaksat kaiken tuon. Ihminen näyttää jaksavan vaikka mitä, kun on pakko. lisäksi kaikenlaista stressaavaa, kuten huonot työjärjestelyt.
Koitahan jaksaa! Päivä kerrallaan. joskus vielä mietit, että tuollaistakin tuli tehtyä :)
Vaikka lapset aikuisia niin arjessa silti läsnä. Meillä 2/4 asuu kotona ja myös seurustelukumppanit usein paikalla.
VastaaPoistaLisäksi hoidan isäni asioita. Hän onneksi asuu samassa pihapiirissä.
Silloin kun lähden toimistolle, sinne matkaa suuntaasa 75 km, laitan myös rullat päähän ja hiukset kuivaa ajomatkan aikana. Hiusten harjaus ja suihkaus lakkaa. Tämä kampaus pysyy kolme päivää.
Itselle kyllä joka aamuinen kävelylenkki n 30-40min on pakallinen kun kotitoimistoa. Kotona myös joogaan ja kerran viikossa uimavalmennus ja kerta viikossa oma treeni.
Tähän kaiken päälle vielä tietysti lapsenlapsi joka on hoidossa aina kun tarvetta.
Asumme isossa omakotitalossa jossa tilasta ei ole puutetta. Ja iso puutarha+kasvimaat joten hyötyliikuntaa tulee päivittäin.
Ja pari järjestöä joista sitten tietysti kokoukset ja vapaaehtoistyö.
Yritän olla stressaamatta kotitöistä. Jos jääkaappi on tyhjä kun kukaan ei ole käynyt kaupassa niin ei se ole ainakaan mun vika...
Onhan tämä silti helppoa vr kun kaikki lapset oli kotona ja pelkästään yhden lapsen jalkapalllo harrastukseen oli 6 lähtöä viikossa.
Ja kaikille lapsille olen myös mieheni kanssa ajattanut , mopokortin+ ajokortin.
Teidän pojat ovat kyllä todella ahkeria kun pyörittävät tiskejä ja roskia taloudessa - iso plussa heille! Monissa perheissä teinit eivät juurikaan osallistu kotihommiin kuin lahjomalla. Siirtyminen taas lähityöhön työnantajan vaatimuksesta on herättänyt paljon keskustelua. Moni kokee, että istuminen ruuhkassa Kehäteillä on ihan hukkaan heitettyä aikaa kun todella monet asiat voisi jo hoitaa ilman turhaa siirtymistä paikasta toiseen. Monesti työt ovat myös sellaisia, että ne hoitaa nopeammin sekä myös tehokkaammin omalla kotityöpisteellä kuin konttorilla miettien "mihin paikkaan voisin istua tänään etteivät muiden puhelut häiritse omia asiakaskeskusteluja tai Teamsejä". Toki kollegoiden näkeminen ja yhteiset keskustelut ovat tärkeitä mutta joku "kultainen keskitie olisi hyvä löytää".
VastaaPoistaIhana lukea tällaisia arkisia juttuja. Vaikka teidän arki kuulostaakin aika juhlalta. ihania poikia ja miniöitä ja yhteisiä ruokailuja. Ja vau, ahkeria kotitöiden tekijöitä.
VastaaPoistaMainio tuonkuva äidistä ystävineen. Hauskaa nuo valkoiset kengät ja hatut :)
Ihanasti sanottu kanssa kiskojasta Hra Kepposesta; vetää RA(s)KASTA rekeä/perhettänne. (mukamas) arkinen postauksesi osoittaa juuri sen, mistä eilen (ainakin yritin) nostattaa töissä puhetta... puhuttaisiin ja oikeasti osattaisiin myös arvostaa kaikkea sitä mitä meillä on juuri tällä hetkellä ja mitä näissä päivissä oikeasti tapahtuu.... opehuoneiden puheet kun on pitäis-pitäis ja on tekemäti jne.
VastaaPoistaIhan hätkähtivät kun kysyin, että mitä kaikkea olette ennättäneet jo tänäänkin tekemään...
Ei silti - lähipäiviin toimistolle minuakin kaivataan enemmän... puhumaan sitten puheluita minimalistisiin äänieristettyihin koppeihin (teillä ei liene niitä - hih... nauratti, kun näin sinut sielunsilmin siellä ajoittain kiihtyvässä "rallissa")
Jaksamista perukirjoitukseen - asunnon tyhjentämiseen
ja kun puhuit valokuvista - niin mitähän ihmettä meidänkin jälkikasvu tekee räpeltämilleni albumeille - klups, on se hyvä, että olen siirtynyt räpeltämään kortteja.
Ihanat ladyt, äitisi mukaan lukien... silloin ei tosiaan lähdetty goretexeissä reisuun...