12. syyskuuta 2011

Hukkuiko naisellisuus äitiyteen?

Vuosia sitten...

Kiireinen toimistonainen odottaa esikoistaan. Normaaliin päivään kuuluu kevyt meikki, hiusten föönaus ja vaatteiden valinta. Nainen ei ole sitä tyyppiä, että hän panostaisi erityisesti ulkonäköönsä ja itsensä hoitamiseen, mutta peiliin hän katsoo aina ennen kotoaan poistumista ja nauttii kauniista vaatteista. Käy säännöllisesti kampaajalla sentään. Joskus satunnaisesti nainen näyttäytyy ilman meikkiä. Viimeisillään raskaana ollessa pomokin kummastelee, kun nainen saapuu töihin lenkkareissa avokkaiden tai korkokenkien sijasta (pakkotilanne).

Nainen ihmettelee äitejä, miksi he eivät yhtään satsaa ulkonäköönsä? Kuuluuko kotiäidin näyttää homssuiselta. Nainen päättää, että hän ei liity homssukaartiin. Never.

Nainen pääsee esikoisen äitiysloman aikana hiukan retuperälle, mutta palautuu suht nopeasti takaisin vanhaan normiin töiden mukana. Nainen saa toisen lapsen. Nainen joutuu toteamaan, että ulkonäköön liittyvät asiat ovat sillä kohtaa asioiden tärkeyslistaa, että käytettävissä olevalla ajalla niihin saakka ei ikinä ehdi. Pitää karsia jostain muusta. Nainen päättää kuitenkin käyttää aikansa nukkumiseen ja luksuspäivänä Hesarin lukuun ja nettisurffaukseen ulkonäköasioiden kustannuksella.

Nainen ei mahdu vanhoihin vaatteisiin, mutta ei ota itseään niskasta kiinni eikä myös juurikaan osta uusia. Hän luottaa, että joku päivä ihme tapahtuu ja kaikki vaatteet mahtuvat päälle. Nainen ei halua tajuta myöskään sitä, että sinä päivänä kun vaatteet hypoteettisesti mahtuisivat päälle ne ovat so last season / decade. Nainen tottuu mukavuuteen: vanhat kauhtuneet farkut, t-paita ja crocsit.

Naisen mielestä noissa releissä on kiva olla kotona. Nainen ei ymmärrä, miksi kauppakeskukseen tai ruokakauppaan pitäisi paremmin tälläytyä (nainen ei juuri muualla käy). Naiselle ei riitä perusteluksi, että tilanteeseen sopivasti pukeutuminen on osa hyvää käytöstä. Naisen mielestä riittää tervehtiä ja kiittää kohteliaasti Cittarin kassaa. Naisen puolesta Cittarin koko henkilökunta voi tulla naisen työpaikalle, eli hiekkalaatikolle, farkuissa ja crocseissa. Ne vähäiset juhlat nainen onnistuu lutviutumaan siedettävästi.

Kotona naista joskus harmittaa. Peilistä katsoo rupsahtanut ja homssuinen keski-ikäinen. Näinhän ei pitänyt tapahtua. Sitten nainen toteaa, että onneksi hänen miehensä ja ystävänsä arvostavat sisäistä kauneutta (ja hiljaa mielessään manaa kaikki kauniit ihmiset ja toivoo heillekin rupsahtamista).

Tänään...

Nainen yrittää aamuisin pyristellä itsensä toimistokuosiin. Se ottaa koville, eikä tuloskaan ole kovin hääppöinen. Aikaisemmin ero meikittömän ja meikatun välillä oli paljon selvempi. Joko taidot ovat ruosteessa tai sitten pakkelin määrää pitäisi lisätä. Välillä naista nyrpii tilanne. Sitten hän keksii perusteluita. Enää ei voi syyttää yövalvomisia. Mutta se on ne kolme synnytystä, ikääntyminen, maan vetovoima ja huono kampaaja. Surkea valmisvaateteollisuus. Laiskuus ja mukavuudenhalu eivät ole listalla.

Etäpäivänä nainen puhkeaa uuteen kukoistukseensa. Ne samat rakkaat farkut ja ihanat t-paidat. Ei meikin häivää ja tukka littanana. Yhtenä päivänä nainen saavuttaa uuden huipentuman. Kaapista löytyy ainakin 10 vuotta vanhat urheilusukat. Näin syksyn tullen ne lämmittävät mukavasti crocseissa. Nainen on hetken aikaa onnellinen eikä edes ymmärrä hävetä homssuisuuttaan.

Takaraivossa tikittää -  pitäiskö naisen sittenkin yrittää tsempata itsensä enemmän huolitelluksi ja edustavammaksi? Vai antaa mennä minimillä ja tehdä homssuisuudesta taidetta?

Mitä naiselle oikein tapahtui? Liittykö tämä äitiyteen enää lainkaan? Voiko tässä olla taustalla muuttuneita arvoja? Jos naisen arvot ovat muuttuneet sellaisiksi, ettei hänen tarvitse enää yhtään miettiä, mitä mieltä muut ovat hänen ulkonäöstään, miksi hän sitten ajoittain vertailee itseään muihin ja harmittelee tilaansa? Onko nainen vaan laiska?

Nainen ei tiedä fanittaisiko vai väheksyisikö Kirstie Alleyta. Hänelle käyneeseen prosessiin naisen on ainakin helppo samaistua.



20 kommenttia:

  1. On kyllä tuttu tunne, vaikka siis mullahan on aina farkut myös töissä. Suunnittelen kyllä tsemppaamista ennen kuin pitää mennä noissa Kirstien velour-housuissa työpaikalle :P

    VastaaPoista
  2. Musta tuli lasten syntymän jälkeen tosi laiska meikkamaan. Vapaalla mä kuljen tosi paljon urheiluvaatteissa -Ei oo tyylikästä mutta käytännöllistä, me kun auton sijasta liikumme paljon kävellen.

    Mitä kokoa edellisen postauksen toppatakki on? Ostitko lähimmästä henkasta?

    t: Rusthollarin mamma

    VastaaPoista
  3. Tää oli taas niin niin ihana ja fiksu kirjoitus. Mietin asiaa taas monelta kantilta. Lopputulos pikaisesti on se, et mä olen paremmalla tuulella jos meikkaan. On itsevarmempi olo. Ja pikkulapsiaikana halusin näyttää vastakohdalta omalle ololle.
    Nyt se on vaan piristävä tapa.

    Mut joo, mä en usko et se varsinaiseti katoaa äitiyteen. Ehkä enemmän kiireseeen ja varmaan niihin muuttuneisiin arvoihinkin. (ääk, eikö mun arvot muuttuneetkaan ? :) )
    Mut hei, kiire se suurin syy on. Jos pitää valita nukkuminen ja laittautumisen väliltä, niin minäkin tiedän kumpi voittaa.

    pinkki

    VastaaPoista
  4. Kuulosti niin tutulle...
    En ole ihan vielä keski-ikäinen ja lapsiakin on vaan yksi.
    Työn puolesta en ole jaksanut vaivautua, kun mustiin pukeutuneena, lähes pimeässä kuluu iso osa ajasta.
    Eikä edes maskeeraajan tutkinto takataskussa ole saanut mua innostumaan itseni ehostamisesta, sen ajan voi käyttää niin paljon paremminkin, esim. nukkumalla...
    "Maalle" muutto vei viimeisenkin kipinän vahtia vaatekaapin sisältöä, jatkuvasti vain lupailen itelleni, että: "Sitten kun laihdun..."
    Toisaalta sen pari kertaa vuodessa, kun on saanut laittautua oikein kunnolla, vetää jopa iltapukua niskaan, niin luulen nauttineeni nättinä olosta enemmän, kun pynttäytyminen ei ole joka päiväistä.

    VastaaPoista
  5. Kuules Kepposka, osui ja upposi!

    Ensinnäkin, juttusi on erittäin hyvin ja sydämeen käyvästi kirjoitettu. Toiseksi se on valitettavan totta. Erityisesti kappale, jossa pohdit muuttuneita arvoja versus sitä fiilistä, mitä laittautuminen antaa ja muiden mielipiteiden merkitystä, on erittäin kolahtava.

    Itse uskon arvojeni muuttuneen jonkin verran, mutta siitä huolimatta yksi fakta on ja pysyy: bad hair day is bad day! Jos taasen saan itseni edes johonkin kuosiin, olo on paljon parempi ja itsevarmempi. En halua ylipynttäytyä tai näyttää meikatulta mallinukelta, mutta haluan olla itsevarma, tyytyväinen itseni, joka ei näytä luovuttaneelta (kuten pinkki omassa blogikirjoituksessaan asian niin hyvin kuvasi). Haluan näyttää terveeltä ja itsestäni välittävältä ihmiseltä ilman ylilyöntejä. Siinä on vielä sarkaa, mutta nyt mulla on uusi tukka ja ajattelin alkaa käydä kampaajalla säännöllisesti noin 1,5 kk välein, jotta tukka ei pääse kasvamaan mallistaan ulos.

    Jos ajattelit kokeilla jotain ryhtiliikettä (ei sillä että sun tarttis, kirjoitushan oli täysin hypoteettinen) voidaan kehitellä molemmille sopivia keinoja yhdessä.

    VastaaPoista
  6. tota...hukkui! sin màn!

    aikamoinen katharsis-ilmiò tuli ton kristien kuvien kanssa :D

    VastaaPoista
  7. Mulle ainakin kävi niin, että äitiyden myötä musta katosi se viimeinenkin solu, jota kiinnosti mitä muut minusta ajattelevat. Toisaalta olen kiinnostunut vaatteista, mutta shoppailen just sellasta mistä itse pidän. Ja siitä ei välttämättä tule pukeutumisneuvojan hyväksymää jälkeä.

    VastaaPoista
  8. Mä sanoisin et laiskuus ja/tai uupumus ajaa naiset tohon Kirstien viitoittamaan velourpökämoodiin. Toki myös se että kun oma olemus on mennyt jo tosi heikon näköiseksi, ponnistelut ei anna samanlaista näkyvää tulosta nopeasti kuin esim. lasten pukeminen. Itseensä satsaaminen oikeasti kyllä silti kannattaa, aika siihen on vaan pakko repiä jostain. Onhan se lapsilta lyhyellä tähtäimellä pois, mutta pitkällä tähtäimellä lapsetkin varmasti kiittää jos/kun heillä on edustava ja ennen kaikkea omaan ulkonäköönsä tyytyväinen äiti. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  9. Kyllä se mulla ainakin katosi. Olen todellakin haalea muisto entisestä simpsakasta naisihmisestä. Painoa tosin on tullut lisää parikymmentä kiloa.

    Mieheni, joka tottakai arvostaa ennen muuta sitä siäistä kauneutta, on ilmeisesti myös huomannut naisellisuuden katoamisen. Sain ukon kiinni pettämisestä jokunen viikko sitten. Seksielämää ei ole ollut aikoihin kuin max. kerran kuussa.

    Vitutus on ankara mutta nyt olen ottanut itseäni niskasta kiinni. Ihan jo itsenikin takia. I´m goint to be a WOMAN again.

    VastaaPoista
  10. Ohoi, kuulostaa tutulle... ihanaa, että myös julkisuuden tähtösille voi käydä näin, arki ja ikä tekee työtään heissäkin. Muutama vuosi sitten minun piti aloittaa ripsivärin jokapäiväinen laitto ( että löytäisin silmäni aamuisin) sekä värivoiteen käyttö ( maksaläiskien takia), aiemmin ne kuuluivat kiireettömiin aamuihin ja juhlahetkiin. Aamuina, joina en sitä tee, tuntuu siltä, että peilistä katsoo vuorokauden ajasta riippumatta vasta herännyt henkilö.

    VastaaPoista
  11. Mukavaa, että aihe herättää keskustelua. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, että tapahtuuko "rupsahdusprosessi" samassa määrin lapsettomille naisille kuin äideille.

    Anonyymille, jonka mies jäi pettämisestä kiinni, ensinnäkin olen pahoillani tilanteestasi. Itse haluan uskoa, että rupsahdusprosessilla on parisuhteeseen suoraan marginaalinen vaikutus. Toki minäkin tiedän minä ihan fiksun henkilön, jonka syy toimimattomassa suhteessa sinnittelyyn oli kumppanin jumalainen kauneus.

    Onneksi meidän kulttuuriimme ei vielä kuulu sellainen, että mies näkee naisen ainoastaan meikattuna. Itse oikeastaan haluaisin omassa elämässäni välttää mahdollisimman pitkälle ulkoisiin seikkoihin perustuvaa arvottamista.

    Epäsuorasti tyytymättömyys omaan itseensä voi heijastua rajustikin kumppaniin. Ja minusta ilman muuta, jos ulkonäköasioilla on niin vahva vaikutus minäkuvaan, kannattaa ja pitää silloin satsata siihen.

    Haluanko itse lisätä satsaustani? Haluaisinko näyttää paremmalta? Tottakai! Jos se tapahtuisi hauskasti, minimi ajankäytöllä ja helposti. Muuhun ei taida rahkeet riittää :)

    Pakkohan tähän on lisäksi todeta, että olen tietyllä tavalla ehkä comfort zonella. Minuun kukaan ei kiinnitä mitään huomiota, ellen sitä itseeni jollai lailla suuntaa. Puolensa siinäkin. Oikeasti.

    VastaaPoista
  12. Olipa hyvä, oivaltava ja paljon ajatuksia herättävä juttu. Samaistun moneen kohtaan.

    Tuo meikkaus vaikkapa. Töihin meikkaan joka päivä, enkä kuvittelekaan meneväni ilman. Viikonloppuina olen oikeasti onnellinen, jos ei ole mitään sellaista menoa, mikä vaatisi paklausta. Kesäloman vietin lähes meikittä. Ja iho kiitti.

    Syy, miksi meikkaan on sekä-että -tyyppinen: tykkään olostani silloin, kun on nätti meikki naamassa ja siten naama kivannäköinen (kun siis kroppa on jotain ihan muuta nykyään). Olo tuntuu pirteämmältä ja "pukeutuneemmalta".

    Samaan aikaan meikkaan myös muita varten turhamaisuuttani, koska en ole vielä sopeutunut siihen, että olen nykyään keski-ikää lähestyvä, ylipainoinen nainen, ja menneiden aikojen ihailevat katseet todellakin menneitä. Ei sillä, että ne olisivat olleet mitään erityistä sielunravintoa silloinkaan; lähinnä herkkua turhamaisuudelleni. Mutta niitäkään ei siis osannut arvostaa silloin, kun niitä oli. Vasta, kun ne on menetetty.

    Tosin ennen muinoinkin olin mukavuudenhaluinen ihminen, joka kotona viihtyi, kuten edelleenkin, rennoissa kotivaatteissa meikittömänä. Hiustenlaittoon joskus satsasin enemmän, kun oli aikaa. Nyt tuntuu, että mukavuusalueella on vaan niin, no, mukavaa.

    Nyt, kun nuorimmainen on 3,5-vuotias, huomaan, että hiukan enemmän mahdollisuuksia itseni hoitoon löytyy, vaikka arkiaamut ovat edelleen aika pikaisia ja illat kuluvat telkan ääressä. Nyt vain pitäisi saada se motivaatio itsensä puunaamiseen. Kuitenkin sain kesällä jopa lakattua varpaankynteni! : )

    Odottelen aikaa, jolloin pää alkaa sopeutua naaman ryppytilanteeseen ja kaksoisleukaan. Vaikka samaan aikaan yritän tehdä itselleni jotain hyvää pienin muutoksin, josta toivottavasti seuraa pitkän tähtäimen hyvää. Sitä odotellessa...

    VastaaPoista
  13. Mahtava bloggaus!!!

    Mun tyyli taitaa olla tota Kirstietä, mutta eipä toi ukkokultakaan niin adonis oo:DDD

    Mä oon kyllä aina ollu "poikatyttö", nyt vasta joskus tajunnu naiseuden idean kun ikää alkaa tulla:DDD

    VastaaPoista
  14. Kiitos tästä kirjoituksesta :) Herätti ajatuksia.

    Mun tekosyyni meikittömälle olemukselle on pahentuneet allergiat. Muka säästän itseäni turhalta kemikaalikuormalta. Ripsaria käytän melkein joka päivä töissä.

    Olen pessimisti oman tarmokkuuteni suhteen, joten yritän keskittyä sellaisiin kohennustoimenpiteisiin joista ei tule ylimääräistä harmia myöhemmin. Ei kynsilakkaa sormiin kun ne pitää uusia tasaisin väliajoin. Vähintään poistaa kun ne muuttuvat kamaliksi. Varpaissa kynsilakka kestää paremmin ja lohkeilun voi kiireessä piilottaa kenkiin joten varpaissa on lakkaa. Ei värjäystä hiuksiin jotten näytä entistä homssummalta parin sentin juurikasvun kanssa jne.

    Vaatekaapin uusiminen on ollut hauskaa, mutta nyt on sellainen pulma, että kulahtanut pärstä ei oikein sovi garderobiin... Paino on mulla suunnilleen samoissa kuin ennen lapsiakin, mutta muhkurat ovat mystisesti vaihtaneet paikkoja. Se lienee peruuttamatonta...

    Käytän muuten paljon koruja. Korutkin piristävät kummasti päivää!

    VastaaPoista
  15. Pakko vielä kommentoida tätä, oli niin mielenkiintoista luettavaa:)

    Itse meikkaan noin 2-4 kertaa vuodessa. Syy siihen on lähinnä se etten osaa! Olen siis 37-vuotias nainen, joka ei osaa meikata! Onneksi sain juuri Sokoksen kosmetiikkamyyjältä synninpäästön; tällä iholla ei kuulemma tarvitsekaan! Ai että teki hyvää kuulla tuo, oli totta tai ei;)
    (mitäkö tein siellä kosmetiikkaosastolla; ostin elämäni ekan
    ryppyrasvan...tarkoitettu 40+ naisille)
    Pukeutumiseen kiinnitän kyllä huomiota(enkä muuten omista yksiäkään urheilusukkia!?)mutta siitä on helppo luistaa kun on kiire/ei huvita/lapset ensin...
    Ryhtiliike tapahtuu useimmiten silloin kun näen mieheni naispuoleisia työkavereita, niitä jotka vaivautuvat laittautumaan joka päivä töihin...
    Mä porskutan eteenpäin mun sisäisellä keuneudella ja olen kyllä enemmän huolissani siitä kuin ulkoiseta!

    VastaaPoista
  16. Olen pajon miettinyt omia arvojani; miksi ikääntyminen kaikkine seuraamuksineen on niin vaikeaa. Oma juttunsa ovat fyysiset vaivat (joita 3-4kymppisillä ei yleensä vielä juurikaan ole..), mutta myös se minkä olen nimennyt oman itsen hukkaamiseksi (kun ei viitsi eikä jaksa tehdä sitäkään vähää mille jotain vielä voisi..). Ja miksi se, että havaitsee muuttuneensa näkymättömäksi, edelleen kolahtaa..

    VastaaPoista
  17. Niinu: No varmaan kuulosti kivalta! Itse voin vain haaveilla hyvästä ihosta. Ei ehtinyt näppylät parantumaan edes ennen rypistymisen alkua :(

    RosaG: Mua toi nkynättömäksi muuttuminen ei ole juurikaan haistannut, mutta ilmiön tunnistan kyllä erittäin hyvin. Ja itsensä hukkaamisen myös. Tsemppiä sinne. Ehkä jostain löytyy sinulle ja minulle kipinää olemuksen kohentamiseen.

    Laura: Mä olen kanssa alkanut uudestaan käyttämään koruja. Täytyy varmaan lisätä sitä. Kyllä korujen käytöstä tulee viimeistellympi fiilis.

    VastaaPoista
  18. Voi ei, olipas osuva ja ajankohtainen kirjoitus ja kommentit! Tähän oli helppo samaistua... Olen itse 38-vee kahden pienen pojan äiti, nuorempi on nyt vajaa 4 kk. Kunnolla nukutuista öistä on siis aikaa. Esikoisen äippärillä jaksoin vielä sutaista ripsivärit naamaan uloslähtiessäni, nyt jaksaminen jää värilliseen kosteusvoiteeseen ja valokynän sipaisuihin. Muutama viikko sitten löysin sibeliusrypyt kulmien välistä ja täytyy sanoa, että tunnistin itsessäni tulevan botox-asiakkaan...

    VastaaPoista
  19. Kirjoititpa hyvin. Tätä oli kiva lukea. En jaksa enää meikata paljoa ja vaatteet ovat aika urheilullisia nykyisin, ei mitään muotireleitä. Täytyy vain myöntää että ystäväpiiriini kuuluu jotain superäitejä, joilla on aikaa (ja rahaa) shoppailla kauniita vaatteita joka tilanteeseen / tarkoitukseen. He myös meikkaavat kauniisti ja hiukset on aina värjätty ja leikattu viimeisen päälle. En vain ymmärrä miten ehtivät ja jaksavat enkä etenkään ymmärrä miten se oma ulkonäkö jaksaa niin paljon kiinnostaa... (Ehkä olen vain kateellinen.)

    VastaaPoista
  20. Kiitos hauskasta tarinasta. Nauroin vedet silmissä. Osus ja uppos täälläkin. Ihanaa, ettei ole ainut joka on vähän päässyt rupsahtamaan äitiyden myötä =)

    VastaaPoista