Tässä seuraava osa isäni eli vaarin kirjoituksia
Sanotaan, että dementikko muistaa vanhoja asioita paremmin
kuin vasta äsken tapahtuneita. Mä en muista mitään varmoja muistikuvia ainakaan
ennen viisivuotispäivääni. Kirjoittelen tähän jotakin varhaislapsuudestani löytämieni
valokuvien perusteella.
Synnyin Anno Domini 1937 toukokuun 27. Päivänä (varma tieto,
kävin katsomassa papinkirjasta). Minua oli kuulemma odotettu kovasti. Isäni
kertoman mukaan kaikki sukulaiset, jotka kynnelle kykenivät, naapurit, ystävät
ja tuttavat ja koko Roslundin Maalaamon väki kävivät tervehtimässä. Kahvin
keittoa hoidettiin kuulemma pari viikkoa tauotta. Niin, että meikäläinen oli
koko kulmakunnalle tuttu.
Ensimmäiset valokuvat otettiin vaunuissa.
Äidin sylissä, kolme kuukautta ikää
Äitini tunsi vissiin ainakin puolet lahtelaisista. Tässä poseeraan neiti Rauhalan sylissä. Hän oli töissä poliisilaitoksella ja vissiinkin Lahden ensimmäisiä koulutettuja naispoliiseja.
Ylläolevassa kuvassa me ryystetämme porukalla kahvit. Olen Häyrysen mummon sylissä. Hän oli isäni äidinäiti. Mummon vieressä istuu isäni täti Alma ja hänen poikansa Matti W. Meidät eroteltiin loppuiäksemme niin , että Matti W. oli Isomatti ja minä Pikkumatti vielä neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Muistan, että otti päähän kun naapuritkin kutsuivat minua Pikkumatiksi. Sen vuoksi olen vielä 87-vuotiaana katkera vanhus.
Poikkean lapsuusaikani kuvauksista sen verran, että kerron
hyvän ystäväni Isonmatin kohtalosta talvisodassa.
Isomatti äitinsä kanssa ennen haavoittumistaan
Talvisodassa Matti haavoittui pahasti ja jäi rintamalinjojen väliin koko päiväksi. Venäläiset ryntäsivät Matin yli ja ohi suomalaisia vastaan. Hän pysyi tajuissaan ja oli hiljaa, koska näki venäläisten ampuvan omat ja suomalaiset haavoittuneet, jotka olivat vielä elossa. Illalla suomalaisten vastahyökkäys onnistui ja Matti löydettiin sidontapaikalle. Äiti kävi Mattia katsomassa sotilassairaalassa useita kertoja ja kävin siellä minäkin. Matin kommentti:” Meinas mennä henki.” Sotainvalidina Matti sai jonkinlaisen koulutuksen ja teki työnsä kaupungin voudin toimistossa.
Tässä ollaan sitten päivittäisellä lenkillä.
Alan jo muistaa näitä
aikoja, ollaan sentään jo seitsemän vanhoja ja perusteellisesti kuurattu koulukuvaa
varten. En olisi kovinkaan mielelläni kouluun mennyt, mutta oli pakko. No oli
siellä mukavaakin ja uusia kavereita. Minun kouluni piti olla Möysän
kansakoulu, mutta se oli vielä sotasairaalana, joten meille keksittiin koulu Lahden
kartanosta, jonne minulla oli matkaa pari kilometriä. Kartanon tiloja oli jaettu
kevyin levyseinin. Meidän luokkamme naapuriksi oli majoittunut hammashoitola.
Sieltä kuului selvästi poran ääni sekä usein onnettomien uhrien voihke.
Ensimmäisiä töitämme koulussa oli tehdä liina, jolle asettaa ruokailuvälineemme. Opettaja toi
luokkaan paperinaruista kudotun kankaan, josta leikattiin pulpetin kannelle sopivat palat. Kun varsinaista ruokalaa ei ollut niin ateriat syötiin luokassa, mihin keittäjä toi
syötävän isossa sinkkiämpärissä. Ruokailuvälineetkin oli omaa luokkansa.
Jokaiselle jaettiin oma emalikulho oliskohan tuo vetänyt litran verran ja
tietysti saimme myös lusikan. Näillä vehkeillä tulimme toimeen hyvin, sillä
ruoka oli joko velliä tai keittoja. Kotoa tuotiin eväsleivät ja maitopullo.
Puuropäivinä koulu tarjosi lasillisen maitoa tai mehua. Pulpetit olivat kahden
istuttavia, minun kaverilla oli harvoin, jos ollenkaan eväitä, niinpä hän söi
puolet minun eväistäni. Minusta se oli hyvä järjestely.
Olen ollut koko ikäni vähäruokainen ja äitini haukkui minua nirsoilijoitten
nirsoilijaksi.
/* Kepposkan välikommentti.
Minä olen aloittanut peruskoulun 70-luvun lopulla Espoon Olarissa. Sielläkin koulu pullisteli oppilaista. Osa päätyi käymään koulua kerrostalon kivijalassa koulurakennuksen sijasta, sieltä minäkin löysin itseni. Ykkösluokalla oppilaita oli 32. Ensimmäinen koulun määräämä hankinta oli ruokaliina. Se laitettiin ruokailun ajaksi pulpetin päälle. Että jotakin samaa oli koulutien aloituksessa. */
Näin vuosikymmenien takaa minulle on selvinnyt, miksi opettaja ja keittäjä käyttäytyivät kuin kanaemot ja patistivat meitä santsaamaan ja ilmoittivat, että ruokaämpäri oli syötävä tyhjäksi. He tiesivät, että useilla oppilailla koulussa saatu ateria jäi päivän ainoaksi lämpimäksi ateriaksi. Esimerkiksi minun pulsakaverini isä kaatui Kannaksella ja hänen äidilleen jäi kolmen lapsen ja kahden vanhuksen hoivaaminen. Saattoi jäädä pojan eväät laittamatta, jos ylipäätään oli mistä eväät olisi laitettaakaan. Täytyy vain ihmetellä miten asiat saatiin hoidetuksi niin puutteellisissa oloissa. Kyllä ihmisten kestävyys ja kekseliäisyyskin olivat aivan omaa luokkaansa.
Ensimmäisen kouluvuoteni kävin koulua kartanossa. Sotasairaalan
potilaat saatiin siirretyksi oikeisiin sairaalatiloihin ja koulu siivottiin
alkuperäiseen tarkoitukseensa elikkä koululasten kiduttamislaitokseksi. Kaikki
mielenkiintoinen lopahti, kun pääsimme omaan kouluumme missä oli pitkät
käytävät ja luokkahuoneet, ruokasali ja kauhea keskuskello, jolla ilmoitettiin
tunnit alkavaksi ja päättyviksi. Lisäksi oli turmiollinen johtajaopettajan
keskusradio, johon hän keksi puhuttavaa kai kuullakseen omaa ääntänsä. Möysän
koulu sijaitsee Joutjärven rantaharjulla muutaman kymmenen metrin päässä rannasta,
mutta eihän sinne tietenkään saanut mennä.
Meidän talo tuli asuttavaan kuntoon 1946 ja koulumatkani piteni puolesta kilometristä
neljään kilometriin. Metsäpellon lähistölle rakennettiin uutta Kivimaan koulua,
mutta sen valmistuminen kesti vielä, niin että raahustimme harjujen yli
Möysään. Kouluista oli niin kova pula, että oli otettava käyttöön aamu- ja
iltavuorot. Meillä oli kotilatu sellainen, että kiipesimme läheiselle harjulle,
mistä hiihdimme hautausmaan läpi, jotta pääsisimme Metsäpeltoon vievän ladun
päähän. Sinne kun pääsi, matkasta puolet oli alamäkeä. Voitte kuvitella, miksi
kotimatkan alku sujui varsin nopeasti illan pimetessä hautausmaan läpi hiihtäessä.
Voin kertoa koulun käynnistäni enemmänkin, jos haluatte kuulla ja saatanpa kertoa vaikka ette haluaisikaan.
Pikku Kepponen: Vaari muistelee - Omavaraistaloutta ja kaikenkarvaisia lemmikkejä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti