Muistoja menneisyydestä: muutto Tokioon

Toivepostaus.

Vuonna 2000 muutin Tokioon työkomennukselle. Työnantajani sai isohkon kaupan solmittua Japaniin ja toimitusprojektin pituudeksi kaikkine teknisine määrittelyineen ja toteutuksineen arvioitiin noin puolitoista vuotta. Jo ennen projektin alkua oli selvää, että tarvitsemme muutaman pääkonttorin tyypin paikan päälle ja mahdollisuutta tarjottiin minulle. Onnistuin puhumaan Hra Kepposen ympäri muuttamaan kanssani Tokioon. 

Tuohon aikaan Japani oli huomattavasti sulkeutuneempi maa kuin nykyisin. Maahantuloon vaadittiin työluvat kaikkine mahdollisine liitteineen. Työlupahakemuksessani oli myyntikonttorimme paikallisen pääjohtajan omalla leimallaan signeerattu kirje, jossa hän vakuutti että työpanokseni on välttämätön sekä että olen erittäin kunnollinen ihminen josta hän oli valmis henkilökohtaisesti vastaamaan. Nykyisihän Japaniin voi mennä muistaakseni kolmeksi kuukaudeksi ja etsiä työpaikkaa ja sitten hakea työluvat työpaikan perusteella. Noh, silloin oli erilainen aika.

Hra Kepposen muuttoa varten meidän piti myös mennä naimisiin. Meidän oli tarkoitus mennä naimisiin jo tammikuun 2000 alkupuolella. Äidinäitini kuoli uudenvuodenaattona 1999 ja äitini halusi ehdottomasti pitää hautajaiset mahdollisimman nopeasti. Meille jäi valittavaksi, että peruutammeko häät vai häämatkan. Tietenkin peruimme häät, emme olleet ehtineet tehdä muuta kuin varata kirkon ja ravintolan kabinetin ;) 

Häämatkalla kävimme Meksikossa, joka on yksi parhaimmista lomistani. Kuvassa yksi loman huipuista vierailu Chichen Itzan temppelillä. Hra Kepponen kiipesi portaita pitkin huipulle

Uudet häävalmistelut polkaistiin innokkaan to-be-anopin avulla käyntiin. Anoppi valitsi meille kirkon, pitopalvelun, viinit ja jousikvartetin. Ihana anoppini! Olenkin jälkikäteen naureskellut, että menin naimisiin kahdesta syystä: Piti saada äijälle viisumi ja anoppi painosti. Oikeasti hääpäivä oli yksi elämäni kohokohdista ja anoppi hyvin rakas. Anopin ryhtyessä juhlavalmisteluihin 15 hengen intiimit pikkujuhlat kasvoivat melkein kolminkertaisiksi.

Japanin suurlähetystö ei suostunut sukunimen vaihtamiseen hakemuksessa ilman että hakuprosessi alkaisi alusta. Niinpä naimisiinmenon yhteydessä jouduin pitämään oman nimeni, vaikka oli ajatellut ottaa mieheni nimen. Sinänsä omani nimeni on paljon helpompi ja yllättäen taipuu hyvin maailman valtakieliin.

Tuohon aikaan maailmalle lähetettynä työntekijänä muuttaminen oli helpohkoa lapsettomalle. Työnantaja maksoi asunnon, tosin se piti itse etsiä ja lisäksi työnantaja maksoi muuttokulut. Tokihan paikan päällä riitti kaikenlaista kivaa puuhaa, kuten residence permitin hankkiminen ja pankkitilin avaaminen.

Minä muutin edeltä Tokioon ja Hra Kepponen tuli perästä. Onnistuin järjestämään varsin helpon muuton. Kolleegani Sakari oli muuttamassa Tokiosta Suomeen ja muutin heidän vuokra-asuntoonsa. Se sijaitsi todella erinomaisella paikalla. Ostin Sakarilta telkkarin, sängyn ja sohvan, joten pääsin helposti asumisen alkuun. Yhdellä työmatkallani Sakari opetti minut kulkemaan lähimmältä metroasemalta tulevaan kotiini. Samalla reissulla kävin ostamassa karttakirjan. Tokiossa kadut eivät ole nimettyjä. Karttakirjan perusteella voi yrittää neuvoa taksia tai itse suunnistaa kohteeseen. Aika kuumottavaa oli ensimmäisellä kerralla yrittää löytää uuteen kotiin matkalaukkujen kanssa.

Tässä vaiheessa ruokapöytä on jo saapunut ja olen tehnyt juhlakattauksen.
Pöytäliinana on kimonon kanssa käytettävä leveä vyö eli obi

Eksymisen suhteen koinkin heti kättelyssä mojovan yllätyksen. Ensimmäisenä viikonloppuna lähdin ostamaan lähistöllä sijaitsevasta ranskalaisesta leipomosta, jossa olin Sakarin kanssa käynyt, patonkia. Tietysti eksyin matkalla leipomoon. Enkä pystynyt edes löytämään takaisin kotiin. Siinä mietiskelin, että mitäs nyt Kepposka ja aloin laatia strategiaa kuinka löytäisin jollekin juna- tai metroasemalle. Voisin sitten mennä takaisin kotiasemalleni ja navigoida sitä kautta kotiin. Istuskelin kanttikivellä kun näin hirvittävän krapulaisen skotlantilaisen seinänaapurini lähestyvän minua. Naapuria nauratti navigointihaasteeni. 

Kotikatuni kuvattuna melkein 13 vuotta muuttoni jälkeen. Kotitaloni oli julkisivuremontissa ja huputettu. Tuossa oikeassa reunassa on työmaakoppi

Ensimmäinen reilu kuukausi Tokiossa oli vähän tyly ja tylsä. Toimistolla oli töissä vain japanilaiset, kaikki ulkomaalaiset olivat lomillaan kotona. En vielä tuntenut oikeastaan ketään enkä osannut mennäkään juuri mihinkään. Koti oli aika brutaalisti sisustettu ja kaipasin uutta sohvaa ja ruokapöytää. Hra Kepponen tuli viikoksi lomalle Tokioon ja hoidimme yhdessä hankinnat elekielellä.

Tässä kuvassa yhdistetty olohuone ja ruokailutila on jo kalustettu valmiiksi

Tajusin nopeasti, että arki on aika ahdistavaa, jollen opi lainkaan japania. Uudistin saman tien japanin oppituntini ja vaadin opettajaa opettamaan minulle lauseita, jolla saan ostettua pyykinpesuainetta, jauhoja, tilaamaan ruokaa ja ajamaan taksilla. Kun Hra Kepponen muutti 3kk päästä Tokioon parin ensimmäisen viikon aikana hän jaksoi hämmästellä kielitaitoani. Sitten hämmästys loppui, Kaikki taidot oli jo näytetty ja käytetty. Opiskelumotivaationi romahti sen jälkeen, kun olin oppinut hoitamaan perustarpeeni japaniksi enkä esimerkiksi oppinut lukemaan lainkaan. Opiskeluspurtteja sain aina silloin, kun edessä oli jokin uusi haaste kuten vaikka junalippujen hankkiminen. Kielen oppiminen helpotti sopeutumista. Pystyin käymään niissä kivoissa lähiseudun ravintoloissa, matkailemaan ja hoitamaan kauppa-asiani helpommin. 

Ensimmäinen Hra Kepposen kanssa yhdessä hieman kauemmas tehty retki suuntautui Nikkoon ihailemaan temppeleitä sekä huikean hienoa ruskaa.  

Tämä upea portti on syöpynyt mieleen. Kuva lainattu www.japan-guide.com

Suomeen muuttanut kolleegani Sakari oli onneksi testamentannut minulle ystävän. Sakari kertoi auttaneensa paljon kolleegaansa Aria, kun hän muutti vaimonsa kanssa Tokioon ja kertoi pyytäneensä Aria auttamaan minua. Kun Ari tuli lomalta kerroi saman tien, että Sakari on testamentannut hänet minulle ystäväksi ja hänen pitää vähintään lounastaa ja kahvitella kanssani. Meistä tuli kaverit ihan saman tien ja samalla nopeudella ystävystyin myös Arin vaimoon. Heidän avullaan opin paljon Tokiosta ja koin monia hauskoja hetkiä. 

Vuorilla patikoimassa porukalla

Töissä meitä oli neljän tyypin tiimi: kaksi japanilaista naista Juri ja Shinko, japanilainen mies Koba ja minä. Myöhemmin tiimi kasvoi vielä suomalaisella teknisellä suunnittelijalla. Japanilaiset kolleegani oli kivoja ja puhuivat hyvin englantia. Jurin tunsin jo entuudestaan. Siihen aikaan japanilaiset halusivat työskennellä japanilaisissa firmoissa. Ulkomaalaisten firmojen toivo oli lähinnä naiset. Japanilaisissa yrityksissä naisia pidettiin silloin toisen luokan kansalaisina. Jos nainen meni naimisiin, työpaikalla aloitettiin järjestelmällinen ulos savustaminen. Olemattoman äitiysloman takia monen naisen ura keskeytyikin viimeistään lapsen saamiseen. Kansainväliset firmat olivat monen naisen uran pelastus. Tiimini japanilaiset eivät olleet niitä perinteisimpiä japanilaisia, mutta sattui meille aluksi pieniä väärinymmärryksiä.

Yhtenä päivänä Sakari soitti ja meni suoraan asiaan, että olenko onneton Tokiossa. Pikkulintu tiimistä oli soittanut Sakarille, että vaikutan onnettomalta ja vihaiselta. Perusteena se, että tervehdin vaisusti aina aamuisin. En ole mikään aamuihminen ja minulla ei ollut kahvinkeitintä vielä kotona. Aamukoomassa kömmin toimistolle ja juttu alkoi kulkea vasta ensimmäisen kahvikupin jälkeen. Kävin ostamassa saman tien kahvinkeittimen ja aloin suosimaan myös take-away kahveja. Hyvin pian jäin koukkuun kuumaan kesään ja syksyyn sopivaan Starbucksin mocha frappucinoon. Tuosta eteenpäin muistin aamuisia tervehtiä iloisesti japanilaisia kolleegoitani - ja tietenkin tein sen japaniksi.

Starbucksit Tokiossa voivat nykyisin näyttää tältä. Tämä maailman kauneimmaksi tituleerattu Starbucks sijaitsee samalla alueella, jolla työpaikkani sijaitsi

Kuva lainattu https://www.timeout.com/tokyo/restaurants/the-most-beautiful-starbucks-in-japan

Välimme muuttuivat nopeasti tiimin japanilaisten naisten kanssa läheisiksi ja lämpimiksi. Sen jälkeen aina ajoittain huomasin, että minua yritetään japanilaistaa. Yhtenä päivänä minä ja Juri saimme lahjat Shinkolta. Lounaskäsilaukut. Minä melkein jätin sen ensimmäisenä päivänä käyttämättä, mutta Juri sanoi, että lahja on otettava heti käyttöön. Lahjan syynä oli se, että ravintoloissa pöydät olivat minusta ahtaita ja tuolinselkänojat huonoja käsilaukun säilyttämiseen.  Siksi otin yleensä lounaalle vain lompakkoni ja pidin sitä pöydällä. Ilmeisesi Shinko halusi opettaa minut pois moiseta moukkamaisuudesta ja siksi osti lounaslaukut. Kävimme sitten aina lounaslaukkujemme kanssa syömässä. Kaikilla kolmella samanlainen, mutta jokaisella eri värinen. Samanlaisia oppihetkiä olen saanut ainakin korrektisti nauramisesta sekä nenän niistämisestä. Vastaiskuna tietenkin yritin suomalaistaa heitä.

Tässä kokkaillaan illallista meidän kotonamme naisten kesken. Yläkuvassa Shinko

Sakari oli ehtinyt jo suomalaistaa Jurin lounaan suhteen. Hieman vakuuttelua vaati vielä kahden muun japanilaisen suomalaistaminen. Japanissa lounasaika oli klo 12. Vielä vuonna 2000 monessa firmassa soi lounaskello. Olimme onnistuneet siirtämään lounasajan klo 11:45, koska sillä vältti täysin jonot ja pystyi aina valitsemaan lounaspaikkansa. Japanilaiset kolleegat joutuivat myöntämään, että lounasajoituksemme oli loistava.

Japanilaiset elivät tuolloin todellakin kellon ja kalenterin mukaan. Kalenteriin oli merkitty minä päivänä käynnistetään ilmastointi ja minä päivänä lämmitys. Ihan sama jos sisällä oli +33, ennakkoon ilmastointia ei voinut saada päälle. Suurin suomalaistusvoittoni oli kun tein viikonloppuretken Shinkon kanssa kauniille Izun niemimaalle viettämään rantaviikonlopun. Uimakausi oli jo kalenterin mukaan päättynyt ja Shinko, joka siis on diplomi-insiööri ei voinut uskoa, että uimakauden jälkeenkin voi uida. Uimakaudella paikka on kuin kuhiseva muurahaispesä ja hinnat pilvissä. Siellä me polskimme ja nautimme auringosta aivan rauhassa. Ja kas kummaa vesi ei ollutkaan kahdessa viikossa muuttunut jäätäväksi vaikka uimakausi olikin päättynyt. Etenkin päivälämpötila oli ainakin +25.

Jurin olen tavannut muuttoni jälkeen kerran Tokiossa, Shinkon kerran Suomessa.
Toiveena olisi, että joku kesä Juri tulisi puolisonsa kanssa meille kylään.

Vajaassa kolmessa kuukaudessa ehdin rakentamaan uuden elämän Tokioon ja Hra Kepponen astui ns. valmiiseen pöytään. Sain asunnon kalustettua. Kaveerasin paljon tiimini naisten kanssa. Asuntoni oli niin hyvällä paikalla, että mistä tahansa huveista pystyi ajamaan taksille sinne ja minulla oli kaksikin varavuodetta. Se avasi uusia mahdollisuuksia kolleegoillekin, jotka asuivat pitkän junamatkan päässä ja viimeinen juna lähti puolilta öin. Arin kautta tutustuin muihin suomalaisiin ja sain paljon vinkkejä vapaa-aikaan. Myöhemmin tutustuin Siniin ja Juhaan, joiden kanssa vietimme paljon aikaa. Aloin käymään japanilaista keittokoulua yhtenä iltana viikossa ja yhden kolleegan kanssa aloimme pyöriä baarien salsatunneilla.

Kolmen ensimmäisen kuukauden aikana kävin joka kuukausi Suomessa. Minulla oli koti Tokiossa, josta tulin Suomeen omaan kotiini, jossa Hra Kepponen asui edelleen. Ihan kuin minulla olisi ollut kaksi elämää käynnissä yhtäaikaa. Fiilis oli välillä epätodellinen. 

Työkaverini Shinkon tytär Nanao meillä kylässä. Nanao tykkäsi opettaa minulle japania.

Nautin todella paljon ajastani Tokiossa. Olisin pärjännyt mainiosti vaikka yksinkin, mutta olihan kaikki tietysti vielä kivempaa, kun sain Hra Kepposen luokseni. Hra Kepponen työllistyi myöskin Japanissa. Pitkistä työpäivistä huolimatta, muistelen, että meillä ei ole ikinä ollut samalla lailla vapaata aikaa kuin Tokiossa. Aika minimalistisen kotimme siivosi siivooja, telkkarista tuli muutama englannin kielinen ohjelma viikon aikana eikä nekään napanneet, ruoka oli melkein yhtä kallista kaupassa kuin ravintolassa, siksi söimme paljon ulkona. Kaikki sosiaaliset menot olivat itse valittuja eikä ollut mitään sellaisia pakko osallistua tähänkin. Kuntoa tuli ylläpidettyä kuin huomaamatta kävelemällä ja sitä täydensi salsatunnit. Tokiossa kaikki ovat täysin julkisen raideliikenteen varassa ja välimatkat taittuvat kävelemällä. 

Rakastin niitä kaikkia ihania ruokia joita Tokiossa oli tarjolla

Töissä oli tasaisesti todella mielenkiintoisia tapahtumia, kuin olisin ollut piilokamerassa. Taidan kirjoitella japanilaisista erikoisuuksista ihan erikseen. Mutta toimenkuvani suurin tehtävä oli sanoa ei. Japanilaisten on hyvin vaikea sanoa, joten tiesin sen jo ennakkoon, että tehtäväni on torpata kohtuuttomat tai liian vaikeat vaatimukset. Osallistuin simultaanitulkin kanssa teknisiin sopimusmäärittelyihin. Tulkkauksen taso oli vaihtelevaa, välillä en ymmärtänyt siitä mitään. Kehittelimme oman rutiinimme: yksi napautus sääreeni tarkoitti kysymystä, kaksi napautusta sääreeni tarkoitti, että minun kannattaisi sanoa ei. Juri napautteli, Shinko kirjoitti minulle varalta avainsanoja paperille. Koba teki teknisen dokumentaation palaverista joka lähetettiin vielä aina pääkonttoriin nähtäväksi. 

Nopeasti opin sanomaan paikallisten tradioiden mukaisesti ei. Ensin pyörittelin päätäni vähän vaivaantuneen ja pahoillaan olevani näköisenä. Sitten imin ilmaa sisääni hampaiden välistä niin, että suhina kuului. Sitten puhuttelin firmaa lisäämällä nimen perään kunnioittavan san-lisän ja pahoittelin asiavan olevan hyvin vaikeaa. Saatoin hieman nyökytellä ja vetää lisää ilmaa hampaiden välistä ja todeta, että tämä ei nyt tapahdu.