Peruskoulusta lukioon

Vaarin kirjoittama muistelupostaus innosti minut muistelemaan omaa koulutietäni ja vähän vertailemaan sitä vaarin koulutiehen.

Olen aloittanut koulutieni Espoon Olarissa vuonna 1978. Kuulun Suomen pienimpiin ikäluokkiin ennen nykyistä vauvakatoa. Vaarin kouluaikaan on ollut vuorolukua kouluissa, rakennuksia on ollut vähän ja lapsia paljon. Ilmiö ei ole aivan vieras minullekkaan pienen ikäluokan edustajalle. Olarissa, rajun rakentamisen vuoksi, kaikki koululaiset eivät mahtuneet koulurakennukseen. Lisätilana toimi sivukoulupiste kerrostalon kivijalassa. Jos muistan oikein niin sinne mahtui neljä luokkaa opetukseen. Oppilaita luokallani oli 32 ja olin luokalla F. Pääkaupunkiseudulla peruskouluun siirryttiin viimeisten joukossa Suomessa ja Espoossa se tapahtui vuonna 1977. 

Yritin etsiä netistä tietoa ja kuvia Olarin ala-asteesta ja sen sivupisteestä, mutta se oli vaikeaa. Se, minkä minä tunsin Olarin kouluna, on ilmeisesti nykyisin Päivänkehrän koulu. En tunnista koulurakennusta lainkaan, koska 2015 se on käynyt läpi massiivisen korjauksen, jonka yhteydessä koulurakennusta on korotettu lisäkerroksilla ja siihen tuli myös lisäosa. Sivupistettä, jossa minä aloitin kouluni, en pysty jäljittämään. Vuonna 1975 Olarissa oli asukkaita noin 8700 ja vuonna 1980 noin 12700. Hurja kasvu!

Tähän olisin ehdottomasti halunnut liittää ensimmäisen luokan luokkakuvan, mutta koulukuvani ovat jossain erinomaisessa tallessa.

Koulukuvan puuttuessa laitan tähän tälläisen naperokuvan. Luisteluharjoitukset olen aloittanut todennäköisesti viiden vanhana. Vaarilla oli tallessa vanhat hokkarinsa ja kävimme yhdessä luistelemassa.

Tämä saattaisi olla se Olarin koulu, johon en mahtunut

Kesken tokaluokan muutimme Vantaalle ja edessäni oli uusi koulu. Vantaalla oli vastassa sodan jälkeen rakennettu vanha koulutalo ja opettajista iso osa oli vanhempaa sorttia myöskin. Koulukuri oli napakan puoleinen, mutta ei liiallinen. En muista, että meillä olisi ollut luokassa mitään järjestyshäiriöitä. Tokaluokkalaisia oli yksi kokonainen luokka ja sitten yhdistetty 1-2 luokka. Päädyin yhdistetylle luokalle. Tilanne oli kuin olisin jollain aikakoneella heitetty ihan muuhun aikaan - sekä maaalle. Muistan kuinka ihmettelin, että tätä ei Olarin kaverit uskoisi. Siirtyminen kouluun Vantaalle sujui kitkattomasti, ensimmäisen uuden kaverin sain heti ensimmäisenä koulupäivänä.

Ala-aste Vantaalla sujui leppoisasti. Kolmannesta luokasta lähtien oli kaksi luokkaa, joissa molemmissa oli 21-23 oppilasta. Vanhimmat ystäväni ovat tuolta kolmannelta luokalta saakka. Sydämessäni on aina paikka pitkäaikaisimmille ystävilleni Kirsille ja Marjukalla, joiden kanssa olemme edelleen yhteydessä. Marjukan kanssa fyysiset tapaamiset ovat vähäisiä, koska hän on asunut viimeiset reilut 10 vuotta Australiassa. Koulu tarjosi koulupäivän jälkeen harrastuksia, oli ainakin kuoro, nokkahuilu- ja näytelmäkerhot. Paikallinen naisvoimisteluseura toi helposti jumpat omalle koululle.

3. luokan luokkakuva minulla on Kirsin skannaamana. Olen ylärivissä kolmas oikealta

Koska opettajat olivat vanhemman koulutuksen sakkia, oli meidän koulussamme vaarin kouluajan tyylisesti paljon hiihtoa ja luistelua. Koulu sijaitsi joen rannalla, ja joella oli talvisin ladut. Hiihtoa kertyi paljon. Toki silloin oli useammalla koululaisella hiihtoinnostustakin ja luokan seinällä oli hiihtotaulukko, johon sai käydä vanhemman kuittaamalla lapulla merkkaamassa hiihtonsa. Hiihtämiseen liittyi sellainen lieveilmiö, joka sai meidät barrikadeille. Ne olivat jokavuotiset hiihtokisat. Kisat aloitettiin ylhäältä joentörmältä. Aikuisen silmin mäki alas ei ole kovin iso, mutta osa oppilaista kaatui siinä. Olin aika hyvä hiihtäjä ja olen ainakin kerran kaatunut siinä itsekin. Sitten paikallislehti tuli usein ottamaan kuvia hiihtokisoista ja tulokset julkaistiin lehdessä. Hiihtokisoista lopulta luovuttiin ja se korvattiin pitkällä hiihtoretkellä. Tyttöjen luokkatason kisanvoittaja oli selvillä jo ennen hiihtoa. Rinnakkaisluokan tyttö on edustanut Suomea myöhemmin olympialaisissakin ja hänen liikunnallisuutensa lajissa kuin lajissa oli huikeaa jo alakoululaisena.

Vantaalainen ala-asteen kouluni. Sain 50v synttärilahjaksi elämysretken lapsuuteeni ja kävimme myös virkistämässä muistojani ala-asteeni pihalla :)

Kommenteissa vaarin koulumuistoihin pohdiskeltiin sitä, että uskalletaanko nykyisin koululaisia viedä esim. järvenjäälle ja kuinka pitkiä matkoja voidaan vaikka hiihtää. Omalta ala-asteajaltani en muista, että matkat olisivat olleet liian pitkiä, mutta turvallisuuden kanssa oli ongelmia. Iäkkäämpi tyttöjen liikuntatunteja pitänyt opettaja (ala-asteen ainoa epämiellyttävä opettaja) hiihdätti ja juoksutti meitä joen jäällä pitkälle kevättalvea. Myös niin pitkälle, että me emme olisi enää halunneet joelle mennä. Jokihommat vähenivät radikaalisti, kun rinnakkaisluokkalaisen Lauran jalka meni joesta lävitse ja talvisaapas jäi jokeen. Tuossa olisi voinut käydä erittäin huonosti. Seuraavana syksynä liikuntatunteja pitänyt luokanopettaja lopetti ne hommat ja tunnit menivät uudelle, paljon nuoremmalle opettajalle.  

Suurimman osan alakouluajasta söimme kouluruuan luokassa. Yhden kerran keksimme jekun ja avasimme maitopikaria sen verran, että saimme sujautettua sinne kukkien Substral-ravinnepötkylän. Suljimme kannen ja palautimme maidon takaisin ruokalaan. Siellä se meni seuraavalle koululaiselle. Punaruskea maito aiheutti hämmennystä. Maito palautettiin Valiolle, joka oli tutkinut sen laboratoriossaan. Koulun emäntä tuli sitten luokkaamme pitämään puhuttelua ja me tunnustimme kollektiivisesti pienen tihutyön. Valio oli analysoinut, että maitoon on lisätty väriliitua ja se ei voi olla mitenkään peräisin Valion tehtaalta. Vielä 40 vuoden jälkeenkin mietityttää, että oliko Substral ihan huijausta vai oliko Valion laboratorio kehno. 

Tälläinen punaruskea Substral-puikko livautettiin näppärinä alakoululaisina sellaiseen 2dl pyöreään maitopurkkiin

Alakoulu-urani oli sellainen, että minua opetti joka vuosi eri luokanopettaja. Kolme opettajaa jäi pois ensimmäisen raskautensa vuoksi. Olimme aika yksimielisiä siitä, että meidän luokkamme oli niin täynnä ihania lapsia, että opettajat halusivat sen vuoksi oman lapsen. Toki epäilimme, että ihmisen biologian opetus on antanut opettajille aivan uudenlaisia virikkeitä :) 

Alakoululuokan rauhallisuudesta kertoo se, että sijaiseksi kuudennelleluokalle tullut edellisen kevään ylioppilas lähti kanssamme luokkaretkelle Ahvenanmaalle. Koska hän oli keväällä aika tuhdisti raskaana myöskin, niin hänen äitinsä lähti mukaan avuksi. Olen kuullut nykyisin useistakin opettajista, jotka eivät järjestyshäiriöiden vuoksi halua lähteä lainkaan luokkaretkelle. Mitään ongelmia ei ollut luokkaretkellä ja kivaa oli.

Yläasteeni oli nykyisen koulutrendin edelläkävijä. Samaan koulurakennukseen tungettiin yli 500 murrosikäistä. Olin jälleen luokalla F ja oppilaita taisi olla 31 luokassa. Ala-asteen luokkamme jatkoi yhdessä myös yläasteen. Kaikille tuo kouluaika ei ollut pelkästään ruusuista, koulussa oli jonkin verran koulukiusaamista, joka ilmeni pääosin nimittelynä, mutta myös muutamina tappeluina. Kuusi vuotta yläasteelta lähtemisen jälkeen opetin siellä matemaattisia aineita lukuvuoden verran. Silloin kouluun oli rantautunut väkivalta sekä pilvenpolttelu. Ero omaan kouluaikaani oli järkyttävä. 80-luvulla toki pussikaljailu oli aika yleinen perjantai- tai lauantai-illan viettotapa, mutta ei ikinä kouluviikolla. Oman tyttökaveriporukan kanssa pidimme yhtä koko yläasteen ja sukkuloimme sujuvasti hyvistä harrastuksista satunnaisiin pussikaljaillanviettoihin. Tuohon aikaan harrastin edelleen voimistelua, soitin pianoa ja kävin jazztanssitunneilla. Niin ja kuuluin koulun isojen puisten nokkahuilujen soittokerhoon. Minulle jäi yläasteesta kivat muistot. Tuohon aikaan peruskoulussa oli vielä tasoryhmät esim. matematiikassa. Siinä vaiheessa kun itse opetin vanhalla yläasteellani virallisesti tasoryhmät olivat jo lakkautettu. Tuntilaadinnassa joku oli nähnyt ihan hirvittävästi vaivaa siinä, että oppilasmassasta oli eritetty ne jotka tarvitsevat pienempää ryhmää sekä ne joille matematiikka oli helppoa. Osaajien ryhmässä oli maksimi 32 oppilasta. "Pienryhmässä" oli noin 10. Pienryhmässä tahkottiin perusjuttujen parissa ja yritettiin saada jotain laskuja aikaiseksi. Osaajien ryhmässä kirja loppui ennenkuin lukukausi ja oppilaat ehtivät oppimaan mm. toisen asteen yhtälön ratkaisemisen valmiiksi lukioon. Vaarin aikana ratkaisu oppimishaasteisiin oli luokalle jääminen. 

Peruskoulun yhdeksännen luokan koulukuva

Samaisella synttärilahjaretkellä olen palannut takaisin rikospaikalle eli yhdelle Tikkurilan pussikaljapaikoista. Tällä kertaa 80-luvun eväiden kanssa eli maksamakkarakurkkuleivät tehtynä ranskanleivästä.

Paikka kutsuttiin Korvaksi, koska takana oleva Laila Pullisen patsas muistutti nuorison mielestä korvaa

Tältä meno näytti teininä. Tässä ollaan rippileirillä, minä olen tyttöviisikon keskellä.

Koulunkäynti oli minulle vielä helppoa yläasteella. Opetuksellisesti yläasteen parasta antia olivat matematiikka ja kuvaamataito. Kuvisopettaja opetti todella monipuolisesti eri tekniikoita - oli valokuvausta, grafiikkaa, perspektiiviharjoituksia, savitöitä ja vaikka mitä. Olin niin innostunut taiteesta, että harkitsin menemistä taidelukioon Helsinkiin. Tunnin koulumatkojen vuoksi päädyin kuitenkin lähilukioon Kirsin ja Marjukan kanssa.

Lukion työläys tuli yllätyksenä. Minulla oli siihen aikaan raskain mahdollinen kokonaisuus eli pitkä matematiikka, fysiikka ja yläasteelta alkanut vieras kieli. Koulussa sai valita myös ylimääräisiä kursseja, otin tietenkin kaikki kuviksen kurssit. Liikunnanopettaja teki hiihtoliiton tapahtumiin kaikennäköisiä toppavaatteet päällä tehtäviä tanssiesityksiä ja tulin valituksi siihenkin sakkiin ylimääräisille liikuntakursseille. Loput liikuntakurssintunneista keräsin lätkimällä kaverini kanssa tennistä koululla. Koulutyön lisäksi aikatauluun piti mahduttaa harrastukset ja poikaystävät ja seuraelämä :) Voimistelutreenien määrä otti hirveän harppauksen, koska aloimme valmistelemaan kiertuetta USAan ja montaa uutta ohjelmaa. Voimisteluporukan kanssa olimme aloittaneet "sivubusineksen" paikallisen amerikkalaisen jalkapallojoukkueen cheerleadereinä. Löysimme itsemme senkin lajin SM-kisoista sekä sponsorimme tapahtumista esiintymässä. Lukiolaisena aloitin myös erilaisten liikuntatuntien pitämisen lasten satujumpasta naisten aerobicciin. Viihdyin lukiolaisena hyvin ja tykkäsin luokkakavereistani. Opettajat lukiossani olivat kaikki hyviä, paitsi se pitkän fysiikan opettaja. Pitkän matematiikan opettajaa muistelen edelleen, hän oli loistava! Hyvä oli myös äidinkielen, historian ja bilsan opettajat. Lukion toisella ja kolmannella oli vihdoin erinomainen ranskan opettaja. Siihen saakka ranskan opettajat olivat olleet heikkoja. Tokihan sellainen fiiliksen lasku lukiossa tapahtui, että lukion toisella luokalla sekä Kirsi että Marjukka lähtivät vaihto-oppilaiksi. Oli haikeaa olla lukuvuosi ilman heitä.

Cheerleader porukan kanssa esiintymässä sponsorimme messuosastolla, minä olen oikeassa reunassa

Voimistelujoukkueen kanssa esiintymässä Seattlessa, minä olen toinen vasemmalta turkoosissa

Vanhojen tansseihin menossa, kukat ovat tanssin ohjanneelle tyttöjen liikunnanopettajalle

Kirjoitukset menivät hyvin. Niiden jälkeen tapahtui sellainen sinänsä ihan pikkutapahtuma, jonka myötä elämäni lähti ajatumaan kohti nykyistä uomaansa. Isäni maksoi minut ja äitini etelään kirjoitusten jälkeen. Olimme äidin kanssa Kyproksella. Sain sieltä todella ärhäkän streptokokkitartunnan. Raju tauti meni ohitse antibiooteilla, mutta vain vähäksi aikaa. Se palasi uudestaan. Isäni oli luvannut minulle valmennuskurssin oikeustieteelliseen ja kurssin alkaessa olin vielä hyvin lukuaikataulussa sairastelusta huolimatta. Uusinut angiina esti kurssille osallistumisen ja olin sitä mieltä, että sisäänpääsymahdollisuuteni romahtivat juuri ja tsemppihenkeni romahti myöskin. Varasuunnitelmani oli mennä opiskelemaan opistotason insinööriksi biotekniikka pääaineena ja 40 asteen kuumeessa olin onnistunut punnertamaan itseni sisään pääsykoe+todistusvalinnalla (siis ihmettelin pääsykokeessa, että miten voi olla näin kuumaa - angiina nro 2 oli iskenyt päälle). Koulukaverini Marko (myöskin sieltä ala-asteen kolmannelta luokalta) oli täyttänyt minullekin hakupaperit ja toimittanut ne yhdessä omiensa kanssa opiskelemaan tietotekniikkaa yliopistolle todistusvalinnan perusteella. Marko onnistui myymään tietotekniikkavaihtoehdon minulle ja päätin lähteä katselemaan touhua ainakin seuraavaan jouluun saakka ellei jopa perusopintojen loppuun ja sitten hakea uudestaan oikikseen tai jonnekin muualle. Sille teille sitten jäin. Sitä on hämmästelty usein perhepiirissä, että minä päädyin vanhvasti matemaattisiin opintoihin. Vaari on opiskellut humanistisia aineita ja pärjännyt matematiikassa lukiossa välttävästi ja äitini puolestaan sai paritkin ehdot kouluaikanaan matematiikasta. Sillä lailla ne omenat tippuvat sattumanvaraisesti. Myöskin kahden matemaattisen vanhemman (eli siis minun ja Hra Kepposen) jälkikasvussa näyttäisi olevan yksi, jolla matematiikka ei ole lainkaan vahva.

Pidin siitä 90-luvun opintovalinnoissa, että oli mahdollista mennä kokeilemaan, että miltä joku opinahjo tuntuu. Nykyisin pitää huomioida, että monille ratkaisevat ensikertalaisuuspisteet saa vain kerran. Nykyisellä systeemillä en olisi uskaltanut ottaa tuollaista riskiä. Olen joskus kauan sitten jutellut satunnaisen opiskelupaikan vastaanotosta ammatinvalintapsykologin kanssa ihan muussa tilanteessa ja hän sanoi, että aika isolle ihmisryhmälle käy niin, että kun alkaa kunnolla perehtymään johonkin alaan, niin mielenkiinto sitä kohtaan nousee samalla perehtyessä. Siksi on aika surullista, jos nuorella ei ole mahdollisuutta kokeilla ja hakea sopivia opintoja. Elämänkokemus lukiolaisella on aika vähäistä eikä suurimmalla osalla ole sellaista "selkeää kutsumusta" johonkin tiettyyn haaveeseen. Omista opinnoista täytyy todeta, että ne eivät olleet pelkästään ruusuista aikaa. Ennenkuin aloitin opinnot, opettelin hieman käyttämään tietokonetta. Se tarkoitti alkeellista graafista DOS-käyttöjärjestelmää ja Word Perfect tekstinkäsittelyohjemaa. Opintojen ensimmäisenä syksynä aloitettiin ohjelmoinnin teoriaopinnot. Pikkasen lähdin takamatkalta tuohon hommaan.

Oma koulutieni peruskoulusta lukioon meni sujuvasti ja kivuttomasti. Peruskoulussa oppiminen oli tosi helppoa ja tärkeintä siellä oli kaverit. Uudenlaisia näkökulmia etenkin peruskouluun olen saanut omien lapsieni kautta. Meillä kompastuskiveksi osui se, että ala-aste ei tarjonnut lapselle minkäänlaista haastetta. Läksyt hän onnistui sutaisemaan jo koulussa ja kokeisiin ei tarvinnut lukea. Joskus kuulustelin kokeisiin ja osaaminen oli aina oikein hyvää. Lapsen kiinnostus koulua kohtaan oli laimeaa emmekä saaneet kannustettua lasta kotona haastavampiin tehtäviin. Introvertti ei häirinnyt opetusta eikä kiinnittänyt itseensä huomiota - etenkään kun arvosanat olivat kiitettäviä. Kun yläasteella olisi pitänyt vähän panostaa koulutyöhön, ei nuorella ollut juurikaan opiskelutaitoja eikä myöskään motivaatiota ja päällä voimakas murrosikä. Hirveällä väännöllä numeroiden hurja lasku saatiin pysäytettyä. Jos nyt eläisin alakouluvaiheen uudestaan, huolehtisin siitä että alakoululainen oppii säännölliseen läksyjen tekoon. 

Sellaisia koulumuisteluita tällä kertaa. Ensi kerralla sitten ihan jotain muuta :)

PS. Onko tämä todellinen vanhuuden merkki, kun menneitä on niin kiva muistella?