Viimeiset pari vuotta ovat olleet elämässäni hyvin kuormittavat. Kuormitus tuntuu lisääntyneenä levon tarpeena, välillä en jaksa työpäivän jälkeen juuri mitään. Toinen näkyvä seikka on muistini heikkeneminen. Lisäksi olen alkanut sairastelemaan pikkuvaivoja. Osa niistä on sellaisia, että en ole aikaisemmin sairastanut niitä. Listalle mahtuu ärhäkkä korvakäytävän tulehdus, kynsivallintulehdus, silmätulehdus, parit kunnon niskajumit, selkäsärky ja asentohuimaus.
Kuormitus on monen asian summa. Työ tuo sellaisen peruskuorman. Aiemmin olen selviytynyt työn kuormittavuudesta hyvin ja olen ollut aika hyvä sulkemaan työasiat mielestäni pois vapaalla. Toki työt kulkeutuvat välillä kotiin ja palavereja on välillä pitkin iltaa. Väsymys ja kuormittumisen aiheuttama muistin heikkeneminen on vaikuttanut siihen, että en enää suoriudu töistäni yhtä nopeasti kuin aiemmin ja saatan muistilapuista, muistikirjasta ja sähköisestä kalenteristani huolimatta unohtaa olennaisia asioita. Minulla menee siis aikaisempaa enemmän aikaa työtehtäviini. Minulla kävi töissä hyvä tuuri, joka kuitenkin osottautui myöhemmin myös huonoksi tuuriksi. Sain puolitoista vuotta sitten töissä ylennyksen. Olin todella tyytyväinen, koska viimeisen 10 vuoden aikana työnantajani on jaellut lähinnä irtisanomisia. Harmillisesti ylennys osui lopulta todella huonoon ajankohtaan elämässäni.
Työtä suurempi kuormittaja on ollut henkilökohtainen elämäni. Tai ainakin siltä se on usein tuntunut. Työ on omaan elämään verrattuna paremmin hallittavissa oleva ja ennustettava kokonaisuus. Oma elämäni on paiskannut eteeni tapahtumia, joita en ole voinut hallita tai edes ennakoida. Olen voinut vain reagoida ja yrittää järjestellä seuraamuksia. Oman elämäni kuormituspiikki alkoi joulusta 2017, jolloin isäni jalka murtui sirpaleiksi. Isäni joutui sairaalaan kahdeksi kuukaudeksi ja hänen toipumisensa vei kaikkiaan vajaa viisi kuukautta. Kun isäni joutui sairaalaan, äitini joutui kriisipaikalle hoitokotiin.
Äidilleni kävi niin kuin monelle alzheimerpotilaalle. Kun tuttu viitekehys vaihtui uuteen, tuntui, että äitini muisti katosi kokonaan. Väliaikaisen hoitokodin kyvykkyys vaativan alzheimerpotilaan hoitoon vaihteli keskinkertaisesta heikkoon. Äitini tuli kaksikerroksisesta asunnosta hoitokotiin. Yllättävän nopeasti liikuntakyky surkastui niin, että hoitokoti aloitti vaippojen käytön. Väliaikaisessa hoitopaikkaan en saanut solmittua lääkkeiden toimitussopimusta vaan jouduin toimittamaan lääkkeet itse. Lääkkeiden loppumisen ilmoittamisesta väänsin urakalla. Hoitokodilla oli tapana soittaa viime tingassa asiasta, jopa niin että lääke oli jo loppunut kun ilmoittivat. Huhtikuussa 2018 äiti sai vakituisen paikan ja jo kesällä vakituinen yksikkö laukkautettiin ja äiti muutti jälleen. Kesällä 2018 otin reilusti aikaa itselleni ja sainkin ladattua akkujani. Se tuli tarpeeseen. Äidillä meni kaikkiaan vuoden verran aikaa sopeutua hoivakotiin, joululta 2018 hän alkoi olla seesteisempi. Valitettavasti sellaista hyvää ja seesteisempää aikaa kesti vain puolivuotta ja sitten äitini menehtyi heinäkuussa 2019 tapaturmaisesti hoitokotiin. Äidin menehtyminen oli luonnollisesti shokki ja hoitokoti hoiti kaiken tiedottamisen tapahtumaan liittyen ala-arvoisesti.
Minä olin valmiiksi jo alamaissa ennen äitini menehtymistä. Tasan neljä kuukautta aikaisemmin menehtyi anoppini. Anopin menehtyminen tuli myöskin yllättäen, vaikka hän olikin vakavasti sairas. Ennen hiihtolomaviikkoa 2019 anoppi oli ollut väsynyt, eikä jaksanut käydä ulkoilemassa. Vielä hiihtolomaviikolla anoppi oli istunut aika pirteästi kahvilla siskonsa vierailun yhteydessä. Kun Hra Kepponen ja pojat kävivät loppuviikosta anopin luona, hän ei enää jaksanut lähteä huoneestaan. Hiihtolomaviikon lopuksi anoppi pystyi viimeisen kerran puhumaan.
Kesä 2019 tuli katastrofaalinen. Minulla oli uusia vastuita töissä sekä "kesäpäivystys" eli olin kesäsijainen 7 viikkoa mm. omalle esimiehelleni ja juoksin kuin maratoonarihamsteri juoksupyörässä. Tein todella monena iltana töitä puolille ön. Kesälomani jäi lyhyeksi eikä todellakaan ollut palauttava, koska äitini kuoli ennen lomaani. Elokuussa 2019 olin ehkäpä kaikkein lähempänä romahdusta. Tuona syksynä mitoitin jaksamiseni niin, että sitten syyslomalla makaan Espanjan auringon alla 9 päivää ja keskityn keräämään voimia. Noh, esikoinen päätyi lomalla sairaalaan Espanjassa keuhkokuumeen vuoksi ja keskimmäinen päätyi sairaalaan sitten Suomessa. Rentouttava loma muuttui stressaavaksi ja sairasteluputki jatkui kotona pitkään. Kaikki lapset olivat vuorollaan sairaana. Koulutyön kiinni kurominen oli työlästä ja koulun tuki oli vähäinen. Olisi pitänyt siitäkin rähistä kouluihin, mutta en jaksanut. Pojat olisivat olleet kaikki oikeutettuja tukiopetukseen. Loka-marraskuun sairastelusta meni muutama kuukausi, kun Uusimaa laitettiin kiinni koronan vuoksi.
Perhe-elämän puolella arjen raskautta on lisännyt jatkuva vääntö koulutyöstä esikoisen kanssa. Ala-asteen ysin keskiarvon poika on nykyisin hieman alle kasin keskiarvon poika. Aina on täysi arvoitus, että mitä kokeesta tulee arvosanaksi. Koearvosana voi olla mitä vaan kutosen ja kympin väliltä. Jos tilanne olisi se, että poika saa aina hyvät arvosanat niistä aineista, jotka häntä kiinnostavat, niin asian kanssa olisi minun helpompi elää. Koenumero on hyvin suoraan verrannollinen siitä, että miten hän on valmistautunut mihinkin kokeeseen. 80% kotona tehtävästä koulutyöstä tapahtuu vanhempien, eli suurimmaksi osaksi minun, painostuksesta, maanittelusta ja kannustuksesta. Kannustus-painostus-maanittelu aiheuttaa usein suunsoittoa ja joskus suoranaista riitaa. Koen tuon turhauttavana sekä kuormittavana. Painostan siksi, että pojalla olisi kiinnostusta mennä lukioon, enkä haluaisi sen mahdollisuuden menevän sivu suun. Elän yhä toivossa, että kun murrosikä hellittää lisää, niin poika tajuaa, että hän käy koulua omaa tulevaisuuttaan varten ja kaikki joutuvat tekemään töitä tavoitteidensa eteen. Tilanne on tällä hetkellä parempi kuin viime vuonna. Karu todeta, mutta joutunen tulevaisuudessa säännöstelemään esikoisen suhteen voimavarojani, jotta minulla riittää voimavaroja myös keskimmäiselle ja kuopukselle. Onneksi yläasteelle siirtynyt keskimmäinen on luonteeltaan erilainen koulutyön suhteen ainakin toistaiseksi. Hän on omatoimisempi ja huolellisempi ja osaa pyytää itse apua. Meillä on ollut jopa kivaa, kun olemme kerranneet hänen kanssa matematiikkaa.
Olen joutunut miettimään aika paljonkin, että mihin ja miten käyttää vähentyneitä voimavaroja. Olen aina hieman kärsinyt sellaisesta revittelevästä tyylistä. Teen sata lasissa asioita, niin kauan kunnes uupumisen merkit ovat ilmassa. Silloin höllään ja keräilen voimia ja sitten olenkin taas kiihdytyskaistalla. Tässä tilanteessa pitäisi osata mennä hiljempaa koko ajan, koska toipumiseen tarvittava aika on pidentynyt ja näyttää vielä pidentyvän.
Pitkä kirjoitus erilaisista kuormituksista elämässäni. Seuraavaksi havaintoja ja oppimisia, kuinka korjata olotilaani.
Olen havainnut, että yksi avainasia parempaan jaksamiseen on hyvä uni. Kuormitus vaikuttaa uneni laatuun. Olen luontaisesti
iltavirkku ja alkuyön uneni on kevyttä, mutta aamulla nukun todella
sikeästi. Meillä yksi lapsista kärsii nukahtamisvaikeuksista, mikä on
entisestään heikentänyt alkuyön uniani. Herään siihen, kun poika käy
vessassa tai alakerrassa juomassa. Välillä hän saattaa tulla
makuuhuoneeseemme katsomaan, että olenko minäkin hereillä. Herään siihen
aina. Kotona olemme joutuneet aikaistamaan netin katkeamista, keräämään padit ja puhelimet pois (pojilla on itsekuria heikosti älylaitteiden kanssa), ostamaan herätyskelloja ja laatimaan hiipimissäännön sekä kieltämään poikia tulemasta meidän makuuhuoneeseemme muuten kuin todellisessa hädässä. On kurja sanoa lapsille, että jos et saa yöllä unta tai maha kipeä, niin et saa häiritä vanhempia. Hra Kepponenhan ei mihinkään pieneen herää, joten se olen aina minä joka herää ja sitten kärsii nukahtamisvaikeuksista päälle.
Etätyö on mahdollistanut sen, että pystyn nukkumaan selvästi pidempään
aamulla. Olen todellakin hyödyntänyt tuota mahdollisuutta. Ajattelin, että se on sama miten rytmitän työn ja unen. Osallistuin unitutkija Henri Tuomilehdon luennolle. Hän puhui pitkään siitä, että etätyö on siirtänyt työtunteja myöhäisemmäksi. Tuomilehto esitteli optimaalista unen aikaista aivosähkökäyrää ja sitten aivosähkökäyrää henkiöistä, jotka ovat menneet nukkumaan hyvin nopeasti työskentelyn lopettamisen jälkeen. Ne erosivat valtavasti toisistaan. Aivot tarvitsevat sellaista pehmeää alasajoa ennen nukkumaan menoa, jotta unesta tulee riittävän palauttavaa. Sellainen lepo, johon sännätään suoraan töiden keskeltä on laadultaan vajavaista. Koska työpäiväni alkaa tavallista myöhemmin ja lasten palattua koulusta häiriötekijöitä on runsaasti, viimeistelen usein työpäiväni illalla ja menen suoraan töistä nukkumaan. Tuomilehdon työpaikan nettisivuilla on lyhyitä artikkeleita uneen liittyen https://www.coronaria.fi/uniklinikka/
Tavoitteenani on ehdottomasti aikaistaa nukkumaanmenoaikaani ja vastaavasti herätysaikaani ja lopettaa työt vähintään tuntia tai kahta ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi yritän vähentää säännölliseksi muodostunutta melatoniin syömistä. Toki melatoniinissa on se etu, että nukahtaminen käy aika helposti eikä tarvitse turhautuneena pyöriä sängyssä. Olen myös joutunut myöntämään, että tarvitsen tällä hetkellä unta enemmän kuin aiemmin, kahdeksan tuntia on minimi ja nyt kaamoksen aikaan tarvitsisin yhdeksän tuntia unta. Kahdekalla tunnilla unta ei ole vielä kovin pirteä olo. Uskon, että keväällä lisääntyvä valon määrä vähentää unen tarvetta. Suljen korvani kaikilta kommenteilta, että kukaan aikuinen ei nuku noin paljoa ja eikä kenelläkään aikuisella ole aikaa tuollaiseen unimäärään.
Yritän päästä hetkeksi ulos aina, kun aurinko paistaa. Raitis ilma ja valohoito tekevät hyvää. Huomaan selvästi vireystilan eron aurinkoisen ja sateisen päivän välillä. Jos aamulla tai iltapäivällä väsyttää kovasti, 15min ulkona piristää todella paljon.
Yritän järjestää jokaiseen viikkoon jonkun kivan pienen jutun. Ajantajuni on mennyt jo kauan aikaa sitten sekaisin, koska arkeni on niin tasapaksua. Olen istunut kohta 9kk tässä ruokapöydän ääressä läppäriäni naputellen ja loputtomissa etäpalavereissa. Piristykseksi olen känyt muutamalla lounaalla, paristi kahvilassa, mökillä kaverin kanssa ja vesijuoksemassa. Nyt nämäkin menot joutunevat melkein kaikki kiellettyjen asioiden listalla. Pakko myöntää, että se ahdistaa. Alustavasti olen sopinut parin ystävän kanssa, että vielä voidaan tavata jonkun kotona. Osa ystävistäni pitää minua korkeamman riskin henkilönä, vaikka istunkin vaan kotonani. Minulla on kuitenkin kolme lasta koulussa, teini luuhaa kaupungilla viikonloppuisin ja kuljeskelee silloin joukkoliikenteessä ja mieheni käy edelleen metrolla töissä ja syö mokoma useana päivänä lounaansa henkilöstöravintolassa. Välillisesti minulla on siis ihan hirveä määrä kontakteja verratuna esimerkiksi lapsettomaan työkaveriini, jonka mies on myöskin etätöissä. Ymmärrän hyvin, että kaikki eivät halua enää tavata. Sosiaalinen elämä on ollut aika vähäistä senkin takia, että voimat eivät vaan riitä. Kaikki hoidettavat asiat meinaavat jäädä viikonlopuiksi ja silloin en jaksa juuri mitään muuta.
Yksi raskaimmista asioista uupumisen keskellä on se, että niin moni asia on rempallaan. Alan muistuttaa talousvaikeuksien kanssa kamppailevia, jotka piilottavat laskuja. Samalla lailla minäkin lykkään postin ja jopa sähköpostin avaamista, että välttyisin hoidettavilta asioilta. Kaikkialla minne katson näkyy sotkua ja hoitamattomia asioita. Täydellisten ja siistien kotien, tyylikkäiden vaatteiden, hyvien harrastusten somevirrassa oma elämä toki näyttää vajavaiselta. Se, että ne niin moni asian on rempallaan,lisää kuormitusta. Minun olisi paljon helpompi olla, jos koti olisi siisti eikä kaaos. Voimavarani eivät riitä kuin pintapuoliseen siivoamiseen eikä edes siihen, että saisin ruoskittua laiskanpulskeat lapseni hommiin. Tässä tilanteessa on parasta opetella sietämään sitä, että asiat ovat rempallaan ja arki kulkee nilkuttaen eteenpäin. On vaan pakko raivata tilaa enemmälle unelle sekä rentoilulle.
Moni on sanonut, että hae sairauslomaa ja lepää. Olen keskustellut siitä lääkärin kanssa. Olen uuvahtaneenanikin kuitenkin toimintakuntoinen ja mielialani on normaali, joskin olen selvästi kärsimättömämpi ja unohtelevampi. Jos jäisin kotiin lepäilemään vaikka pariksi viikoksi, niin todennäköisesti sotkisin vuorokausirytmini pahasti, kun ei tarvitsisi nousta aamulla töihin. Kukaan ei tee töitäni poissaollessani kuin ehkä jotkut kaikken kiireisimmät, joten suurin osa töistä odottaisi minua palatessani ja se olisi aikamoisen stressin paikka. Eikä kuormitustilanteeni muutu mitenkään poissaolon aikana. Toki lepo lisäisi voimia. Olen aika herkästi pitänyt sairauslomapäivän, jos aamulla on vaikka särkenyt päätä tai takana on ollut todella huono yö. Mikäli muistini alkaa reistailla niin kuin ennen kesälomaa, että unohdan suht. tavallisia sanoja, niin sitten arvioin uudestaan pidemmän levon tarpeen. Joulun suhteen aion olla kaikkien aikojen alisuorittaja.
Ajattelen tästä tilanteesta, että elämässä on erilaisia vireystilakausia muutenkin. Joskus on tähtien asennot kohdallaan ja tuntuu, että kaikki sujuu ja saa vaikka mitä aikaiseksi. Välillä on sitten näitä kausia, että voimat riittävät välttävästi välttämättömiin. Jos voisi valita, niin tottakai sitä valitsisi sen energisen ja tuloksekkaan ajan. Ja ikuisen kesän, jolloin ei tarvitsisi kärsiä kaamoksen aiheuttamasta lisääntyneestä unentarpeesta. Välillä tekee hyvää miettiä asioita elämässä ja arvioida uudestaan, että mihin kannattaa käyttää aikaa ja voimavaroja. Joskus pystyy antamaan itsestään vähemmän ja saavuttamaan vähemmän ja sekin on ok.
Olen miettinyt, että julkaistako tälläista pitkää ja polveilevaa postausta ja mikä tässä oikeastaan on se punainen lanka. Haluan kuitenkin julkaista ja omalta osaltani kertoa, että elämässä tapahtuu kaikenlaista, joka vaikuttaa omiin voimiin ja jaksamiseen. Se, että on siinä tilassa, ettei jaksakaan kuormitusta, jonka on ennen jaksanut, on normaalia. Niissä tilanteissa kannattaa vaatia itseltään vähemmän ja siivota niitä vähemmän tärkeitä asioita elämästä pois. Sitten sellainen voimalause, että vähän uuvahtaneenakin pystyy elämään ihan hyvää elämää.
Joskus pieni ja vähemmän onkin juuri se mitä tarvitset.
