Vaari muistelee - Omavaraistaloutta ja kaikenkarvaisia lemmikkejä

Isäni, eli vaarimme, 87v muistelee tällä kertaa 50-luvun ruokahuoltoa ja perheen lemmikkejä. Kirjoitus on isäni itse kirjoittama, jos huomaan jonkin kirjoitusvirheen, niin korjaan.

Sota-aikana ja sen jälkeenkin yritettiin pärjätä mahdollisimman hyvin pula-ajasta ja selvitä omin voimin jokapäiväisistä pulmista. Muistan omalta osaltani ainakin sen, että näinä aikoina minulla ei ole ollut ikävää ja ahdistavaa oloa. Päin vastoin. Minulla oli kivaa ja jännittäviäkin hommia koko ajan. En kai osannut kaivata mitään. Vanhemmat pitivät huolta keljuista asioista.

Sota-aikana Jokelan setä toi meille kanin poikasen ja siitä alkoi minun kanifarmini kehittyminen. Saimme toisenkin kanin ja kas kummaa meille alkoi siunaantua pieniä kaninpoikasia vaikka kuinka ja paljon. Minulla oli kova homma kerätä kanien herkkua voikukan lehtiä. Samalla keräsin voikukan juurimukuloita äidille, joka kuivasi ne ja jalosti kahvinkorvikkeen lisäksi. Kaneista saimme lihaa ihan oman perheen tarpeiksi ja äiti, joka ehti joka paikkaan saattoi avustaa puutteessa olevia.

Joulukuussa 1941 maassa jaettiin viimeiset kahvit neljänneskilon toppa henkeä kohti.  Alkoi tuskan aika kahviin tottuneelle kansalle. Kahvin tilalle tuli korvike, mihin laitettiin vissiinkin vähän kahvia ja sikuria. Lopulta kahvia kaipaavat paahtoivat voikukan juuria sikurin lisäksi sadakseen aikaan ainakin kahvin väristä juotavaa. Sodan jälkeen. Taisi olla –48 kun tuli ns verokahvi, jota sai ostaa kortilla. Kahvin vapaa myynti lopetettiin muistaakseni 1950, koska suurta kysyntää ei voitu täyttää. Ilon päivä koitti 1954, kun kahvin säännöstely lopulta vapautui.

Lahden Metsäpellossa ei viemäri- eikä vesijohtotöitä ehditty aloittaa ennen 1950-lukua. Meillä oli Pihassa liiterirakennus, minkä toisessa päässä oli halkovaja keskellä oli eläinsuoja ja toisessa päässä oli huussi. Äiti oli muuttanut eläimille tarkoitetun tilan sikolätiksi varmistaen näin joulukinkun omalle perheelle ja lihaa läheisille jouluksi. Arvatkaapa kuka joutui vispaamaan murhatun possuparan verta teurastuspäivänä. Vispaaminen esti veren maksoittumisen. Kyllähän äidin tekemät veripalttu ja makkarat maistuivat kuitenkin hyvältä. Tulipahan tehdyksi. Vähän toisenlaisia askareita kuin tiskikoneen tyhjentäminen.  

/* Rouva Kepposen lisäys: Hih, tähän väliin joudun lisäämään oman huomioni. Kepposlan hemmotellut pikkupojat olivat jokseensakin järkyttyneitä tiskivuoroista. Siis tiskikoneen täyttämisestä. Yksi huokaili syvään ja oli jokseensakin varma, että tiskinkoneen täyttämisen on pakko olla pahempaa kuin hommat puuvillaplantaasilla. Olisi jäänyt veret vispaatta nuorisollamme - sekä myös varmaan minulla */

Matti   syömään kuului käsky. Ensimmäisenä sisään tulossa oli suurikokoinen kollikissa. Kaikki arvelivat sen olevan kulkukissan. Isä kokeili muutaman kerran huutamalla “Matti syömään”. Joka kerta minä olin toinen jonossa. Kissa Matti oli valinnut meidät perheekseen ja jäi taloon, vaikka sitä yritettiinkin häätää. Matti valitsi olohuoneesta paikakseen nojatuolin, jolle ei saanut istua kuin se ja isä. Isä piti jääkaapissa kissaa varten jauhelihaa, vain paistilihasta vadille kauniisti aseteltu pala kelpasi Herralle. Isä opetti Matin juomaan myös kahvia. Kahviin oli  laitettava myös kermaa. Kahvi kaadettiin teelautaselle ja keskelle asetettiin sokeripala. Herra joi kahvin ensin ja nautti sen päälle sopivasti vettyneen sokeripalan.  Isä puhua pulisi kissalleen koko ajan “me jos kukaan osataan Matin kanssa toi kahvin juomisen taito. ” Äidin toteamus: “siinä on mulla kaksi herraa ja hidalgoa.” Matti katosi usein retkilleen pariksikin viikoksi huolehtimaan kai reviiriään. Kun se palasi kotiin, oli poika kovasti laihtunut. Sillä näytti olevan kaksi numeroa väljä turkki päällä ja useita pahoja uusia arpia. Aika kovaa elämää vanha kolli joutui käymään, mutta isän jauhelihakuuri ja muu herkuttelu ja lepo saivat ritarin taas vanhaan kuntoonsa.

Sitten tuli Maija.  

Äidin työkaverilla oli cockerspanieli, jolle kävi huonosti, sen viisi pentua jäivät orvoiksi. Pentuetta jaettiin työkavereitten kesken ja äiti otti pennun, joka ei näyttänyt kelpaavan kenellekään. Perhe päätti, että minusta tuli sen isäntä. Huonosta alusta huolimatta tuttipullolla ruokitusta Maijasta kehittyi vilkas ja iloinen koira. Se tuli toimeen Matti-kollinkin kanssa, vaikka ne ei ihan ylimpiä ystäviä olleetkaan. Eikä Maija minun koirani ollutkaan, vaikka niin kaikille kerrottiinkin. Kyllähän me Maijan kanssa säännöllisesti lenkkeiltiin ja meillä oli hauskaa, mutta tosiasiallisesti Maija oli aina äidin koira, joka viihtyi äidin sylissä parhaiten. Meillä kävi paljon vieraita ja äiti tapasi tuttaviaan ulkona puutarhassakin. Maija oli aina paikalla siellä missä äitikin. Äitiä sai kyllä tervehtiä kädestä, mutta kerran vain. Joillakin tuttavilla oli tapana kätellä ja vatkata tervehtimistä pitempään. Se oli Maijasta liikaa ja arveluttavaa, vielä arveluttavampi rikos oli jos äitiä yritettiin halata. Siinä tapauksessa kuultiin uhkaavaa murinaa ja Maija alkoi näyttää hampaitaan. Koira ei ehtinyt käydä kiinni kehenkään. Kaikkia varoitettiin äidin kaverin tavoista ja onnettomuuksilta vältyttiin. Maija oli ilonamme vuosikaupalla ja sai leposijan rakastamansa omenapuun juurelta.

Täytyy vissiin kertoa meidän uimaretkistämme Alasen järvelle. Nurmisen Kilulla oli Rippe-niminen koira. Se oli suurin schäferi, mitä olen koskaan nähnyt. Rippe oli hyväluotoinen  ja kaikkien kaveri. Sitten oli Pomo, äidin viimeiseksi jäänyt possu, jolle tein valjaat ja Maija. Siinä oli meidän uimaseurue, mikä vaelsi harva se päivä useita kilometriä Alasen rannalle. Liikenne oli siihen aikaan aika vähäistä, mutta meidän seurue aiheutti varmaan kauhua ja harmaita hiuksia paikalle sattuneille autoilijoille.

Ihmeekseni sika oli hyvä uimari, se melskasi vedessä muiden mukana. En huomannut, mutta Kilu väitti, että Pomo hyppäsi laiturilta Maijan kanssa. Rannalta lähteminen oli aikaa vievä operaatio. Pomo piti nimittäin sotkea rantalietteellä varsin ikävän näköiseksi. Äiti vaati pomon sotkemista sen vuoksi, aurinko olisi polttanut sian nahan alta aikayksikön.   

Oli meillä muuten muutama kanakin, jotka hävisivät kummallisesti. Ne asuivat orrella Pomon lätissä. Isä väitti, että Pomo murhasi ne salaa. Näin kun muistelee elämäämme ja eläimiämme mulla on sellainen tunne, että nuo elukat olivat perheemme täysvaltaisia jäseniä ja jokainen niistä oma persoonallisuutensa. Äitini ja isäni sallivat kaiken tämän, siitä olen kiitollinen.

/* Alla olevissa kuvissa hieman nuoremman Kepposkan kanssa on Aatu-kissa. Aatukin oli aikamoinen nirsoilija, mutta minun kädestäni Aatulle kelpasi lenkkimakkara :) Aatun kanssa olimme ylimmät ystävykset, suurimmassa osassa mummolan kuvista Aatu on vierelläni. Todella harmillista oli se, että minulle puhkesi raju kissa-alleriga */

Vaari muistelee aikaisemmat osat:

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - Talon rakentaminen sodan jälkeen

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - sotaa paossa maalla