Isäni on kirjoittanut jutun sota-ajasta, jolloin hän lähti äitinsä kanssa sotaa pakoon Lahdesta Kuhmoisiin. Neuvostoliitto pommitti Lahtea ja Riihimäkeä runsaasti, koska he halusivat tuhota rautatie- ja tieyhteyksiä huoltovarmuuden romahduttamiseksi. Isäni on syntynyt vuonna 1937. Tarinna odotettava toinen lapsi on syntynyt vuonna 1944 jolloin isäni täytti seitsemän. Olen hieman editoinut tekstiä ja poistanut siitä muutamia kuvia. Päästetään vaari ääneen.
***
Olen 87 vuotias ja kirjoittelen kaikenlaista muistoistani
pahemman keljutuksen lieventämiseksi.
Kun mikään ei oikein
meinaa enää sujua, niin laitanpa tähän jotain siitä kun lähdimme äidin kanssa
evakkoon Kuhmoisiin odottelemaan pikkuveljeni syntymistä. Evakkoon
lähdön hetki tuli, kun Lahden Jaakonkadun läheiseen perunapeltoon tuli pommi ja talon
ikkunat rikkoutuivat ja piippukin mureni katolle. Laakson pappa, joka omisti talon
seisoi kuulemma keskellä pihaa ja teki suuren synnin kiroilemalla ja toivottamalla
kaikki ryssät huut helvettiin.
Kuvan kaverikolmikko: Oikella Raija Penin kanssa ja vasemmalla Tata (Esko sen oikea nimi oli). Mulla on kivääri selässä ja se oli punainen. Niin kuin voitte huomata vaatetuksemme oli viimeistä huutoa. Raija ja Tata olivat minua 3-4 vuotta vanhempia.
Kuva on otettu pari kolme kuukautta ennen pommitusta 1943. Pommi
osui paikkaan jossa seisoimme. Takanamme näkyy Jaakonkatu 1, missä asuimme. Vuoden 1943 loppupuolella
äiti pakkasi vähät tavaramme ja lähdimme kohti Kuhmoista. Saimme majapaikan
äidin enon Heikin talosta Hietamäestä. Meille valmisteltiin kuitenkin tilaa Pitkälän taloon, Elinan ja Kallen luokse. Sukulaiset
ottivat meidät hyvin vastaan meitä huollettiin hyvin.
Voin kai kertoa senkin miksi halusimme Pitkälään. Hietamäkeen
oli majoittunut elukoita, joista emme pahemmin välittäneet. Luteet purivat
öiseen aikaan meidät äidin kanssa punaisille ja kutiaville paukamille, jonka vuoksi
meille tuli pakkolähtö Pitkälään. Heikki yritti saada meille hevoskyytiä, mutta kylän kaikki hevoset olivat silloin rintamalla. Että ei kun
kelkkailemaan. Raskaana olevalle äidille se oli varmaan kova paikka.
Pitkälässä oli vähän toisenlainen komento. Elina täti vei meidät suoraan saunaan jonka porstuassa meitä odotti notkuva ruokapöytä, jonkalaista en ollut koskaan nähnyt. Syötyämme jouduimme tarkkaan täisyyniin ja vaatteemme saumatkin tutkittiin perusteellisesti. Lutikat saivat kyytiä. Kun olimme saunoneet ja meidät oli perusteellisesti kylvetetty saatoimme siirtyä tuvan puolelle. Kalle jäi pitämään “täisaunaa” Kiukaan yläpuolelle viritetyille vaatteillemme. Elina oli mielestäni maailman siistein ihminen ja Pitkälä oli mielestäni hygieenisin paikka.
(Kepposkan lisäys - Kalle eli vielä kun olin pikkutyttö. Hänen talonsa muistan hyvin, mutta Kallen huonosti)
Olimme hiukan väsyksissä pitkän kelkkailun ja perusteellisen kuurauksen jälkeen ja olimme valmistautumassa yöpuulle, kun alkoi tapahtua. Ovet paukkuivat kun sisään ryntäsi aseistettuja miehiä, jotka uhkasivat kaikkia nousemaan ylös kädet pystyssä. Joka paikka talossa tarkistettiin ja ulkorakennukset tutkittiin. Miehet olivat suojeluskunnan partio, joka jahtasi desanttia. Desantin jäljet johtivat suoraan Pitkälän taloon. Huumorintajuinen Elina kysyi, että onko sänkyjen alta jo katsottu. Äiti hoksasi kaivaa esiin ns. Maihinnousukenkänsä, joissa oli syvät kulutuspinnat rautavahvisteiset nahkapohjat. Partio oli uuteen lumeen painuneissa jäljissä nähnyt vihollisen desantin ulkoilevan Pitkälään päin. Kyllä isännät olivat nolon näköisiä, kun talon emäntä nauroi katketakseen talonsa valtaajille. Harva alkaa desantin hommat jo ennen syntymäänsä niin kuin Markus Kalle Juhani.
Helmikuussa 1944 siirryimme äidin enon Fabianin ja hänen vaimonsa Edithin luo lähemmäksi kunnan sairaalaa, joka olikin ihan naapurissa. Fabian oli maanviljelijä henkeen ja vereen, mutta joutui vakavan sairauden vuoksi luopumaan talon pidosta ja elättämään perhettään kouluttautumalla hierojaksi. Toukokuu 1944 alkoi jännityksen merkeissä. Muistan elävästi, että meitä oli kaksi erityisen hermostunutta jännittäjää. Fabian setä ja minä, joka toivoin pikkuveljeä, Fabianille olisi tyttökin kelvannut. Edith - täti ei kuitenkaan paljoa jännitellyt. Hänelle kun koko homma oli tuttua. Eniten häntä kiinnostivat lapsen varusteet, joita oli kunnioitettava määrä ja jotka olivat laadultaan ensiluokkaiset ja sota-ajan äideille varsinainen kateuden aihe. Tarvikkeet oli alun perin tarkoitettu Lahden kunnallispormestarin tulevalle lapselle, mutta tapahtui onnettomuus ja pormestarin rouva luovutti varusteet äidin käyttöön. Kirkonkylän rouvat kävivät asiakseen tutkimassa lapsen vaatteita ja ne olivat vielä sairaalaväenkin ihmetyksen kohteita. Lasten vaatteista niin kuin kaikesta muustakin oli hirveä pula, sen vuoksi vastasyntyneen kamppeita käytiin joukolla ihmettelemässä.
POIKA SYNTYI !
Äiti pääsi lepäämään Edithin hoivissa ja palasimme jonkin ajan kuluttua vielä Pitkälän Elinan luo. Isä kehotti pysymään vielä Kuhmoisissa, vaikka olot olivatkin rauhoittumaan päin. Laakson pappa oli saanut remontoitua kotitalon ja pitänyt asunnon vapaana meitä varten, niin että pääsimme palaamaan Lahteen.
Kerron tästä meidän evakkoretkestä senkin vuoksi, että en voi kylliksi painottaa kuhmalaisten sukulaistemme hyväntahtoisuutta ja auttamishalua. Pieniin ja vaatimattomiin oloihin he olivat valmiit ottamaan tulokkaat ja hoivaamaan heitä. Tästä olen kiitollinen nyt ja loppuikäni.
Palasimme kotiin loppukesästä remontoituun kotiimme ja Laakson pappakin oli erittäin mielissään, kun pääsi taas äidin hoivan piiriin. Äiti huolehti niin papasta kuin tämän tyttärestä ja pormestari-vävystäkin.
Suomi sai välirauhan 19.9.1944, mutta ei sillä hyvä. Lapista oli vielä jahdattava saksalaiset rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti. Vuoden 1945 siitäkin revohkasta päästiin ja saatiin lappalaiset evakot palaamaan täysin poltettuun ja tuhottuun Lappiin.
Vuosi 1945 oli suoranaista jatkoa kaikelle jännittävälle. Piti hoitaa pikkuveljeäkin ja piru vie Suomeen oli rustattu koulupakkokin, joka koski kuulemma minuakin. Sen vuoksi äiti ilmiantoi minut kouluviranomaisille. Kaiken tämän lisäksi isä oli hankkinut tontin Lahden Metsäpellon omakotialueelta ja aloitti rakennustöiden valmistelut. Mitä tässä tilanteessa olisi koululla ollut virkaa.
Tässä me ollaan kolmestaan kävelyllä, menossa torille vai
ollaanko vain esittelemässä Markus Kalle Juhanin uusia, viimeistä muotia olevia
kärryjä.
Evakkoretken tuloksena pikkuveli!
Niin kuin tavallista kuvan takaa puuttuu päiväys, mutta ei hän vielä kiroilla osaa, niin että veikkaan vähän alle vuoden vanha.
***
Vähän erilainen postaus tällä kertaa. Toivottavasti saan jatko-osia.
Eipä ole omena pudonnut kauaksi puusta kun isäsi kirjoittaa aika samanlaiseen leppoisaan sävyyn tapahtumista. Toivottavasti saadaan lisäosia, tämä oli oikein kiinnostava. Omat vanhempani ovat syntyneet samoihin aikoihin kuin Markus-setäsi, mutta valokuvia ei ole kuin muutama studio-otos.
VastaaPoistaMeillä on isäni kanssa varmaan aika samanlainen huumorintaju. Tosin minä olen nuorison mukana ehdollistunut ehkä hieman räävittömämpään vitsailuun ;)
PoistaMinä toivon myös, että vaari jaksaisi kirjoitella vielä lisää.
Onpa todella upea postaus. Kiitos. Kiinnostavaa myös siksi,että myös minun isäni on evakko ja tuli Karjalasta Suomeen kahteenkin kertaan. Molemmilla kerroilla Venäläiset polttivat kodin.
VastaaPoistaValokuvat ovat upeita. Tuo nimi Tata on mös tuttu. Kutsuimme mummoni miestä Tataksi vaikka hänen nimensä oli Vasili.
Kiitos :)
PoistaSota on hirvittävä kokemus kaikille osapuolille. Sydämestä aina kirpaisee, kun ajattelee kaikki nyt käynnissä olevia sotia ja konflikteja.
Kiitos isällesi hänen upeasta ja koskettavasta kirjoituksesta lapsuuden muistoista sota-ajalta. Isäsi on ollut rohkea seitsemän vuotias pikkupoika, joka on joutunut lähtemään evakkoon. Oma äitini asui Kalliossa ja hänellä on ikäviä muistoja Kaisaniemen puistosta kun koulusta kotiin palatessa tuli ilmahälytys ja opettaja komensi lapsia piiloutumaan sementtisiin kaivonkansiin pommitukselta turvaan. Äitini muutti isovanhempien luo maaseudulle Vihtiin, joka oli todella lähellä Helsinkiä.
VastaaPoistaLapsen näkökulmasta sodan on ollut pakko olla pelottava ja käsittämätön mutta toisaalta elämän on pitänyt jatkua joka päivä sodasta huolimatta.
Minä toivoi lisää kirjoituksia isältäsi.
Kiitos kommentistasi Marjo! Hienoa, että äitisi pääsi myös kaupungista maalle pommituksia pakoon.
PoistaMinäkin toivon, että isäni jaksaisi kirjoitella lisää. Siitä jäisi ihanasti pojilleni muistoja, joihin he voivat palata aikuisenakin.
Oooooh - mielettömän hieno kirjoitus ja kuvat täydentämässä matkaa.
VastaaPoistaToivotaan todella lisäosia... ilmoita jo isällesi, että jonossa on lukijoita!!
Oma isäni on/oli niin ikään evakkoretken tuotos... tosin lähti matkaan masuasukkina ja synnyttämään oli pysähdyttävä jo Keuruulle, vaikka muut mummon sisarukset jatkoivat matkaan pohjoiseen saakka. Siitä juontaa ne jokakesäiset Lapin matkat... Kumpa olisi saanut talteen mummon tarinaa johonkin.... niin rankkoja/kipeitä aikoja olivat, varsinkin mummolle- ettei niistä puhuttu. Ukkini oli sotakarkuri... hänet palautettiin isän ollessa 3-vuotias takaisin Valkovenäjälle... joskus olen haaveillut "Sukunisalat ohjelmasta... mutta eihän sitä tällainen tavis. Kyllä on yhdessä/kahdessa sukupolvessa niin paljon asiat muuttuneet... vaikkei ihmisen itsessään ole kovinkaan paljon muuttunut!
Haikeana luen vielä uudelleen tämän - upea ISÄ sinulla!!
Onpas ollut hurja evakkoretki, onneksi kuitenkin isoäiti pääsi reilusti Suomen puolelle ennen synnytystä. Ukin palautus Valkovenäjälle kuulostaa niin kamalalta. Sota on niin rankkaa kärsimystä koko kansalle :(
PoistaKiitos Vaarille hienosta kirjoituksesta! ❤️
VastaaPoistaKiitos kommentista vaarin puolesta. Hän ei ole vielä keksinyt, että voisi itsekin vastata :)
Poista