Vaari muistelee - Omavaraistaloutta ja kaikenkarvaisia lemmikkejä

Isäni, eli vaarimme, 87v muistelee tällä kertaa 50-luvun ruokahuoltoa ja perheen lemmikkejä. Kirjoitus on isäni itse kirjoittama, jos huomaan jonkin kirjoitusvirheen, niin korjaan.

Sota-aikana ja sen jälkeenkin yritettiin pärjätä mahdollisimman hyvin pula-ajasta ja selvitä omin voimin jokapäiväisistä pulmista. Muistan omalta osaltani ainakin sen, että näinä aikoina minulla ei ole ollut ikävää ja ahdistavaa oloa. Päin vastoin. Minulla oli kivaa ja jännittäviäkin hommia koko ajan. En kai osannut kaivata mitään. Vanhemmat pitivät huolta keljuista asioista.

Sota-aikana Jokelan setä toi meille kanin poikasen ja siitä alkoi minun kanifarmini kehittyminen. Saimme toisenkin kanin ja kas kummaa meille alkoi siunaantua pieniä kaninpoikasia vaikka kuinka ja paljon. Minulla oli kova homma kerätä kanien herkkua voikukan lehtiä. Samalla keräsin voikukan juurimukuloita äidille, joka kuivasi ne ja jalosti kahvinkorvikkeen lisäksi. Kaneista saimme lihaa ihan oman perheen tarpeiksi ja äiti, joka ehti joka paikkaan saattoi avustaa puutteessa olevia.

Joulukuussa 1941 maassa jaettiin viimeiset kahvit neljänneskilon toppa henkeä kohti.  Alkoi tuskan aika kahviin tottuneelle kansalle. Kahvin tilalle tuli korvike, mihin laitettiin vissiinkin vähän kahvia ja sikuria. Lopulta kahvia kaipaavat paahtoivat voikukan juuria sikurin lisäksi sadakseen aikaan ainakin kahvin väristä juotavaa. Sodan jälkeen. Taisi olla –48 kun tuli ns verokahvi, jota sai ostaa kortilla. Kahvin vapaa myynti lopetettiin muistaakseni 1950, koska suurta kysyntää ei voitu täyttää. Ilon päivä koitti 1954, kun kahvin säännöstely lopulta vapautui.

Lahden Metsäpellossa ei viemäri- eikä vesijohtotöitä ehditty aloittaa ennen 1950-lukua. Meillä oli Pihassa liiterirakennus, minkä toisessa päässä oli halkovaja keskellä oli eläinsuoja ja toisessa päässä oli huussi. Äiti oli muuttanut eläimille tarkoitetun tilan sikolätiksi varmistaen näin joulukinkun omalle perheelle ja lihaa läheisille jouluksi. Arvatkaapa kuka joutui vispaamaan murhatun possuparan verta teurastuspäivänä. Vispaaminen esti veren maksoittumisen. Kyllähän äidin tekemät veripalttu ja makkarat maistuivat kuitenkin hyvältä. Tulipahan tehdyksi. Vähän toisenlaisia askareita kuin tiskikoneen tyhjentäminen.  

/* Rouva Kepposen lisäys: Hih, tähän väliin joudun lisäämään oman huomioni. Kepposlan hemmotellut pikkupojat olivat jokseensakin järkyttyneitä tiskivuoroista. Siis tiskikoneen täyttämisestä. Yksi huokaili syvään ja oli jokseensakin varma, että tiskinkoneen täyttämisen on pakko olla pahempaa kuin hommat puuvillaplantaasilla. Olisi jäänyt veret vispaatta nuorisollamme - sekä myös varmaan minulla */

Matti   syömään kuului käsky. Ensimmäisenä sisään tulossa oli suurikokoinen kollikissa. Kaikki arvelivat sen olevan kulkukissan. Isä kokeili muutaman kerran huutamalla “Matti syömään”. Joka kerta minä olin toinen jonossa. Kissa Matti oli valinnut meidät perheekseen ja jäi taloon, vaikka sitä yritettiinkin häätää. Matti valitsi olohuoneesta paikakseen nojatuolin, jolle ei saanut istua kuin se ja isä. Isä piti jääkaapissa kissaa varten jauhelihaa, vain paistilihasta vadille kauniisti aseteltu pala kelpasi Herralle. Isä opetti Matin juomaan myös kahvia. Kahviin oli  laitettava myös kermaa. Kahvi kaadettiin teelautaselle ja keskelle asetettiin sokeripala. Herra joi kahvin ensin ja nautti sen päälle sopivasti vettyneen sokeripalan.  Isä puhua pulisi kissalleen koko ajan “me jos kukaan osataan Matin kanssa toi kahvin juomisen taito. ” Äidin toteamus: “siinä on mulla kaksi herraa ja hidalgoa.” Matti katosi usein retkilleen pariksikin viikoksi huolehtimaan kai reviiriään. Kun se palasi kotiin, oli poika kovasti laihtunut. Sillä näytti olevan kaksi numeroa väljä turkki päällä ja useita pahoja uusia arpia. Aika kovaa elämää vanha kolli joutui käymään, mutta isän jauhelihakuuri ja muu herkuttelu ja lepo saivat ritarin taas vanhaan kuntoonsa.

Sitten tuli Maija.  

Äidin työkaverilla oli cockerspanieli, jolle kävi huonosti, sen viisi pentua jäivät orvoiksi. Pentuetta jaettiin työkavereitten kesken ja äiti otti pennun, joka ei näyttänyt kelpaavan kenellekään. Perhe päätti, että minusta tuli sen isäntä. Huonosta alusta huolimatta tuttipullolla ruokitusta Maijasta kehittyi vilkas ja iloinen koira. Se tuli toimeen Matti-kollinkin kanssa, vaikka ne ei ihan ylimpiä ystäviä olleetkaan. Eikä Maija minun koirani ollutkaan, vaikka niin kaikille kerrottiinkin. Kyllähän me Maijan kanssa säännöllisesti lenkkeiltiin ja meillä oli hauskaa, mutta tosiasiallisesti Maija oli aina äidin koira, joka viihtyi äidin sylissä parhaiten. Meillä kävi paljon vieraita ja äiti tapasi tuttaviaan ulkona puutarhassakin. Maija oli aina paikalla siellä missä äitikin. Äitiä sai kyllä tervehtiä kädestä, mutta kerran vain. Joillakin tuttavilla oli tapana kätellä ja vatkata tervehtimistä pitempään. Se oli Maijasta liikaa ja arveluttavaa, vielä arveluttavampi rikos oli jos äitiä yritettiin halata. Siinä tapauksessa kuultiin uhkaavaa murinaa ja Maija alkoi näyttää hampaitaan. Koira ei ehtinyt käydä kiinni kehenkään. Kaikkia varoitettiin äidin kaverin tavoista ja onnettomuuksilta vältyttiin. Maija oli ilonamme vuosikaupalla ja sai leposijan rakastamansa omenapuun juurelta.

Täytyy vissiin kertoa meidän uimaretkistämme Alasen järvelle. Nurmisen Kilulla oli Rippe-niminen koira. Se oli suurin schäferi, mitä olen koskaan nähnyt. Rippe oli hyväluotoinen  ja kaikkien kaveri. Sitten oli Pomo, äidin viimeiseksi jäänyt possu, jolle tein valjaat ja Maija. Siinä oli meidän uimaseurue, mikä vaelsi harva se päivä useita kilometriä Alasen rannalle. Liikenne oli siihen aikaan aika vähäistä, mutta meidän seurue aiheutti varmaan kauhua ja harmaita hiuksia paikalle sattuneille autoilijoille.

Ihmeekseni sika oli hyvä uimari, se melskasi vedessä muiden mukana. En huomannut, mutta Kilu väitti, että Pomo hyppäsi laiturilta Maijan kanssa. Rannalta lähteminen oli aikaa vievä operaatio. Pomo piti nimittäin sotkea rantalietteellä varsin ikävän näköiseksi. Äiti vaati pomon sotkemista sen vuoksi, aurinko olisi polttanut sian nahan alta aikayksikön.   

Oli meillä muuten muutama kanakin, jotka hävisivät kummallisesti. Ne asuivat orrella Pomon lätissä. Isä väitti, että Pomo murhasi ne salaa. Näin kun muistelee elämäämme ja eläimiämme mulla on sellainen tunne, että nuo elukat olivat perheemme täysvaltaisia jäseniä ja jokainen niistä oma persoonallisuutensa. Äitini ja isäni sallivat kaiken tämän, siitä olen kiitollinen.

/* Alla olevissa kuvissa hieman nuoremman Kepposkan kanssa on Aatu-kissa. Aatukin oli aikamoinen nirsoilija, mutta minun kädestäni Aatulle kelpasi lenkkimakkara :) Aatun kanssa olimme ylimmät ystävykset, suurimmassa osassa mummolan kuvista Aatu on vierelläni. Todella harmillista oli se, että minulle puhkesi raju kissa-alleriga */

Vaari muistelee aikaisemmat osat:

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - Talon rakentaminen sodan jälkeen

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - sotaa paossa maalla

Pääsin seuraamaan sarvikuonon sarven poistoa

Olipas tämä marraskuun ensimmäinen viikko aika raskas. Sen päälle on kiva palata muistelemaan kesälomaa. Heinäkuussa olin ystäväni Jonnan kanssa Mosambikissa ja Etelä-Afrikassa luontomatkailemassa. Nyt vihdoin viimeinen postaus tuohon matkaan liittyen.

Palaan vielä matkan safariosuuteen Etelä-Afrikan Pilanesbergissä. Meillä kävi hyvä tuuri! Kansallispuistossa oli käynnissä useamman päivän kestävä sarvikuonojen sarvien poisto. Puiston henkilökunta yhdessä eläinlääkärin kanssa poistaa sarvet mahdollisimman monelta sarvikuonolta, jotta salametsästäjillä ei olisi taloudellista motiivia sarvikuonojen tappamiseen. Tuntuu uskomattomalta, että vielä tänäkin päivänä ihmiset pitävät sarvikuonon sarvesta tehtyä jauhetta taika-aineena. Etenkin Aasiassa sen uskotaan auttavan lähes kaikkeen päänsärystä syöpään ja se on jonkinlainen statussymbolilääke. Salametsästyksen ehkäisemiseksi mm. WWF kampanjoi Aasiassa lisätäkseen tietoa, että sarvijauhe on kuin omia kynsiään söisi, se ei sisällä minkäänlaisia parantavia ainesosia.

Oli helppo huomata tuona aamuna, että jotakin erikoista on käynnissä kansallispuistossa. Taivaalla pörräsi pieni helikopteri. Sarvikuonoja jäljitettiin siis ilmasta käsin. Tuona päivänä työtä tehtiin kahdella helikopterilla. Pienessä helikopterissa oli vain yksi henkilö kuljettajan lisäksi. Muu operaatioon osallistuva henkilökunta liikkui autoilla. 

Meitä oli pieni porukka autossa ja opas ehdotti, että yrittäisimme päästä mahdollisimman nopeasti helikopterin laskeutumispaikalle, jos vaikka pääsisimme katsomaan autosta käsin, kuinka sarven poistaminen etenee. Paikalle jäämiseen tarvitsimme luvan operaation henkilökunnalta. 

Aloimme seuraamaan helikopteria aika moista vauhtia. Sen hurjastelun jälkeen sisäelimeni saattoivat olla uudessa järjestyksessä.

Tätä helikopteria aloimme seuraamaan

Helikopterista on saatu ammuttua tainnutusnuoli sarvikuonoon ja kopteri on laskeutunut. Sarvikuono on jatkanut sen jälkeen vielä jonkin matkaa kulkemistaan.

Kaksi autollista operaation väkeä on saapunut paikalle ja olemme saaneet luvan jäädä katselemaan.

Eläinlääkäri tulee kopterilta

Eläinlääkäri lähtee kahden muun kanssa sarvikuonon luokse

Nykyaikaiset hermostonsalpaajalääkkeet mahdollistavat nopean eläimen taintumisen ja myös nopean palautumisen. Sanoisin, että sarven poistoon ja eläimen aktivointiin meni 10-15min. Tainnutetun sarvikuonon silmät peitetään operaation ajaksi. Sarven sahaamisen kanssa pitää olla tarkkana, jotta sarvea jää jäljelle mahdollisimman vähän, mutta liikaakaan ei saa leikata. Sarven pääaines on keratiini, sitä samaa, jota on ihmisen kynsissä, eikä sarvessa ole tuntoaistia. Sarven leikkauskohta desifioidaan lopuksi. Eläimen selkään laitetaan näkyvä merkki, jotta samaa yksilöä ei hätyyteltäisi enää uudestaan.

Sarvikuono sinnittelee vielä pystyssä

Takajalat ovat jo pettäneet rouva sarvikuonolla

Eläinlääkäri kiertelee sarvikuonoa

Muu tiimi tulee paikalle. Kuva on valitettavasti niin huonolaatuinen, että siitä ei erotu kunnolla, että emon vasemmalla puolella on poikanen. Poikanen pyöri hämmentyneenä emonsa ympärillä koko operaation ajan. Riski sille, että poikanen lähtisi omille teilleen on kuulemma olemattoman pieni.

Kun sarvi on sahattu ja desinfioitu ja eläin merkitty, eläinlääkäri antaa sarvikuonolle tainnutteen vastaaineen ja eläin virkoaa nopeasti. Tiimi jää varmistamaan, että eläin on kunnossa ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Emosarvikuono on taas pystyssä ja poikanen on emonsa takana.

Toivottavasti emo ja poikanen saavat elää rauhassa. Kyseessä on muuten erittäin uhanalainen black rhino eli pensassarvikuono

Seurasimme vielä toisen yksilön sarvenpoiston ja pääsimme näkemään aika läheltä, miltä sarvi näyttää sahauksen jälkeen.

Afrikan valtioiden kansallispuistoissa sekä yksityisissä safaripuistoissa on valtavirtana nykyisin poistaa sarvikuonojen sarvet. Operaatio kallista ja sarvet kasvavat uudestaan ja 18-24kk välein operaatio on uusittava. Toivottavasti valistustyö tekisi myös tehtävänsä ja salamarkkinat supistuisivat sitä kautta.

Kyllä kävi hyvä tuuri, että pääsimme seuraamaan sarvien poistoa.

Mosambik-Etelä-Afrikka reissun aiemmat postaukset:
Pikku Kepponen: Safarilla Etelä-Afrikan Pilanesbergissä
Pikku Kepponen: Ryhävalaita bongaamassa Mosambikissa
Pikku Kepponen: Mosambik on rantaparatiisi
Pikku Kepponen: Mosambik ja sen pääkaupunki Maputo
Pikku Kepponen: Reissuterveisiä Afrikasta

Lokakuun arjen iloja

Lokakuu hujahti tänä vuonna hetkessä ohitse. Nyt on alkanut minulle vuoden raskainta kuukausi - pimeä ja ankea marraskuu. Lokakuu oli poikkeuksellisen aurinkoinen ja lämmin, mikä oli ihanaa. Yleensä lokakuu on sellainen laskeutumiskuukausi ankeuteen. Tänä vuonna se melkein kuin jatkoa kesälle. Kun kirjoittelen arjen iloista, niin moni lukija arvaa, että kyseessä on varmaankin ruokaa, luontoa, perhemenoja ja ystäviä. No niitäpä juuri!

Lokakuu alkoi etätyöreissulla mökille ystäväni Ilonan kanssa. Aurinko paistoi vielä silloin niin, että sen lämmön tunsi. Sää oli niin upea! Suppilovahverot alkoivat nousta. Saalis jäi pieneksi, mutta sieniruokaa sentään saimme ja pikkupussillisen sieniä pakkaseen.

Ystäväni Katin, joka on sekä entinen asiakkaani että työkaverini, kanssa tapasimme pitkästä aikaa lounaan merkeissä. Kiva piristys arkiviikkoon! Meillä on yhden työporukan kanssa kuukausittainen lounas, mutta en ole päässyt sinne kertaakaan tänä syksynä. Aina ollut samaan aikaan joku työjuttu. Seuraavaan porukkalounaaseen yritän päästä, vaikka sitten siirtämällä niitä työjuttuja.

Töölöläisen Mamma Rosan katkarapupasta

Syyslomalla laitoimme vähän paremman aamiaisen, kun keskimmäisen tyttöystävä Lilli oli meillä. Lillillä oli ollut 18v synttärit aiemmin. Lillin suosikkeja ovat tuoreet marjat, hyvä appelsiinimehu ja avokado-kanamunaleivät.

Minä söin marjoja puuron päällä, Lilli jugurtin kanssa

Avokado-kananmunaleipä. Saadaan Lillin kanssa kahdestaan syödä näitä herkkuja.

Kuopus leipoi valkosuklaakaardemummakakun syysloman kunniaksi

Upeaa ruskaa ehdin ihailemaan monta kertaa kotinurkilla

Koululaisten syyslomalla vietettiin pitkä viikonloppu Prahassa ja reissu oli oikein onnistunut. Nuorison kanssa on nykyisin usein niin hauskaa!

Vaaria olen tavannut säännöllisesti. Yksi vierailu lokakuussa oli varmasti ylitse muiden, koska esikoinen pääsi mukaani. Esikoisella on ollut inttiin menosta saakka ollut melkein koko ajan joku isompi tai pienempi flunssa menossa ja se on estänyt hänen vierailunsa vaarille. Nyt sattui terveempi jakso ja pääsimme yhdessä moikkaamaan vaaria.

Vaari ja meidän inttipoika

Hra Kepponen vaativissa asennustöissä

Hra Kepponenkin oli mukana vaarilla. Hänellä oli vaativa tehdä eli viilennyslaitteen asennuksen purku. Tuon ilmastointiteippimäärän alla on sellainen muovinen asennussarja, jota on jatkettu pahvilla. Näky ei ole elegantti, mutta laite on pitänyt vaarin asunnon kesähelteillä sopivana. Meidän kuopus on usein ollut mukana asennushommissa ja hänellä on oman kaveriporukkansa kesken meemi tästä asennuksesta hyvän kuvan kanssa "Tein itse ja säästin" :D

Ilona on isäni suosikki, koska hän taas jakoi sienisaalistaan isälleni

Nostin kiinanruusuni sisälle. Siinä on todella paljon kirvoja, joille en pärjää taistossa. Mutta pidän sitä kirvoineen päivineen edelleen sisällä, koska se on innostunut kukkimaan uudestaan runsaasti. Minulla ei ole muita huonekasveja, joten kirvat joutuvat tyytymään tuohon yhteen kohteeseen. Koko ajan harkitsen kiinanruusun viskaamista biojätteeseen, mutta kun se kukkii niin hienosti.

Sirpan kanssa olen käynyt hieman vesijuoksemassa. Yritämme jatkossa ajastaa käyntiä arkipäivään siten, että voisimme syödä Vuosaaren uimahallissa treenin päälle lounaan. Koekäynnillä vesijuoksurata oli hieman liian tukkoinen, mutta uimahallin lounas niin hyvä, että sillä voisi kestää allasruuhkan. Talviuintiranekkeenkin kävin ostamassa ja pukukoppi ja laituri ovat jo käytössä. En ole vaan saanut aikaiseksi avata kautta. Toivon, että saisin kauden avauksen tueksi saunavuoron.

Kuukauden loppuhuipentumana oli vierailu Puotilan kartanon Halloweeksissä, josta kirjoittelin edellisessä postauksessa.

Puotilan Halloweeks

Olipas hieno lokakuu! Marraskuuhun toivon ensisijaisesti kirkkaita päiviä ja auringon pilkahduksia. Valo auttaa niin paljon. Pysyvä pieni lumikerros olisi myöskin mieleeni. 

Mukavaa marraskuuta!

Puotilan kartanon Halloween-tapahtuma ihastuttaa 3.11.2024 saakka

Meidän pojat rakastivat pienenä Halloweeniä. Meillä oli monena vuotena isohkot Halloween-juhlat. Jotain pienimuotoista meillä on ollut isojenkin juhlien jälkeen joka vuosi. Minulle on siis jäänyt pieni Halloween-innostus kytemään. Lisäksi mielestäni kannattaa vähän juhlistaa arkea aina kun siihen on mahdollisuus ja syytä.

Halloween-tunnelmaan on helppo päästä ihastuttavassa Puotilan kartanon Halloween-puistossa. Se kulkee nimellä Halloweeks. Puisto kasattiin ensimmäistä kertaa viime vuona ja menestyi niin hyvin, että jatkoa lupailtiin jo viime vuonna. Itä-Helsinkiläisenä ilahdun erityisesti oman alueen tapahtumista ja Puotilan kartano kuuluu vakiopaikkoihini.

Tänä vuonna minulla oli treffit Halloweeksissä Marjon Matkassa blogin Marjon kanssa. Kiitos seurasta! Marjo on jo julkaissut oman postauksensa vierailustamme. Tänä vuonna Halloweeks oli vielä vähän hienompi kuin ensimmäisenä vuotenaan ja sinne oli rakennettu leveät puiset kulut. Ne mahdollistavat sujuvat vierailut pyörätuolilla ja lastenvaunuilla.

Sitten kuviin ihanasta - eikä yhtään pelottavasta - halloweeksistä

Yleiskuvaa sisäänkäynnin luota. Upeasti hohtavat valopuut olivat tämän vuoden uutuus. Tuollainen kelpaisi omallekin pihalle tai sisäänkäynnin viereen

Minä tykkäsin myös tästä kurpitsoista ja heinästä tehdystä kartiosta kovasti! Heinäpaalit tuovat mukavaa tunnelmaa alueelle

Alueella on sisäkahvila ja ulkokahvila. Kuuman kaakaon voi juoda koristeiden keskellä.

Yksi ihastuttavista valopuista ja komea hämähäkki

Nämä kummitukset eivät vaikuta pelottavilta

Lasten suosikkeja tuntui oleva erityisesti kaikki kohteet joihin pääsi sisään, kuten tämä kurpitsa-heinämökki, noiden mökki, kurpitsavaunut ja etenkin traktori.

Tämä oli viimevuotisia suosikkejani

Rannikon puutarhan kurpitsoja on himuinen määrä Halloweeksissä ihailtavana. Tämä on erityisen hienosti kaiverrettu kurpitsa.

Tällä luurangolla oli leppoisa aurinkolomamenossa palmujen katveessa

Hieman kadehdin luurangon lepohetkeä auringossa palmujen alla ja ämpärikokoista drinkkiä ;)

Viime vuonna suosikki oli Noita kattilansa kanssa, josta kuplii palloja ilmaan. Mitä lienee taikajuomaa noita keittelekään kattilassa.

Tässä vielä viime vuodelta lähikuvaa kuplista ja siitä minkälainen savukiehkura jää hetkeksi ilmaan, kun pallon poksauttaa.

Kurpitsahello oli taas autonkorjaushommissa

Halloween-puistosta innostuneena koristelin omenapiirakan juhlan mukaisesti. Oli varsin pikaiset ja helpot koristeet. Halloween-teemaisia herkkuja on vielä jäljellä, joten eihän sitä tiedä, jos vaikka olisi uudestaan jotain Halloweenherkkua tänä viikonloppuna pöydässä.

Vietitkö Halloweenia?

Mukavaa viikonloppua!