Hyvää itsenäisyyspäivää!
Euroopan heikentyneessä turvallisuustilanteessa itsenäisyydestä tulee ensimmäikseksi mieleen, se kuinka sen eteen aiemmat sukupolvet ovat joutuneet taistelemaan. Kolme sotaa on raskas isku pienelle kansalle. Itsenäisyyden hinta on ollut korkea. Neuvostoliiton sodanjälkeistä hirmuhallintoa ajatellen, voi olla, että antautumisen hinta olisi ollut vieläkin korkeampi. Iso osa väestöstä olisi päätynyt pakkoasumaan muualle tai työleireille Siperiaan ja yhteiskunnan kehityksessä olisi otettu 50 vuoden tauko.
Ihailen sitä tahtoa ja sitkeyttä, jolla oma maa saatiin aikaiseksi. Itsenäistyessään Suomi oli Euroopan takapajula, maatalousmaa huonossa ilmastossa ja luokkayhteiskunta alhaisella koulutusasteella. Ensin iski kansalaissota, sitten 20-luvun globaaliksi yltänyt talouskriisi ja pienen hengähdyksen jälkeen toinen maailmansota. Sisulla on noustu aikamoiseksi hyvinvointivaltioksi. Kiitos menneitten sukupolvien! Omalta osaltani haluan vaalia tätä maata tuleville sukupolville. Omat valintani on suosia suomalaista, maksaa kiltisti veroja, noudattaa lakeja ja yrittää skarpata ilmastotalkoissa.
Tänäänkin mielessäni on Ukraina. Toivon sodan loppumista ja Ukrainan pysymistä itsenäisenä valtiona. Ukrainalaisilla sukulaisilla on vielä toistaiseksi asiat siedettävällä mallilla. Elenan asepalvelusikäinen veli työskentelee edelleen sairaalalääkärinä ja hänen äitinsä on töissä myöskin. Hänen isänsä on eläkkeellä. Pelonsekaisin ajatuksin mietin talvipakkasia ja energiapulaa. Välillä toivon Putinin pikaista vallasta siirtymistä, mutta onhan siinä aina sellainen pelko, että millainen mahdollinen seuraaja olisi. Länsimaalaiselta arvopohjalta on vaikea ymmärtää venäläisten hallitsijoita. Eikö kannattaisi laittaa rahat ja energia maan kehittämiseen ja kaikkien olosuhteitten parantamiseen sodan sijasta? Ehkä pohjoismainen hyvinvointia kaikille ajatus on venäläisten mielestä aivan eriskummallinen.
Tänä itsenäisyyspäivänä ajatukseni ovat sodassa, sekä käynnissä olevassa että toisessa maailmansodassa ja myös tulevissa sodissa. Ensimmäinen lapsistani on saanut palvelukseen astumismääräyksen. Hyvänen aika, miten nopeasti aika on kulunutkaan. Minun ensimmäinen vauvani halutaan armeijaan.
Voi, kuinka toivonkaan Eurooppaan ja kaikkialle maailmaan vakaita rauhan vuosia!
Viime keväänä minua kosketti suuresti puolalaisen matkaoppaan sanat Auschwitzin kierroksen jälkeen. Hän sanoi, että kun sota on taas käynnissä Puolan rajan takana on suorastaan vaikea puhua siitä, mitä toisen maailman sodan aikana miehitetyssä Puolassa tapahtui. Hyvin nopeasti Puola pyyhkäistiin pois maailmankartalta ja pahuudet alkoivat. Kukaan ei auttanut Puolaa eikä puolalaisia. Puolalaiset eivät ole unohtaneet eivätkä ikinä unohda tuota. Koska puolalaiset muistavat sen avuttomuuden ja toivottomuuden, he ovat avanneet sylinsä ja antavat apunsa ukrainalaisille, jotta kukaan ei kokisi Puolan kohtaloa.
Puolahan toimi toisen maailmansodan siivilien tuhoamispaikkana. Auschwitzissä tuhottiin 1,1-1,5 miljoonaa ihmistä, joita noin 960000 oli juutalaisia. Auscwitzin toiminnan alussa puolalaiset saivat siitä osansa. Auscwitziin päätyivät puolalaiset toisinajattelijat, vastarintaa tekevät tai muuten vaan epäsopiviksi tai rotuhygienian perusteella ei-toivotuiksi tulkitut henkilöt.
Keskimäisemme sai rippilahjaksi matkan kanssani Krakovaan, mukana reissussa oli pojan hyvä ystävä äitinsä kanssa. Kävimme koko porukalla tutustumassa Auschwitziin. Minun on vaikea sanoittaa kokemustani. Sanattomuuteni kiteytyy sen ympärille, että saksalaisten mielestä juutalaisten telottaminen ampumalla oli liian hidasta, epäkäytännöllistä ja kallista ja siihen tuli löytää halvemmat ja tehokkaammat keinot. Että ongelmana oli se, että ei saada tapettua ihmisiä riittävän nopeasti ja halvalla. Tämä vetää sanattomaksi yhä edelleen.
Olin ajatellut tekeväni postauksen Auschwitzistä, mutta en ole puolen vuoden sisään pystynyt siihen. En tiedä, mitä voisin kertoa siitä, kun häiriintyneet ihmiset pääsevät valtaan ja ohjaavat kansaa pelolla. Moni on kertonut itkeneensä Asuchwitzissä. Minulla päällimmäinen tunne oli epäusko ja tyrmistys, miten tälläinen voi olla mahdollista. Sitten seuraava ajatus on, että miten ihmisten pitäisi muuttua, että tälläistä ei enää ikinä tapahtuisi. Mikä voisi estää tälläisen tulevaisuudessa.
Auschwitzin tunnuslauseesta "We must not forget" olen aivan samaa mieltä. En saa teille kattavaa postausta aikaiseksi, alla muutama kuva. Kuvausinnokkuuteni joka on yleensä aina ihan tapissa, oli kaikkien aikojen pohjalukemissa Auschwitzissä. Pojat sanoivat, että heitä järkytti nähdä tuhoamisleirin infrastruktuuria. Uhrien määrä oli niin iso, että se tuntui vain numerolta. Pojat olivat koko retken ajan hyvin hiljaisia ja vakavia. Koko perheen haluaisin viedä käymään Raatteentiellä. Minun vierailustani siellä voit lukea https://pikkukepponen.blogspot.com/2021/12/raatteentiella.html.
Suppeaksi jääneen Auschwitz postaukseni voi täydentää Wikipedian avulla:
Auschwitz - Wikipedia
Koska Auschwitziin on hankalat kulkuyhteydet ostimme valmiin retkipaketin.
Meillä juhlitaan tänään itsenäisyyspäivää perinneruualla. Alkupaloina on graavilohivoileivät sitruunamajoneesilla, pääruokana poronkäristystä ja jälkiruokana mustikkapiirakkaa.
Hyvää itsenäisyyspäivää sinulle ja perheellesi. Asiaa kirjoitit.
VastaaPoistaKiitos :) Ja pahoittelut siitä, että kommenttisi oli joutunut tuonne roskapostiin. Bloggerilla on aina niitä päiviä, milloin se päättää, että laitetaanpas tuonne roskapostikansioon kommentteja ja eikä myöskään päivitetä näkyviin, että siellä on jotain. Murr-murr sille.
PoistaKivaa perjantaita ja viikonloppua!
Erinomainen kirjoitus - Auschwitz sopi päivän teemaan todella hyvin.
VastaaPoistaOikein hyvää itsenäisyyspäivää!
Kiitos.
PoistaPahoittelut siitä, että huomannut kommenttiasi roskapostikansiosta. Blogger taas heittelee sinne satunnaisesti kommentteja. On ärsyttävää. Mutta sinähän tietänet tuskan, koska sitä on käynyt sinullekin.
Kivaa perjantaita ja viikonloppua!
minulla ei lapsuudenperheessäni ole sotia käyneitä tai kokeneita sukulaisia: molemmat isoisäni tarvittiin kotirintamalla (toinen rautateillä, toinen ammustehtaalla) - siksi suomalaiset sotakertomukset ovat jääneet minulle vieraiksi.
VastaaPoistaVasta avioituminen toi minulle sotahistorian lähemmäs - ja kun ensimmäinen lapsi oli poika, koki isopappa tarpeelliseksi kertoa juuri minulle niitä tarinoita sieltä jostain - niitä ei kuulemma ollut aiemmin kerrottu kenellekään.
Ja aivan todesti vasta sen jälkeen kun esikoinen meni armeijaan, minulle konkretisoituivat ne edellisten sukupolvien tekemät uhraukset, menetetyt tulevaisuudet ja nauravaiset nuoretmiehet. En vieläkään pysty asiaa kunnolla ajattelemaan, enkä kykene katsomaan vaikkapa tämän postauksen kuvia :(
Minulla molemmat isoisät ovat olleet sodassa. Äidinisän sotamuistoista on ollut enemmänkin puhetta. Hänen sotauransa oli pitkä, koska hän oli seppä, joka oli saanut myös aseseppäkoulutusta ja oli näppärä korjaamaan kaikkea pienistä laitteista autoihin. Rintamalinjan takana huolinta on toki ollut niitä sodan turvallisimpia pestejä, mutta kaikenlaiselle siinäkin on altistunut. Niin paljolti, että papalla oli ongelmia alkoholin käytön suhteen. Kun omalle lapselle tulee kutsuntapäätös ja vielä näin rauhattomana aikana, se konkretisoi sodan kauheuden ja todellakin ne uhraukset, joita edelliset sukupolvet ovat itsenäisyyden eteen tehneet. Tässä on ollut sellaisia vuosia, että sota on tuntunut hyvin kaukaiselta ja sitä on yritetty kuvata, että ohjusiskuja strategisiin kohteisiin eikä tule juurikaan uhreja. Kun tuota Ukrainassa käytävästä sodasta lukee, niin uhreja tulee ja siviilejä terrorisoidaan ja kaikki infra tuhotaan :( Olen ihan kuin Miss Universum kandidaatti, kun sanon My biggest wish is world peace.
PoistaToinen isoisäni (isäni isä) oli ollut sodassa ja haavoittunut Kollaalla. Isoisä selvisi sieltä kuitenkin takaisin kotiin ja perheensä luo mutta hänen veljensä valitettavasti ei. Tosin kotiin tuotiin perheelle virheellinen tieto, että isäni isä on kuollut vaikka hän makasi sairaalassa ja veljensä oli kuollut. Varmasti isoäidille ihan hirveä järkytys mutta kun oli sota-aika kaikki oli niin sekavaa muutenkin eikä tiennyt mihin uskoa.
VastaaPoistaÄitini isä ei joutunut rintamalle koska hän toimi ulkoministeri Väinö Tannerin autonkuljettajana. Mutta kyllä niitä sotajuttuja kerrottiin koska isoisän veljeni oli ollut rintamalla ja selvinnyt sieltä.
Sota aiheutti monelle sotaveteraaneille isoja ongelmia juuri alkoholin ja muiden päihteiden muodossa. Osa sodassa invalisoituneista oli asunnoton ja Pitkänsillan alla asuva hylkiö vaikka oli taistellut Suomen itsenäisyyden puolesta - mikä nykymittapuun mukaan tuntuu todella oudolta. Minusta tuntuu häpeälliseltä miten huonosti sotainvalideja kohdeltiin ja heitä, jotka olivat pudonneet pohjalle ehkä myös mielenterveytensä takia.
Marraskuun liike perustettiin 1967 juuri vähäosaisten auttamiseksi. Silloin perustettiin Hgin Ruoholahteen Liekkihotelli - entinen väritehtaan varastotilaan, josta myöhemmin tuli Lepakkoluola. Liekkihotelli sai nimensä liekkiviinaksi kutsutusta talousspriistä, jota monet rappioalkoholistit käyttivät. Useat entiset sodassa mukana olleet miehet jäätyivät pakkaseen elleivät päässeet suojaan Liekkihotelliin.
Jos aihe kiinnostaa niin tästä linkistä löydät lisätietoa. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/04/29/lepakko-liekkihotellina
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/05/30/lepakon-historiaa-liekkihotellista-hoyry-klubille
Suurimmalla osalla sodassa olleista oli enemmän tai vähemmän vaikeuksia palata takaisin siviilielämään. Sota jättää aina jälkensä ihmisiin, toisiin vähemmän ja toisiin enemmän. Tuohon aikaan jälkihoitoa ei oikein tunnettu lainkaan ja rintamalla olleet hoitivat itseään kuka mitenkäkin parhaaksi näki. Minustakin se on häpeällistä, että terveytensä rintamalle uhranneista ei pidetty riittävästi huolta.
PoistaMinä olen joskus katsonut dokkarin Lepakkoluolan kaikista vaiheista. En yhtään tykännyt sitä, että se pala Helsingin historiaa pitä jyrätä pois uuden alta.
Olemme varmaan katsoneet saman dokkarin Lepakkoluolasta. Oli äärimmäisen koskettava ja tuli paha mieli siitä miten sotaveteraaneja kohdeltiin. Toiseen maailmansotaan osallistui Suomesta kuitenkin noin 600 000 miestä ja noin 100 000 naista eli ei todellakaan mikä pieni joukko. Miehet, jotka palasivat hengissä kotiin eivät saaneet kunniaa eivätkä kriisiapua. Oliko syynä sitten sotasyyllisyys ja häpeä, jota Suomessa tunnettiin? Veteraanit vaiettiin unholaan ja minusta vasta ihan viime vuosina he ovat saaneet arvostusta.
PoistaRiittämätön jälkihoito saattoi johtua ymmärryksen puutteesta ja myös taloudellisten resurssien niukkuudesta. PTSD oli varmaankin suht tuntematon käsite tuolloin, fyysisiä vammoja osattiin hoitaa paremmin kuin henkisiä. Jäljet ulottuvat parin sukupolven päähän. Tokihan sodanjälkeinen ilmapiiri oli sellainen, että sodasta ei hirveästi haluttu puhua. Itsenäisyys oli säilytetty ja naapuria ei saanut loukata.
PoistaVetenaarien asiat olisi voinut hoitaa paremminkin.
Hieno postaus! Kainuussa on vanhoja sotatantereita, Suomussalmella Raatteenportti ja Kuhmon talvisotamuseo ovat pysäyttävä kokemus. Tuo Auschwitzin tunnuslause "We must not forget" on tärkeä lause.
VastaaPoistaKiitos :)
PoistaMinä kävin kesällä 2021 Kainuussa seikkailemassa Raatteentiellä ja -portissa. Se oli minulle vaikuttava ja tärkeä vierailu ja haluaisin viedä koko perheenikin sinne. Samalla reissulla kävin karhuja katsomassa ja se on minusta ihan maailmanluokan luontobongaus.
Mahtava kirjoitus, kiitos!
VastaaPoistaAuschwitz sopi teemaan erinomaisesti 👍
Kiitos :) ja kivaa perjantaina ja kohtahan sieltä tulee viikonloppukin.
Poista