Haasteen säännöt:
1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitä voi tietysti myös pyytää)
2. Kirjoita ja julkaise oma blogitarinasi: miten blogisi sai alkuosan kuinka se on kehittynyt ajan saatossa
ja mitkä ovat olleet merkittäviä taitekohteita.
3. Haasta mukaan neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit
haastaa jonkun toisen.
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
5. Mikäli olet instagrammissa, käy halutessasi lisäämässä jonkun kuvasi yhteyteen tägi #Blogisitarina. Näin kaikki instagrammissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina - haasteen käynnisti kototeko-blogi.
Tuntuu hämmentävältä, että aloitin bloggaamisen jo kuusi vuotta sitten. Sen ajan hienous oli, että ihmiset jakoivat asioitaan varsin avoimesti blogeissa eikä kaupallisia toimijoita ollut. Toki blogit olivat kotikutoisia, kuvat pieniä ja usein heikkolaatuisia. Olin kotiäitinä ja tuunailin vaatteita lapsilleni. Kälyni, joka on taitava neulomaan ja bloggasi siitä, kannusti minua aloittamaan blogin. Itse olin lueskellut muutamaa lastenvaateblogia, ensimmäinen ikinä seuraamani on Kylätien termiitit, joka on vieläkin olemassa.
Blogini nimi Pikku Kepponen tuli arjestani. Pojat keksivät loputtomasti ja jatkuvasti kaikenlaista hölmöyttä. Hyvin usein puolusteluna oli "Äiti, se oli minun pikku kepponen". Nimi kuvasti siis erinomaisesti blogini alkuajan elämääni. Välillä olen miettinyt, että pitäisikö vaihtaa nimeä, koska nykyisin blogini käsittelee enemmän keski-ikäisen naisen elämää ja minun kepposten ideointini on varsin vaatimatonta ;)
Mallikepponen - Kokovartalolla Maizenan levitys :D Kuvassa kuopus, nykyisin ekalla
Ihan ensimmäisessä postauksessa esittelin elämäni ensimmäiset valmisvaatteisiin painamani kuviot. Pienet pöllöt.
Blogini alku - pienet pöllöt
Sovituskuva - kuopus on ekaluokkalainen
Keskimmäinen on tokaluokkalainen
Kankaanpainamisesta harrastukset laajenivat ompeluun ja korttiaskarteluun. Lasten kanssa olen askarrellut paljon. Legendaarisimpia tuotoksia, joita pojat vieläkin muistelevat, ovat olleet:
Maitopurkkiauto keskimmäisen kanssa vuonna 2010
Koko perheen yhteinen lego-ukkojen teko Fimo-massasta, kevät 2011
Ewokien kotiplaneetta Endor esikoisen kanssa, joulu 2011
Blogissani ei ole sellaisia selkeitä taitekohtia, että tästä alkoi jokin uusi juttu. Arki on mennyt eteenpäin, lapset kasvaneet ja tilanteet työssä vaihdelleet. Palasin syksyllä 2010 töihin. Omiin projekteihin käytettävissä oleva aika väheni huomattavasti. Pojat sen sijaan pursusivat elämää ja ideoita. Olen tyytyväinen siitä, että olen tallentanut monia tunnelmia ja tapahtumia tuolta ajalta tänne blogiini. Enimmäkseen niitä hyviä, mutta myös niitä huonoja. Poikien tohotusajanjakson positiivisia tunnelmia kuvaa erittäin hyvin kirjoitukseni Niin täynnä elämää. Negatiivisista olen huomannut, että yhä edelleen blogiini tullaan hakusanalla "riesa vaiva harmi" :D Se viittaa kirjoitukseeni Rakkaani: Riesa, Vaiva ja pikku-Harmi.
Loppuvuodesta 2011 aloitin uuden työn (tosin samalla työnantajalla) ja se verotti entisestään voimia ja aikaa. Ompelu ja kankaanpainanta alkoivat jäädä aikapulan takia. Pojat olivat sen verran isoja, että aloimme retkeilemään ja vähän matkailemaankin heidän kanssaan. Tähän saakka aika oli kulunut lähinnä kotona ja leikkipuistoissa.
Ensimmäinen isompi asiakastilaisuus ei unohdu. Työnantaja järjesti minulle vuokrapuvun.
Vuoteen 2013 mennessä puuhasteluharrastukseni olivat tyrehtyneet satunnaista korttien ja korujen tekemistä lukuunottamatta kaikki. 2013 tein työssäni uuden tuotteen lanseerausta, mikä vaati paljon matkustelua. Kaikesta hulinasta huolimatta - tai oikeastaan siitä johtuen - vuosi 2013 oli ahkerin bloggausvuoteni. Eniten kirjoituksia, eniten lukukertoja. Ehkä voisi sanoa, että vuoden 2013 aikana blogini muuttui. Blogini ei enää ole kädentaitoblogi eikä se ole pienten lasten äidin blogi eikä se ole lastenvaateblogi. Blogini on edelleen perheblogi, koska suurin osa ajatuksistani on perheessäni ja aikani menee perheen pyörittämiseen työn ohella. Toisaalta yhä kasvavassa määrin elämääni ja siten blogiini mahtuu pelkästään aikuiselle naiselle tarkoitettuja juttuja.
Muutaman kerran olen tuntenut kyllästymistä ja harkinnut lopettamista. Olen myös pienesti harkinnut sitä, että siirtyisin bloggaamaan pelkästään tapahtumista sekä retki- ja matkakohteista. Nyt voi huikata, jos kiinnostaa tai ei kiinnosta pelkkä Retki-Kepponen.
Siirtyisinkö pelkästään tapahtumiin, retkiin ja matkoihin?
Blogimaailma on kohdellut minua hyvin. En ole saanut törkyä niskaani. Olen ollut aina saamapuolella. Olen saanut kivoja kommentteja, hyviä neuvoja ja uusi näkökulmia. Esimerkiksi ensimmäisen Kroatian matkani pääkohdetta Plitwicen kansallispuistoa suunnittelin pääosin lukijani neuvoilla. Minulla on lukijoita, jotka ovat kulkeneet matkassani vuosikausia. Ihan huippua! Moni bloggaaja tuntuu tutulta ja jopa ystävältä, vaikka emme ole ikinä nähneet emmekä edes puhuneet toisillemme. Aina välillä löytyy sellaisia blogeja, joiden kirjoittajan kanssa tunnen jotenkin olevani heti samalla aaltopituudella. Se on jännä ja hieno tunne! Askarteluporukkammekin on aikoinaan kasattu askartelubloggaajista.
Olen jo aikaa sitten tehnyt päätöksen, että bloggaan vain harrastuspohjalta. Muutaman kaupallisen yhteistyön olen tehnyt. Ne ovat olleet kivoja, mutta minulle sitoumus on aina sitoumus ja pienen stressin aihe. Välillä tuntuu, että poljen paikallani niihin kaupallisiin blogeihin verrattuna. Pikku Kepposeen valuu korkeintaan pahasti jälkijunassa uudet mediakanavat, layoutit ja widgetit. Kuvien käsittelystä ei vieläkään ole tietoakaan. Samalla lailla tunnun elävän irrallaan suurimmasta osasta blogi-ilmiöistä: en mehulinkoile, en juuri sisusta, en lakkaa kynsiäni, en syö raakaruokaa, en downshiftaa, en kondoile enkä käy blogigaaloissa.
Brunssi-ilmiö puolestaan on kuin tehty minulle :)
Espoossa sijaitsevan Peroban brunssi
Bloggaan ainoastaan "puolianonyymina". Blogista pystyy toki tunnistamaan minut ja koko perheeni, mutta nimeäni googlaamalla blogiani ei pitäisi löytyä. Olen halunnut pitää edes kevyttä erottelua työminäni ja siviiliminäni välillä. Uudet asiakkaat, työkaverit ja esimiehet kuitenkin googlaavat, että mitä minusta löytyy netistä, en halua heille ensimmäiseksi lävähtävän silmille harrastukseni ja perhe-elämäni :)
No, sitten vielä yksi juttu. On tätä joskus kysytty suoraankin "Miten ihmeessä sinulla on niin paljon kirjoitusvirheitä?"
Käytän työssäni pelkästään englantia, se rapauttaa hyvin nopeasti suomenkieltä. Minulla ei ole minkäänlaista oikolukua tässä läppärissäni. Ei vaan ole tullut hankittua, kun käytän tätä vain valokuvien tallettamiseen ja nettiin. Kärsin jonkinasteisesta oman tekstin sanasokeudesta, koska en huomaa siinä virheitä. En välillä edes niittä puuttuvia sanoja.
Haasteeseen kuuluu haastaa eteenpäin, niinpä haastan
1. Elisan, blogista Sutkautuksia
2. Minnan, blogista Minnamamma
3. Helin, blogista Taikasaappaat
4. Mankan, blogista Have an ice day
