Vapaapäivä Keppostyyliin eli tapahtumaputken virtaa

Minulla oli maanantaina vapaapäivä. Päätin pitää kuopuksen ja keskimmäisen kotona. Esikoinen puolestaan oli taas aivan karmeassa yskässä, joten hänkin jäi kotiin.

Vapaapäivä alkoi ihastuttavalla köllöttelyllä pitkään sängyssä. Mies lähti aikaisin aamulla äitinsä tueksi, koska appiukollani oli maanantaina vaativa leikkaus. Me kaikki muut näytimme samalta kuin kuvan kuopus: onnellisilta laiskiaisilta. Yksi kuulosti yskäiseltä :(

Sitten leikimme kutituskidutusta, teimme yhdessä ruokaa ja leikimme piilosta. Yht'äkkiä kesken piilosen alkoi hirvittävä kutina suussa, silmät alkoivat vuotaa ja turvota, nenä meni tukkoon. Allerginen reaktio. Sitten alkoi hengitys rohista. Elämäni pahin allerginen reaktio! Allergialääkettä naamaan, varmuuden vuoksi tupla-annos. Ei mitään suht nopeaa vaikutusta. Henki alkoi vinkua rohinan lisäksi. Äkkiä päivystykseen, mutta mihin lapset?

Soitin isälleni. Hän ei ollut kotona. Heillä on kylpyhuoneremontti purkuvaiheessa ja olivat lähteneet hotelliin evakkoon yöksi. Ei muuta kuin äkkiä jengille vaatteet päälle ja taksilla keskustaan päivystykseen.

Hra Kepposella oli aikamoiset tunnit. Hänen isänsä leikkaus kesti huomattavasti odotettua pidempään. Heti kun mies äitinsä kanssa kuulivat hyvät uutiset, niin minä soitan kähisten perään. "Sain pahan allergiaoireen, hengitys heikentynyt, lähden päivystykseen lasten kanssa, tilaa mulle taksi".

Pääsimme perille ja marssin ilman mitään numeroa suoraan siihen luukulle. Sen verran oli happisaturaatio laskussa, naama kuin kauhuleffasta ja ääni puuroutunut, että eivät passittaneen jonottamaan luukulle, vaan suoraan seuraavalle vapaalle lääkärille. Siinä ei montaa minuuttia mennyt kun sain kortisoonipiikin, kortisoonia tablettina, antihistamiinia tablettina ja siirryin hengittelemään hengitysteitä avaavaa lääkettä.

Hengitystiet alkoivat aueta puolessa tunnissa. Sitten olikin aika vilkaista naamaa. Se oli näky. Suuta en saanut kiinni, koska posket alaleuassa olivat niin turvonneet. Vastapainoksi toista silmää en saanut auki kuin pari milliä, kun se oli turvonnut kiinni.

Mikäs se siinä kuvassa? Se ei ole makkara, johon joku on liimannut silmätarran vaan Kepposkan yläluomi. Kuvan olen ottanut siinä vaiheessa kun hengitys alkoi helpottua.

Sitten siihen reissun riemuhuipentumaan. Mitään asiaa ei ollut kotiin muutamaan tuntiin, aluksi puhuttiin jopa yön yli valvonnasta. Päivystyksessä oli kuuma, ei mitään tekemistä ja pojilla nälkä. Keskimmäinen purki turhautumistaan juoksemalla aulassa, metelöimällä ja esittelemällä ninjagoliikkeitä. Ymmärrän, että juokseva lapsi voi aiheuttaa vaaratilanteita. Yksi lääkäreistä kävi nuhtelemassa keskimmäistä ja selittämässä, että mikä on kiellettyä. Aivan sallitua minun puoleltani, joskus ulkopuolisen sanominen auttaa paremmin kuin äidin. Siitä en oikein tykännyt, että minut piti siinä käytävällä läksyttää, että miksi siinä istun enkä estä lastani juoksemasta. Ei sillä, että läksytys olisi ollut tarpeen: harmitti, kiukutti ja nolotti jo valmiiksi. Pahoittelin syvästi tilannetta, kerroin että olen saanut pahan allergiakohtauksen ja heti kun hengitykseni palautuu paremmaksi, yritän siirtyä kauemmas ja pysäyttää lapseni fyysisesti tarvittaessa, mutta nyt en vielä pysty siihen eikä puhe tehoa enkä saa poistua tästä.

Minusta ei ollut reilua, että läksytys jatkui ja jatkui. Joka asiasta piti läksyttää tyyliin lapsi kävelee liian lähellä. Etenkään jos vertaa siihen, että kukaan ei katsonut aiheelliseksi huomattaa mitään sille agressiiviselle vanhukselle, joka kiroili jatkuvalla syötöllä ja yritti paukaista viereiselle tuolille istuvia turpaan. Onneksi muiden lääkäreiden kestokyky riitti meidän perheeseen. Olenhan minä odottanut, että koska joku läksyttää minut kunnolla villeistä lapsistani. Enpä vaan ikinä olisi uskonut, että se tapahtuu sairaalassa olessani hengenvaarassa...

Oma hoitajani suhtautui poikien episodiin rauhallisesti ja rempseällä huumorilla. Tilanne on se mikä on ja parhaasi teet mihin nyt pystyt. Terveet pojat siellä päästelee höyryjä. Sitten saapui pelastava enkeli. Mies oli saanut babysitterimme kiinni ja hän oli vapaalla ja lähti saman tien hakemaan poikia. Thank god!

Aikoivat istuttaa minua siellä kaiken kaikkiaan 5 tuntia. Labrat tulivat ja olivat hyvä, happisaturaatio 99 ja lääkevaste hyvä. Sain sovittua, että pääsen, kotiin kun mieheni palaa kaupunkiin ja tulee hakemaan minut.

Mikäs oli kaiken takana?
Proteiinipatukka. Tai siis vajaa 2/3 osaa siitä patukasta.

Olen laihduttanut patukoilla ja paria muutakin merkkiä maistanut. Ei ole tullut mitään oireita. Tämä merkki oli minulle tuntematon ja osoittautui minulle vaaralliseksi. Suurin epäily kohdistuu patukan soijaproteiiniin. Olen syönyt paljon tofua ja maistellut soijajäätelöä oireitta, mutta saanut selvät oireet soijamaidosta kahvissa. Olen ruoka-aineallerginen ja allergisoivista tuotteista saan suun ja korvien kutinaa, huulten turvotusta ja joskus nokkosihottumaan rintaan. Siis kiusallista, mutta ei vaarallista. Asia selvinnee sitten, kun pääsen uusin allergiatesteihin.

Olen tässä valvoskellut urakalla ja vahtinut oireitani. Tätä kirjoittaessa klo on neljä aamulla ja henki kulkee hyvin. Aika painua pehkuihin. Että sellainen vapaapäivä. Huh huh.