Toipilasajan alku

Elämä kulkee tällä hetkellä hitaalla vaihteella. Mitään ei tapahdu. Aamulla tsemppaan itseni syömään puuroa ja hiukan lueskelemaan. Sitten on aamupäiväunet. Niiden jälkeen lounas ja sen sulattelua lueskellen. Sitten grande kuntojumppa eli kävelen olohuoneessa edestakaisin. Sitten iltapäiväunet. Perhe tulee. Illallinen, seurustelua. Ehkäpä iltaunet. Hiukan televisiota ja yöunet. Elimistö on vielä niin voimaton, että tämä tylsyys ei vielä käy hermoille lainkaan. Ehkä ensi viikolla jo...

Sairaalaympäristö kannusti ihmeparantumiseen. Meitä oli huoneessa kolme, joista yksi aivan älyttömän huonossa kunnossa. Ilman sitä toista parempikuntoista en olisi kestänyt. Meillä riitti juttua ja keskinäistä tsemppausta. Huonokuntoisin oksensi lähes tauotta. Aina kun tuli tauko, niin hoitohenkilökunta tuputti väkisin suun kautta otettavia tärkeitä lääkkeitä ja homma alkoi alusta. Sitä piti jo sieltä oman sängyn pohjalta ottaa kantaa hommaan. Rouvan piti aamulla lähteä taas seuraavaan operaatioon ja koko yö olisi tuputettu suunkautta otettavia lääkkeitä sen sijaan, että olisi annettu hetki armoa ja lepoa raukalle.

Minä kärsin keskivoimakkaasta oksennusfobiasta. En meinaa pystyä olemaan samassa tilassa oksentavan kanssa ja itselläni alkaa nopeasti oksennusrefleksi. Refleksi kun tarpeeksi toistuu, niin tulosta yleensä syntyy. Nyt on kyllä tullut sellaista siedätyshoitoa, että oksat pois.

Se hyvä puoli hommassa oli, että liikkeelle oli pakko päästä vaikka väkisin. Edes hetkeksi pois huoneesta. Liikkeellä ololla taas pääsee nopeasti kotiin :)

Todistin muuten sairaalan kahvilassa suunnittelmallisen sämpylävarkauden. Pariskunta, josta molemmat näyttivät potilailta ja joilla oli hiukset vielä pahemmassa kunnossa kuin minulla (sairaalahuone oli kuin sauna ja joka aamu herätessä petivaatteet olivat märät hiestä) tuli kahvilaan. Rouva istui pyörätuolissa. Sitä ihmettelin, että miksi molemmilla on ulkovaatteet päällä. Pariskunta siinä pyöriskeli sämpylätiskin kohdalla. Silmäkulmastani näin aivan kuin takin sisään olisi sujahtanut sämpylä. Noh, pariskunta olikin jo kovaa kyytiä menossa pois päin. Pitihän sitä konkata perään. Näin käytävän ikkunoista, kuinka vetreästi molemmat hölkkäsivät sairaalalta pois sämpylät kourassa. Meni varmasti tarpeeseen, mutta tuskin ilahduttaa kahvilaa pitävää yhdistystä.

Kaksi viimeistä iltaa kotona ovat olleet käsittämättömän rauhallisia. Ei riitaa lasten kesken, ei tolkutonta meteliä. Esikoinen on minihiihtolomalla vaarin kanssa. Eron kyllä huomaa niin selkeästi, jos yksi lapsista on poissa. Tänä iltana rähistään varmasti. Esikoinen tulee takaisin ja joku on taatusti lainannut tai rikkonut hänen legojaan.

Kun vireystila tästä kohenee, olisi tarkoitus pitkästä aikaa askarrella jotain.

Just tein toipilasajan kurotteluennätyksen: onnistuin juuri ja juuri saamaan jäätelön pakastimen alimmasta lokerosta. Hyvä minä :)