Monissa blogeissa ja lehdissä on kirjoitettu naisten ja äitien suhtautumisesta itseensä. Vaatimustaso on kova: pitäisi olla täydellinen äiti, tehdä kodista lempeä turvasatama koko perheelle, menestyä töissä, kehittää itseään, olla hoikka, urheilullinen ja tyylikäs. Mutta toisaalta pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja rakastaa itseään virheineen päivineen. Olla armollinen.
Keski-ikäisenä (siis laskennallisesti keski-ikäisenä eikä siis vanhuuseläkeellä olevana "keski-ikäisenä") naisena totean, että omalta osaltani moni asia on oikeasti helpottunut. Minun ei tarvitse tavoitella täydellisyyttä, ei puolen maailman hyväksyntää eikä ihailua. Toisaalta minun ei tarvitse oppia rakastamaan puutteitani ja virheitäni. Olen oppinut vanhetessani sietämään itseäni paremmin.
Tiedän luonteeni heikkoudet ja monet jopa tunnustankin. Vuodet varmasti hiovat vieläkin särmiä, mutta oletettavasti pysyn siivousvastaisena, viime tingassa asioihin valmistautuvana ja henkilökohtaisten tavaroiden organisointikyvyttömänä. En enää kiihdy kovin usein nollasta sataan, joten kehitys on selvää. Olen oppinut elämään heikkouksieni kanssa sovussa - ainakin useimmiten. Osaan ennakoida ja kestää itseäni paremmin. Välillä tietenkin menee hermot. Yritän silloin tsempata enemmän, muuttaa käytöstäni ja sietää itseäni paremmin.
Tunnen mukavuudenhaluni ja luontaisen laiskuuteni. Yritän siedätellä itseäni tekemään asioita, joihin en tunne mitään kiinnostusta tai jotka koen vaivalloisena. Olen oppinut skaalaamaan tavoitteita siten, että välillä pääsen jopa onnistumisen kokemuksiin.
Miksi minun pitäisi oppia rakastamaan näitä luonteenpiirteitä? "Onpa rakastettavaa, että en muista mihin olen laittanut matkalaskuuni tulevat kuitit". Sietämään ja kiertämään kannattaa oppia, koska silloin elämä on miellyttävämpää.
Ulkonäköpaineet ovat myös helpottaneet. En todellakaan rakasta pallovatsaani. Miksi sitä pitäisi oppia rakastamaan? Olen oppinut sietämään sitä. Pallomaha kulkee mukana, se mahtuu uimapukuun, jumppatrikoisiin ja jakkupukuun. Kohonneiden terveysriskien takia sitä pitäisi saada vielä kuihdutettua. Muilta osin en koe, että mahani laskisi elämänlaatuani. Pystyn jopa unohtamaan sen olemassaolon, elämässäni on niin paljon tärkeämpiäkin asioita.
Paineet äitinä ovat hetkellisessä suvannossa. Minussa on kasvattajana puutteita, mutta olen pystynyt lopettamaan niissä jatkuvan rypemisen. Toki välillä ketuttaa/hävettää/harmittaa poikien käytös tai taidot. Kaikki kolme on kuitenkin kasvatettu samalla lailla, jokaisen kohdalla olemme onnistuneet eri asioissa. Sentään on yhteneväisyys puutteellisessa siivouskasvatuksessa. Tällä hetkellä minun ei tarvitse miettiä, että onko lapsi tuollainen sen takia, kun söin mätiä raskausviikolla 6 tai aloitin pottaharjoitukset liian myöhään tai aloitin kiinteät liian aikaisin. Jopa ammattikasvattajien mukaan lapsemme ovat normaaleja. Sen tiedän, että suvanto on hetkellinen. Kohta pukkaa esiteinin narinat ja perään teinin kapinat.
Joudun toteamaan, että elämä ei päättynyt kun täytin 40v. Se on hetkellisesti helpottunut. Älkää surko 20+ ja 30+ vuotiaat, 40 koittaa teillekin :)
Toisaalta tämähän tuntuu suorastaan pelottavalta. Onko minusta nyt tullut keskiluokkainen ja -ikäinen, riskinottokyvyn ja heittäytymisen hukannut status quossa kynsin hampain roikkuva täti-ihminen?
Joka tapauksessa, on onni oppia sietämään itseään paremmin. Ei tarvitse tavoitella täydellisyyttä. Ei tarvitse oppia rakastamaan virheitään, riittää oppia sietämään niitä.
Ihan mahtava kirjoitus, allekirjoitan joka sanan (myös ne kadonnet matkatositteet..). Mulla oli keväällä sellainen fiilis, että elämä loppuu, kun kesällä täytän 40, mutta ei se loppunutkaan ja kummasti palikat on taas päässä jäsentynyt paremmin, tullut sitä sietokykyä ja armeliaisuutta himppu lisää. Meillä on bonuksena se teini ja esiteini (joka muuten on pahempi, kuin teini..)
VastaaPoistaTodella hyvä kirjoitus! Allekirjoitan! Vaikka olenkin vasta 30+, olen sitä mieluummin kuin 20. Elämä on paljon hauskempaa kun on varmempi itsestään eikä enää niin kovin mustavalkoinen. :)
VastaaPoistaKyllä ikä tekee ihmiselle hyvää, jos vaan yhtään on tiedostava ihminen ;) Mä kyllä tykkään itestäni, ja tiedostan ne ei niin kivatkin piirteet. Mut kyllä toi avioero toi kaikenlaisia epävarmuuksia... Tosin nyt olen ihan tosi kyllästynyt koko miessukupuoleen, joten pitäköön tunkkinsa ;)
VastaaPoistaVoin kyllä allekirjoittaa tämän, en enää jaksa ottaa paineita pienistä asioista ja omiin virheisiini suhtaudun huumorilla. Pallovatsaa, sotkuisuutta ja epäjärjestelmällisyyttä en ole oppinut rakastamaan, mutta tiedän, että muilla on sitten joitain muita virheitä, täydellistä ihmistä en ole vielä tavannut, enkä haluaisi olla kukaan muu.
VastaaPoista*riikka*
VastaaPoistaKiitos.
Kun odottelin itse omaa 40v päivää en jaksanut suhtautua siihen kovin positiivisesti, se oli ensimmäinen mini-ikäkriisi. Näin jälkikäteen sanottuna sekin oli aivan turhaa märehtimistä :) moni asia on mennyt vain parempaan suuntaan. Kiva kuulla, että sinulla myös.
Tsemppiä teinin ja esiteinin kanssa. Itse en uskalla vielä edes ajatella tuota vaihetta elämässäni. Voi olla, että blogin nimivaihtuu teinihirviöiden äidin kootuksi tuskanvuodatukseksi.
zirk:
Kiitos.
Kyllä mä uskon, että useimmilla ikä parantaa aikuiselämän laatua. Moniin asioihin oppii suhtautumaan rennommin. Toisaalta voi olla että iso osa tulee sen kustannuksella, että idealismi karisee matkan varrella pois. Itse toivon, että sitä jäisi minulle edes joku hippunen. Tai vähintään että, kadonneen idealismin aukkoa ei täyttäisi kyynisyys.
Miima:
On helppo uskoa, että elämään niin rankasti vaikuttava tapahtuma kuin avioero, lisää epävarmuutta. Ravisteleehan se ennen kaikkea itsetuntoa naisena. Parisuhteessa elävä ei joudu samalla lailla miettimään, että kelpaanko naisena. Niiden muutamien tekstien perusteella, joita olet kirjoittanut, minulle on muodostunut kuva, että olet kuitenkin pystynyt suhtautumaan asiaan eteenpäin vievästi.
Roosa:
VastaaPoistaNiinhän se on, että jokaisella meistä on omat puutteensa. Useimmiten kannattaa keskittyä siihen, mitä minulla on, eikä siihen mitä minulta puuttuu. Vaikka itselläni tyytymättömyys asioidentilaan on usein se muutoksen käynnistävä voima :)
Taidat olla asian ytimessä!
VastaaPoistaHyvä kirjoitus. Kyllä ainakin minulla 40v rajapyykki on teettänyt paljon itsetutkiskelua (ikäkriisin lisäksi tai ehkä se on juuri sitä). Mutta toisaalta on aika ihana huomata, että jotkut asiat ovat nyt tässä iäissä helpommin ja paremmin, kuin aikaisemmin.
VastaaPoistaRillo:
VastaaPoistaSe, että sietää itsensä huonot puolet sekä luonteessa, tavoissa ja ulkonäössä ja kiinnittää huomion johonkin positiisempaan asiaan, ainakin kohentaa elämänlaatua. Toinen ainoa toimiva ratkaisu lienee muutos :)
Nonna:
Kiitos.
Moni asia on minusta paremmin nyt kuin nuorempana. Ainoa, minkä perään itse hiukan haikailen on riskinottokyky. Ikä tuo mukanaan varovaisuutta, ehkäpä joskus liikaakin.
Ihan mahtava kirjoitus ! Ajattelen asian niin että kun siedän / rakastan itseäni, osaan olla myös muiden kanssa ja hyväksyn vanhempieni ja lasteni virheet paremmin sillä enhän itsekään ole täydellinen.
VastaaPoistaHyvä kirjoitus, olisi kauheaa olla takaisin se 25 vuotias.
VastaaPoistaNo just näin!
VastaaPoistaTosin, itse kyllä vieläkin ihmettelen, että miksi en saa itsestäni tätä enempää irti - käy lenkillä, tee enemmän kotitöitä, tee töitä paremmin.. listahan on loputon, jos sielle tielle lähtee!
Itsellä on muutama kuukausi siihen 4-kymppiseen, vielä ei näy merkkejä ikäkriisistä. Ja minäkin olen kyllä aika hyvä sietämään itseäni kaikkien näiden vajaavuuksieni kanssa. Että ei muuta kuin mukavasti kohti keski-ikää! :-D
Sara S.
VastaaPoistaKiitos. Mä olen kyllä huomannut, että siedän myös muiden aikuisten epätäydellisyyttä paremmin kuin aikaisemmin. Lasten osalta homma on vielä kypsymässä. Valitettavasti on paljon sellaista, josta ajattelisin, että lapsi voisi kasvaa eroon hiukan yrittämällä. Sellaisissa jutuissa ei aina meinaa sietäminen riittää :( Toisaalta onpa noilla naperoilla vielä kasvuvuosiakin edessä.
Haveaniceday1:
Mahdollisuus siirtää "henkinen minänsä" 25-vuotiaan kroppaan voisi olla ihan mielenkiintoinen kokeilu :)
-Jassu-
Minä siedätän itseäni päivittäin katselemalla tekemättömiä töitä :) Voisin minäkin toki saada itsestäni vieläkin enemmän irti, mutta välillä pystyn pitkäänkin ajattelemaan, että teen sen mikä on pakko ja jos viitsin niin vähän päälle :)
voi kyllä! On ihanaa olla epätäydellinen ja juuri tämän ikäinen. Varsinkin kun katsoo omia teini-ikäisiään. Mikä onni että ne ajat eivät koskaan enää palaa!
VastaaPoistaRoz:
VastaaPoistaMelkein minkä tahansa muun iän voisin ottaa uusiksi, mutta en teini-ikää.
Kunpa me naiset oppisimme olemaan armollisia itsellemme.... oppisimme olemaan vaatimatta itseltämme täydellisyyttä. ;)
VastaaPoistamaiju:
VastaaPoistaMinä olen jättänyt täydellisyyden vaatimisen melkein joka saralla taakseni. Se mikä on jäänyt jäljelle on se, että ajoittain vaadin itseäni tekemään enemmän, nopeammin, paremmin. Mikäs siinä muuten olisi (jotenkinhan kehitystäkin pitäisi kutitella/potkia ilmoille), mutta läheskään aina eivät rahkeet riitä ja sitten harmittaa.
Pidin kirjoituksestasi! Tunnen vanhempana useinkin vajavuutta ja syyllistän itseäni usein tyyliin taas huudettiin ja unohdettiin xylitol-pastillit. Välillä lohduttaudun, että varmaan pojilla voisi huonomminkin olla. :)
VastaaPoistaUlkonäön suhteen olen armollisempi ja oikeasti osaan iloita selluliittimurehdinnan sijaan siitä, etteivät esimerkiksi polveni ja nilkkani ole olleet vielä koskaan sökönä. Ikä tuo perspektiiviä ;) Sitä kuvaa ehkä sekin, että teininä pidin itseäni läskinä, nyt normaalina. Ja paino ja painoindeksi on ollut koko ajan lähes sama eli normaali. Ei se oo helppoo teininä..
Bellis:
VastaaPoistaPiti vastata sinulle jo aikaisemmin, mutta unohdin :(
Äitinä voisi aina tehdä asioita enemmän ja paremmin. Meillä on alkamassa sellainen aika, että vanhimman pitää opetella hoitamaan monia asioita aivan itse. Keskimmäinen tulee samassa imussa. Tällä hetkellä se tuntuu niin hyvältä, toki ajoittain raskaalta. Tyyliin jos on välipala-aika, poikien pitää tehdä itse leipänsä. Jos ei tee, niin sitten joutuu odottamaan ruokaa kurnivalla mahalla. Ihan itse voi päättää, mitä laittaa leivällensä eikä tarvitse minulle kiukutella vääristä päällysteistä :)
Teinielämä on kyllä rankkaa. Kroppa muuttuu ja kaikkea pitäisi kokea heti. Sitten pitäisi vielä pystyä finnien, viikonlopun bileiden ja "kääks katsoiko se kundi mua noin" pulmien lisäksi miettiä sellaista vähäpätöistä asiaa kuin mitä tekisi isona. Teininä ulkonäköpaineet ovat varmasti korkeimmillaan, koska silloin palautekin on rajuinta. Aikuisten kesken ei enää ole tapana huomautella jonkun pienistä tisseistä tai liian paksusta pyllystä.