Painia

Ei edisty käsityöt eikä leikkihuone.

Niinpä joudan ihmettelemään pienten poikien elämää. Meillä yksi poikien suosikkiajanvietteistä on painiminen. Pojat temuavat sohvalla niin, että herkempihermoiset eivät kestä katsella. Yleensä painiminen sujuu sulassa yhteisymmärryksessä. Joskus jos toinen osapuoli tuntuu jääneensä aiheetta alakynteen, peliä tasoitetaan tukasta vetämällä tai näykkimällä. Välillä aloitetaan niin, että toinen on alla, välillä startataan istuen, välillä maaten. Ja välillä kesken jonkun äidin mielestä kehittävämmän leikin pojille tulee mieleen paini -sitten huudetaan veljelle "Mennäänkö painimaan?".

Pojat voisivat jatkaa leikkiä lähes loputtomiin, mutta yleensä minulta loppuu kärsivällisyys mekastukseen ja siihen, että meno meinaa yltyä vaaralliseksi. Vauva on katsonut silmät loistaen sitteristä isoveljien painimista ja voi sitä riemua, kun hän on päässyt muutaman kerran mukaan. Kohta sohvalla painii siis kolme. Ja jos sohvalle ei päästetä, aina voi ottaa pienen erän lattialla.

En kyllä oikein ymmärrä tuota loputonta paini-innostusta, mutta enhän aina sitä painimista henno kieltääkään, koska kuten alta näkyy, niin pojista se on ihanaa. Kuvassa siis painii vauva ja keskimmäinen.

Ja lisää otteita