Vaari muistelee - Talon rakentaminen sodan jälkeen

Tässä tarinassa 87-vuotias isäni eli vaari muistelee menneitä. Nyt vuorossa on muistoja hänen lapsuudestaan, kun sodan jälkeen vaarin isä alkoi rakentamaan heille omakotitaloa. Sitähän sitten oman perheen lisäksi tuli asuttamaan erinäinen joukko vuokralautakunnan määräämiä vuokralaisia. Talonrakennuksen aikaan vaari on 6-7 vuotta.

Kuva ja kuvatekstit ovat minun lisäämiäni. Päästetäänpäs sitten vaari ääneen.

***

Kun Suomeen oli saatu rauha, alkoi vimmattu jälleenrakennuskausi ja uusia omakotialueita syntyi kuin sieniä sateella.  Isä oli varannut tontin Lahden Metsäpellosta. Alkoi kova  suunnittelu ja tarvikkeiden hankinta. Rakennustarvikkeista oli kova pula.  Vanhat yhteydet ja tuttavuudet olivat tärkeitä eikä aina kaihdettu kepulikonstejakaan.

Tontin kohdalla oli vankka vehnäpelto, jonka korjaamista odoteltiin malttamattomasti. Kun kaupungin kaavoittajat saivat vihdoin tontin rajat merkittyä, aloitimme kaivuuhommat. Tontille oli jo rahdattu rakennusten purkutavaraa, josta piti rakentaa sokkelilaudoitus. Minullekin osoitettiin oma työmaa. Oli sorkkarauta ja iso vasara. Tehtäväni oli putsata purkulautoja ja irroitella naulat. Isä toimitti paikalle vielä pätkän ratakiskoa jonka päällä saatoin oikoa laudoista irroittamani naulat. Naulat olivat siihen aikaan kortilla. 

Kottikärryt oli hankittu, että ei kun kaivuhommiin. Tontti oli kovaa savimaata ja huomasimme, parin kolmen päivän aikana olimme saaneet nirhattua pari kärryllistä pintamaata. Isä alkoi olla sitä mieltä, että meiltä menee nuoruus ennen kuin monttu on valmis.

Äiti oli kirjeenvaihdossa veljensä vaimon kanssa ja meidän kodinperustamisvaikeudetkin tulivat esille. Siitä oli seurauksena, että äidin veli Kalle ilmeistyi äkkiseltään syynäämään monttuamme Helsingistä saakka. Aamulla Kalle otti minut oppaakseen ja niin pyyhälsimme rautakauppa Alstaan. Menimme kaupan ulkopuolella olevaan varastoon, jossa enoni osti mielestäni  tuhottoman määrän kantopommeja ja muita räjähdysaineita, jotka vietiin tyhjälle tontillemme. Sitten alkoi miinoitus.  Eno sai ahertaa tuntitolkulla ja upotella miinojaan ympäri merkittyä aluetta. Minulla oli punainen lippu, jolla estää kaupungista päin tuleva liikenne ja isä toppasi toiselta puolelta tulevat. Sen jälkeen eikun kauhea huuto päälle, että

                                                     AMPU TULEE  

Kyllä olikin kova pamaus ja jälki ihan erinomainen. Vajaassa viikossa Kalle-eno ja isä kaivoivat perusmontun valmiiksi. Parin kolmen päivän aikana jouduttiin heiluttamaan  vielä punaista lippua ja huutamaan “ ammutaan, ampu tulee” , mutta sitten oltiinkin jo valmiita perustan tekoon. Työmaalla alkoi myös parveilla rakennuttajia, jotka yrittivät palkata Kallea tekemään myös heidän perusmonttunsa. Kalle ei kuitenkaan voinut kuulemma enempiä rakennuspohjia tehdä, koska vaimo ei antanut lupaa. Niin eno lähti omiin hommiinsa Helsinkiin.

Talossa asutaan edelleenkin, kuva vuodelta 2019. Vaarin äiti myi talon jonkin aikaa leskeksi jäämisensä jälkeen. 

Materiaalihankintoja

Kaikki talossa tarvittavat tavarat olivat vaikeasti saatavissa. Kaupoissa oli pitkät jonot ja odottelu kesti kauan. Isä sai hankittua rakennustyömailta purkulautaa, mitä voitiin käyttää vähemmän näkyvissä paikoissa. Lautojen pudistus ja naulojen raksiminen oli sitten äidin ja minun hommia. Minulta meni monta pokasahan terää rikki betonisissa laudanpätkissä. Runkoon sopimattomat laudat sahattiin polttopuiksi. Kun isä lähti hankintamatkalle hän kertoi ottavansa voikilon toiseen kainaloon ja viinapullon toiseen kainaloon.  Pettämätön kauppaneuvottelujen avaus kuulemma. Kun rakennuksen runkoa alettiin rakentaa isällä kävi tuuri. Olisiko ollut Hauholla vai missä  lienee, kun isä oli jättämässä  koulun maalausurakan tarjousta hänelle kerrottiin, että kirkonkylällä oli saha palanut jonkin aikaa sitten. Isä kävi katsomassa palopaikkaa ja näki siellä kapearaiteisen rullaradan, minkä avulla lautoja siirrettiin tapuliin. Faija ilmoitti alkavansa junailijaksi ja sai ostettua pitkän pätkän ratakiskoa. Kun ostos saatiin Lahteen, se ajettiin suoraan naulatehtaan pihaan. Raaka-ainepulassa kärsivä tehdas osti ratakiskot, Isä sai rahansa ja lupauksen, että naulat eivät hänen rakennustyömaaltaan lopu. Minunkaan ei sitten tarvinnut enää suoristella vääntyneitä nauloja. Rakennustyö oli varsin ripeätä aikaa. Työn äänet kuuluivat aamusta iltamyöhään ja viikonloput menivät talkoissa, Oli perunannostotalkoot, vuorilaudanhakkaustalkoot, sokkelin hiekotustalkoot, viemäriputken kaivamistalkoot ja vaikka mitkä talkoot. Tultiin paikalle omat työvälineet mukana, tehtiin ahkerasti työt, rupateltiin vähän ja syötiin talkookeitto joko herne- tai lihakeitto. Talkoot oli hyvä keino saada asumisyhteisö toimimaan. Kannattaisi kehitellä nykyaikaankin sopivaksi. 

Omakotirakentajat:”Vuokralautakunta hirteen.”

Metsäpellon niin kuin muidenkin alueiden rakentajien rakennuspiirustukset joutuivat vuokralautakunnan syyniin. Piirustuksia käsiteltiin aika raa'asti ottamatta huomioon raketajien omia tarpeita. Meille oli tarkoitus varata talon alakerrasta kolme huonetta ja keittiö. Lautakunta pisti huoneiston kahtia. Meille toiseen päähän lautakunta päätti huoneen ja keittiön asunnon - heidän mielestään se oli riittävä neljälle hengelle! Useimmat rakentajat olivat rämpineet Karjalan korvissa neljä viisikin vuotta ja saivat tällaista kohtelua. Ei ihme, että poliisi joutui suojaamaan lautakunnan jäsenien turvallisuutta. Kyllä isäkin päästi monta ärräpäätä kuullessaan sanan v..lautakunta.

Kyllähän asuntotilanne Lahdessa oli todella katastrofaalinen. Viipurista muuttaneita oli kai yli 20000 mikä merkitsi sitä, että kaupungin asukasluku kaksinkertaistui. Ihmiset asuivat kaikenlaisissa loukoissa, mistä sattui löytämään asunnon tapaisen. Meille ilmestyi Viipurista isäni serkun vaimo Rosa tyttärensä kanssa. He olivat saaneet pako-osoitteen jostain Pohjanmaalta. Kun juna tuli Lahden asemalle tytöt hyppäsivät junasta ja vaelsivat filtit ympärillään meidän ovemme taakse. Vuokralautakunnassa katseltiin tulokkaita vähän niin kuin nenänvartta pitkin, sillä heidänhän piti matkustaa Pohjanmaalle. Ei tullut asumispaikkaa. 

Äitini alkoi neuvottelut tuttaviensa kanssa ja sen tuloksena hän hankki muurarin, joka rakensi tuttavien saunakamariin hellan ja niin saunakamari sai kaksi asukasta. Isäni korjaili huonetta vähän siistimmäksi ja lämpimämmäksi. Tytär jatkoi koulua Lahteen siirtyneessä Kannaksen yhteiskoulussa. Saunan porstuasta käytiin ylioppilaaksi ja aloitettiin ranskan ja englannin opiskelu yliopistossa. Isäni lempitytöstä tuli sitten lahtelainen, joka opetti Tyttökoulussa ranskaa ja venäjää ja puhui englantia Oxfordin murteella. Isä mainosti läheisiään, että ”meidän porukassa ei ole puutetta ainakaan sisukkaista akoista”.

Talo valmistui helmikuussa 1946 ja niin pääsimme muuttamaan uuteen taloomme vuokralutakunnsta huolimatta. Joskus 1970 luvulla laskimme isän kanssa, että talo oli tullut remonttien mukana rakennettua uusiksi ainakin viisi kertaa. Äiti oli onnellinen. Hän pääsi mielipuuhaansa puutarhan hoitoon. Jo ensimmäiisenä kesänä meillä oli rivistö eri merkkisiä omenapuita, marjapensaita ja keittiöpuutarha kukoisti. Äidin kädenjälki näyttää näkyvän vieläkin ja meikäpojan istuttama liki sadan metrin orapihlaja-aita voi näköjään erinomaisesti. Yksi asia kiinnitti huomioni talon ohi ajaessani. Talon vuorilaudat oli kiinnitetty vaakatasoon, mikä on mielestäni suuri synti. Omakotitalon vuorilaudat rakolistoineen tulee olla pystysuorassa.

Tosiaan ulkoverhoilu on muutenttu niin, että laudat onkin vaakasuorassa. Kiva, että alkuperäinen keltainen väri on säilytetty edelleen.

Tässä sumeahkossa otoksessa poseeraamme yhden mummon kukkapenkin edessä. Kuvassa äitini, minä ja serkkuni. Minulla on jonkin verran muistoja talosta sekä pihan upeista dahlioista.

Joulun vietossa tuossa keltaisessa talossa

Tämä kuva on otettu ennen minun syntymääni. Vasemmalla isäni vanhemmat, isäni ja äitini, äitiniäiti, perhetuttava kahden lapsensa kanssa. 

Vaarin postaukset:

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - sotaa paossa maalla

Teinien kanssa Prahassa

Viime viikolla blogini oli hiljainen, koska olimme lomasella. Olen tässä viimeisen vuoden kuluessa jaksanut ahkerasti etsiskellä edullisia lentoja ja matkoja. Syysloman lennot ostin varmaan reilut 10kk etukäteen. Sain neljälle vaihdolliset AirBalticin lennot Prahaa 350€. Välilaskulliset lennot ovat minusta tympeitä, mutta tuohon hintaan olin toki valmis tinkimään matkustusmukavuudesta. Prahassa majoittuminen on eurooppalaiseksi hyvin edullista ja niin meillä oli budjettimatka kasassa Prahaan. Huoneisto kahdella makuuhuoneella vanhanssa kaupungissa maksoi n. 90€ per yö. Kohta on taas aika alkaa kyttäämään, että löytyisikö mitään edullista ja kiinnostavaa syyslomalle 2025.

Praha oli minulle tärkeä ja mieluinen kohde nuorena aikuisena. Yliopiston ainejärjestöllä, johon kuuluin, oli ystävyysainejärjestö Prahan yliopistolta. Yhtenä kesänä oli parin viikon kesävaihto. Noissa tohinoissa syntyi useamman vuoden kestoisia ystävyyksiä ja matkailumuistoja puolin ja toisin. Olen mm. asunut pari viikkoa prahalaisessa opiskelijasolussa pummilla, kun kaverin huonekaveri oli lomilla.

Hieno ruska Uudellamaalla

Yllättävää kyllä edellisestä Prahan matkasta oli kulunut melko tarkalleen 25 vuotta, vaikka Praha onkin edelleen suosikkejani Euroopassa. Olikin jo korkea aika palata kauniiseen Prahaan!

Pisteet siitä, että meidän nuoriso jaksaa innostua nähtävyyksistä. Myös kirkoista ja museoista. He jaksavat kävellä kilometrikaupalla. Minä olen se heikoin lenkki, joka suunnittelee kaikki siirtymät Boltilla kuljettaviksi ja on aina ensimmäisenä etsimässä istumapaikkaa.

Old town square oli n. 200m päässä huoneistoltamme

Huoneiston vieressä oli todella kiva kahvila, jossa oli hyvät aamiaiset. Aamuista tuli kahvilan vuoksi vähän suunniteltua hitaammat. Chevere sopii muuten erinomaisesti myös munakokkelin kanssa. En ymmärrä, että miten sellainen selvisi vasta nyt.

Nuorin aamiaisella viihtyjä <3

Läheinen Old Town square tuli tutuksi, kun sen läpi kävelimme vähintään aamuin illoin. Se on hyvin viehättävä.

Astronomista kelloa ja tasatunnin kilkattelua ja liikkuvia nukkeja kävimme ihailemassa monen muun kanssa. 

Prahan astronominen kello on otettu käyttöön vuonna 1410. Siinä on kellolla ikää!

Meiltä kului melkein kokonainen päivä tutustuen Prahan linnan alueeseen. Ostimme peruslipun, jolla pääsi linnaan, St. Vituksen katedraaliin ja golden lanelle. Minä lepuuttelin polviani linnakierroksen ajan. Hra Kepponen ja keskimmäinen kiipesivät myös kirkon kellotorniin ihailemaan maisemia.

St. Vitus katedraali ja linnaa Hra Kepposen ja poikien taustalla

Linnalla

Prahan linna on erittäin suuri. Jostain luin, että linnan pinta-ala mitataan hehtaareissa! Se on noin 7 hehtaaria. Linnan rakentaminen on aloitettu 800-luvulla. Se on ollut Böömin alueen hallitsijoiden kotina ja nykyisin Tsekin tasavallan presidentin virka-asuntoja. Rakentaminen on kestänyt vuosisatoja ja linna on kokenut tulipaloja ja hyökkäyksiä. Perheen miesväki sanoi, että mielenkiintoisin osa peruslinnakierrosta oli sen hurmaava puutarha. Siellä en ole ikinä käynyt. 

Minusta linnan komein paikka on pyhän Vituksen katedraali. Rakentaminen aloitettiin vuonnsa 925. Laajennukset käynnistettiin 1344 ja ne valmistuivat vihdoin 1929. Melkein kuuden vuosisadan ponnistus. Tähän verrattuna Olkiluoto 3 oli nopea ja onnistunut projekti.

Etenkin tältä julkisivulta minussa St. Vituksessa on paljon yhtäläisyyksiä goottityyliseen Pariisin Notre-Dameen.

Pyhän Vituksen katedraali on varsin vaikuttava goottilaistyylinen kokonaisuus. Sen kaunein osa minusta on upeasti maalattu St. Wenceslas Chapel. Olisin voinut tuijotella sitä ovensuusta ainakin tunnin. Alla pieni klippi kappelista.

St. Vitus Cathedral yleisnäkymä

Kuninkaallisten oma aitio

Kirkkoa koristaa useat lasityöt, jotka aurinkoisena päivänä suorastaan hehkuivat värejä

Pyöreät ruusuikkunat ovat tyypillisiä goottilaisten kirkkojen koristeita

Kirkon jälkeen kävelemässä Golden lanella. 1500-luvulla rakennetut pienet talot olivat alunperin tarkoitettu linnan vartijoille. 1600-luvulla siellä asui kultaseppiä, joiden mukaan katu on nimetty. Taloissa toimii viehättäviä "pikkumuseoita".

Golden lane

"minimuseo"

Linnalla ei pääse mihinkään sisään ilman pääsylippua. Perusperhelippu oli edullinen, olisikohan ollut euroissa pari kymppiä. Alueella pystyy kävelemään ilman lippua. Me siis aloitimme kierroksemme suoraan ylhäältä linnalta ja jatkoimme matkaa Vltava-joen rantaan. Vaikka minä menen ylöspäin paljon ketterämmin kuin alaspäin, halusin  valita tämä kävelysuunnaksemme, koska silloin pääsee ihailemaan upeita näköalaja joelle ja kaupunkiin.

Seuraavaksi ajoimme taksilla Klemntinumiin. Olisin kovasti halunnut vierailla rakennuskompleksin upeassa kirjastossa. Pääsyliput olivat jo loppuneet ja nälkäisinä päädyimme syömään. Illallan kohteemme oli Kaarlen silta.

Upea Kaarlen silta on Vituksen katedraalin suunnittelija suunnittelema ja 1350-luvulla. Matkan ajankohta oli siitä onnistunut, että matkailijoita ei ollut enää tungokseen saakka. Saimme rauhassa ihastella Kaarlen siltaa ja näkymiä sieltä kohti Prahan linnaa. Sillalla on aina runsaasti matkamuistomyyjiä ja katutaiteilijoita. Harmonikan soittaja teki meihin vaikutuksen. Upea tunnelma, kun oli melkein täysikuukin.

Näkymä linnalle

Ilta on tummunut

Kaarlen sillalla

Minä olen ehtinyt aikoinaan käymään Prahassa varjeteessa, aikuisille suunnatussa nukketeatterissa, Mozart-konsertissa, lukuisissa museoissa ja useammissa opiskelijabileissä. Minulla on myös ollut tsekkoslovakialainen pankkitili. Valuuttaa ei saanut kuljettaa aikoinaan pois maasta. Jätin ylijääneet rahat talteen ystävälleni. Hän pelkäsi käyttävänsä ne ja kävi tallettamassa rahat pankkiin. Se kenen halussa oli neuvostoliiton punainen pankkikirja sai käyttää varoja. Ennen seuraavaa matkaa kävi niin, että Suomi 90-luvun talouskriisissä päästi markan kellumaan ja kas tsekkoslovakialaisen talletukseni arvo kasvoi merkittävästi. Toki opiskelijavaroillani ei tullut kovin pitkäikäistä rikastumista. Mutta tokihan voin kehuskella tehneeni valuuttasijoittamista jo 90-luvulta alkaen ;)

Oikeastaan minun piti kirjoittaa, että Prahasta löytyy aivan hurmaavia uusia nähtävyyksiä ja vierailukohteita vaikka kuinka moneen vierailuun. Klentinumin olisi ollut sellainen ja hieman harmitti, etten päässyt sinne. Keksin sille vaihtoehdon. Strahovin luostarin kirjaston. Luostarin toiminta on käynnistynyt 1100-luvulla.

Luostarin rakennuksia

Raamattu vuodelta ajalta 860-865. Hämmentävää, että miten voi olla noin vanha!

Luukaksen evankeliumi vuodelta 1483

Uskonnollisten kirjojen osasto. Niin upea!

Salin molemmissa päissä ylhäällä on kultakoristeiset ovet. Katso keltainen ympyräni! Niiden takana säilytettiin kiellettyä kirjaillisuutta. Kuinka jännittävää!

Tässä on Filosofinen osasto

Kirjaston aulassa oli näytillä pieniä vanhoja kokoelmia. Minusta, matkailuhullusta, mielenkiintoisinta oli vanhat karttapallot.

Karttapallo vuodelta 1630

Lähikuva pallosta Euroopan kohdalta

Lisäksi Strahovin pihalta on aivan upeat näköalat

Hra Kepponen kävi keskimmäisen kanssa yhtenä Vltavajoen iltaristeilyllä. Sellaisella minä en ole käynyt, mutta polvet ja selkä eivät enää kestäneet sitä. Me menimme kuopuksen kanssa huoneistolle ja palkitsimme itsemme päivän patikoinnista suklaalla. 

Yksi päivä kului retkellä Kutna Horaan. Siihen täytyy palata erikseen.

Reissu oli tosi onnistunut. Pojistakin Praha on hieno paikka. 

Dekkarikesä ja -syksy

Olen ollut lukujumissa. Haluaisin lukea, mutta minun on ollut vaikeaa löytää lukemista, joka imaisisi minut mukaansa. Nyt ei riitä kärsivällisyyttä sellaiselle hitaasti aukeavalle kirjallisuudelle, jota ei heti halua ahmaista loppuun. Lukujumin voi purkaa jollain upealla täsmälöydöllä tai sitten dekkareilla. Minulla on siis ollut dekkarikausi. Muutamia mukavia uusia dekkarituttavuuksia olen löytänyt blogien kautta. Kiitos niistä! Varmasti tunnistat itsesi, jos olen kirjavinkkauksesi mukaani poiminut.

Anu Ojala

Ojala on uusi tuttavuus, jonka varmastikin bongasin jostakin blogista. Ojala on rovaniemeläinen juristi ja kirjailija, jonka Ronja Jentzsch dekkarit sijoittuvat Tornioon. Ystäväni Ilonan kautta olen päässyt tutustumaan ja ihastumaan Tornioon, joten se pelkästään kannusti tarttumaan Ojalan kirjoihin. Sarja alkaa kirjasta Jääsilkkitie. Kolmen kirjan sarjassa poliisi Ronja Jentzsch tutkii torniolaista rajan ylitse kulkevaa rikollisuutta, jossa huumeet ovat keskeisessä osassa. Kirjat ovat aika tapahtumapainotteisia, nopeasti eteenpäin rullaavia. Oikein mukavaa dekkariviihdettä pohjoisilla mausteilla.

Sarjan ensimmäinen osa Jääsilkkitie. Sitä seuraavat Kuolinsoitto ja  Taivasverkko

"Suomen ja Ruotsin rajaa piinaa jatkuvasti uusia uhreja vaativa rikosaalto. Ronja Jentzsch Lapin poliisista tutkii murhia, jotka vievät hengenvaarallisen synteettisen huumeen jäljille. Kun poliisit taistelevat lohdutonta sotaa, alkaa paljastua yllättäviä kytköksiä korkealta taholta.

Jäinen meri tuo mukanaan tappavaa ainetta ja kutsuu eksynyttä ihmistä kuohuihinsa. Vangitseva teos kuvaa, kuinka helposti elämän raakuus kovettaa ihmisen jään peittämän maiseman syleilyssä."

Lukaisin heti perään sarjan toisen osan, mutta säästelin vielä kolmatta.

Elina Backman
Backman yksi kotimaisista suosikkidekkareistani. Nyt luin hänen kolmannen Saana Havas dekkarinsa. Havas ei ole poliisi vaan trendikkäästi true crime podcastien tekijä. Olen muuten vallan ihastunut myös televisiosarjaan Only murderer in the building jossa takavuosien tähti Steve Martin tekee true crime podcasteja yhdessä Selena Gomesin ja Martin Shortin kanssa. Takaisin Havakseen. Tällä kertaa Havas päätyy tutkailemaan mahdollista true crime tapausta parin vuosikymmenen takaa Lapissa. Backmanin kirjat ovat jännittäviä, mutta eivät niin tapahtuman täytteisiä eivätkä verisiä. Backman on kiilannut minun kotimaisten dekkarikirjailijoiden listan kärkipäähän heti Satu Rämön jälkeen. Tänä vuonna Saana Havas sarjaan on tullut neljäs osa, toivottavasti pääsen siihen pian käsiksi.

"Vuonna 1998 Lapin erämaasta löytyi nuoren naisen ruumis. Tapaus ei koskaan selvinnyt, ja nyt uhrin sisko pyytää Saana Havasta apuun. Saana epäröi, mutta päättää lähteä Inariin jatkamaan siitä, mihin paikallinen poliisi aikoinaan jäi. Samalla Saana voi tavata pohjoisessa asuvaa isäänsä. Kaamos lähestyy, ja sen turvin murhaaja yrittää jälleen kätkeytyä pimeään. Kuka on kantanut salaisuuksia kaikki nämä vuodet?"

Anna Jansson
Ruotsalainen Jansson on pitkän linjan dekkarikirjailija, hänen Maria Wern sarjassa on jo ainakin parikymmentä osaa. Muutama vuosi sitten Jansson aloitti uuden sarjan, jonka pääosassa on rikoskomisario Kristoffer Bark. Jansson kirjoittaa sujuvaa dekkaria, jonka parissa viihtyy. Äkkiä lukaisin sarjan uusimman neljännen osan "Kuolleiden kutsu". Varmasti luen seuraavankin osan, jos sellainen ilmestyy.

"Tuhoutuneen lastenkodin kauhut piinaavat rikoskomisario Kristoffer Barkia. Yhdeksänvuotiaan tytön jäännökset löydetään luolasta. Jäljet johtavat viisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, nuorille tytöille tarkoitettuun lastenkotiin. Talo tuhoutui tulipalossa vuosia sitten, eikä poliisilla ole juuri johtolankoja. Tytöstä poliisille vihjannut nainenkin katoaa kuin tuhka tuuleen. Kun tapausta tutkivan Kristoffer Barkin oma sisar sotkeutuu tapaukseen, tutkimus alkaa häiritä jo Barkin yksityiselämääkin."

Kristina Ohlsson
Ohlsson on myöskin ruotsalainen dekkarikirjailija ja hänkin on aloittanut uuden sarjan, jossa on kolme osaa. Minä pidän enemmän Ohlsson päähenkilöstä kuin Janssonin rikoskomisario Barkista. Ohlssonin sarjan päähenkilö on finanssialan Tukholmassa hylännyt ja maalle rannikkokylään muuttanut August Strindberg. Strindberg tutkii murhia antiikkikaupan pitämisen ohella ja tutustuu paikallisiin. Tämä on vähän kuin aikuisten viisikko-kirja, jännitystä ja pienen rannikkokaupungin sympaattisuutta ja meren tuoksua.

"Kesä on kukkeimmillaan Hovenäsetissä: linnut laulavat, meri välkkyy ja August Strindbergillä on leivontakilpailu järjestettävänään. Idylli kuitenkin murtuu, kun kylä kietoutuu outoon sumuun ja rannan uimahyppytornista löytyy ruumis. Kuka vainaja on, miksi hän kuoli ja miten hän päätyi Hovenäsetiin? Tapauksen jäljet johtavat kesään 1989 ja paikallisen naisen paloittelumurhaan."

Tällä hetkellä luen: Karin Fossumin "Evan katse"

Kesän aikana tuli luettua myös vähän muutakin kuin dekkareita. Yritän muistaa palata niihin vielä erikseen.

Upeat lokakuun alun päivät mökillä

Kun syyskuu vaihtui lokakuuksi, minä menin mökkeilemään. Aloitimme mökkeilyn etätöiden merkissä ystäväni Ilonan kanssa. Sitten jatkoimme mökkeilyä Hra Kepposen ja apen kanssa syystöissä sekä suunnitellen puitten harvennusta. Toivottavasti saamme puuprojektin käyntiin ja joskus kunnialla loppuun.

Sää oli päivisin erittäin aurinkoinen, mutta yöt viileät. Kylmimpänä yönä taisi pudota lämpötila nollaan. Onneksi oli hyvin vaatetta mukana myös sisälle. Pörssisähkö oli päivisin niin kallista, että lämmittelimme Ilonan kanssa mökkiä päivisin takalla ja ilmalämpöpumpulla ja patterit olivat vain öisin päällä. 

Mikä ihana ilta-aurinko! Ilona odottelee laiturilla saunan lämpeämistä.

Kävimme Ilonan kanssa tutkailemassa mökin läheisen sienipaikan. Edellisellä vierailullani siellä ei ollut edes "roskasieniä". Suppilovahverot olivat alkaneet nousemaan, mutta suurin osa niistä oli vielä liian pieniä poimittavaksi. Sen verran sain saalista, että teimme Hra Kepposen kanssa meille ja apelle sienikeittoa. Ilona löysi sen verran tatteja, että niistä saimme ihanan tattirisoton. Kävimme myös katsastamassa meille uuden metsän, mutta ei ollut sielläkään suppiksia. Kauniita karvarouskuja olisi löytynyt, mutta jätimme ne kuitenkin metsään. Uusi metsä oli oikein hauska tuttavuus monine pienine solisiveni puroineen ja sammalmättäineen.

Uusi ihastuttava metsätuttavuus

Tuplahäikäistyminen metsässä

Ilona ja isot puut

Miten sievä karvarouskukolmikko

Kylmän yön jälkeen oli aamulla hieno sumu. Tämä upea kuva on Ilonan ottama.

Tämäkin kuva on Ilonan ottama

Työpäivän ja metsäretken jälkeen alkaa olla jo niin pimeää, että ehdimme saunomaan vain kerran. Sen kruunasi hieno auringonlasku. 

Paistoin meille ruuaksi muikkuja

Vielä oli mökillä vähän omenia jäljellä, yhden niistä raastoimme aamupuuron päälle. Mikä ihana auringonpaiste!

Tässä on koko reissun suppilovahverosaalis, eli ei kovin kummoinen. Pitäisi kyllä päästä vielä ainakin kerran metsään. Tai sitten vaan suosiolla ostaa sienet. Koska Ilonalla on jo niin paljon sieniä, minä sain pitää saaliin. Osa meni viikonlopun suppiskeittoon ja loput Ilona ehti paistaa ja laittaa isälleni tuliaisia.

Apen ja Hra Kepposen kanssa herkuttelimme suppiskeitolla, tuoreella leivällä ja valkoviinillä. 

Tässä iässäkin vielä näkee kaikenlaista itselleen uutta. Yhdellä ajomatkalla istuin poikkeuksellisesti pelkääjän paikalla ja katsoin, että onko joltain ratsutilalta karannut kaksi hevosta, jotka laukkasivat tuulispäinä ison pellon poikki. Kun tuulispäät tulivat lähemmäksi, tajusin niiden olevan hirviä. En tiennyt aikaisemmin, että hirvet juoksevat niin kovaa eivätkä kovin nopeasti väsähdä.

Mukavaa sunnuntaita ja alkavaa viikkoa!