Door to hell eli Darvazan palava kaasukraateri

Turkmenistanin ehkäpä tunnetuin nähtävyys on Darvazan palava kaasukraateri Karakumin aavikolla. Se sai alkunsa vuonna 1971 Neuvostoliiton aikana. Oppaamme mukaan alueella oli ollut mystisiä eläinkuolemia ja sieltä etsittiin myös öljyä. Ajatuksena oli, että mahdollisen maakaasuesiintymän läheisyydestä löytyisi myös öljyä. Neuvostoliiton geologeja saapui paikalle välineineen ja he päättivät tehdä pienen koeporauksen. Geologit osuivat kaasukammion kohdalle, joka oli sisältä ontto ja täynnä maakaasua ja se romahti. Näin syntyi 80m leveä maakaasukraateri. Geologit päättivät polttaa vapautuneen kaasun turvallisuussyistä ja siellä se palaa edelleen 54 vuotta myöhemmin.

Darvazan kaasukraateri yön pimeydessä

On myös väitetty, että tämä syntytieto ei pidä paikkaansa, mutta Wikipedian mukaan Neuvostoliiton asiakirjat alueella tehdyistä operaatioista on salattu, joten varmistusta kraaterin synnylle ei ehkä saada pitkään aikaan. Turkmenistanin hallinto on jo useamman kerran ilmoittanut, että he tavoittelevat kaasukraaterin sammuttamista. Pari kuukautta ennen matkaamme asiasta oli suomalaisessa lehdistössäkin kirjoituksia, että nyt Darvaza sammuu ja ehdimme jo miettiä, että pääsemmekö katsomaan sammunutta ikuista tulta. Suhtauduimme varauksella operaation nopeaan toteutukseen, koska siitä, kuinka se tultaisiin tekemään, ei ole kerrottu teknisiä tietoja laikaan. 

Kaasukraateri palaa siis edelleen. Liekkien määrä vaihtelee kuulemma satunnaisesti sekä myös paikallisten toimista johtuen. Välillä yksityisyrittäjyys nostaa päätään ja paikalle nousee epävirallisia pajoja, jotka johtavat kaasua pois kraaterista ja pullottavat sitä. Kyseinen toiminta on toki kiellettyä.

Darvazan ympärille on noussut useampia jurttakyliä palvelemaan kaasukraaterituristeja. Aasialaiset turistit tulivat Darvazaan katselivat kraateria, söivät illallisen ja heidät ajettiin yön pimeydessä takaisin kaupunkiin. Meidän jurttakylässämme oli yöpyjiä vain muutama.

Tie Darvazaan on kehno. Turisteja sinne kuljetettiin ainoastaan nelivetoautoilla. Presidentti oli käynyt juuri edellisenä päivänä vierailulla Darvazassa ja hänet oli käyty noutamassa helikopterilla pois. Tiedä vaikka presidentti innostuisi tienkohennukseen. Tosin myöhemmin matkalla tutustuimme tiehen, joka vie Uzbekistaniin ja se oli aivan eri tasolla huono kuin tie Darvazaan.   

Hyvin nopeasti, kun Asgabat jäi taaksemme pääsimme näkemään, miltä Turkmenistan näyttää ilman keinokastelua. Siellä täällä kasvaa pieniä kuivia puskia ja maaperä on kuivaa hiekkaa. Oppaamme kanssa juttelimme vedestä. Hän on kotoisin vuoristosta ja siellä peräkkäiset huonot talvet ovat johtaneet kuivuuteen ja vesipulaan. Naapurimaassa Iranissa kärsitään myös kuivuudesta. Iran on padonnut yläjuoksulta jokea, joka aiheuttaa lisää vesipulaa Turkmenistaniin. Oppaamme sanoi surullisen näköisenä, että hän pitä yhä todennäköisempänä sitä, että maapallolla tullaan tulevaisuudessa sotimaan vedestä.

Sitten kuviin retkestä

Tässä kuvassa olemme kaupungin ja keinokastelun ulkopuolella ja maisema on muuttunut hiekaksi

Tämä on sivilisaation viimeinen etappi ennen jurttakylää. Harmillisesti vaatimattomasta kahvila-myymälästä leviää roskia ympäristöön.

Minä olin jo etukäteen tiedottanut, että haluan kuvata kameleita, joita näkyi tienvarressa moneen otteeseen. 

Omanissa vuonna 2020 tajusin, että kamelit voivat olla aika lupsakoita söpöläisiä. Olimme yötä Wahiba Sands hiekkadyyneillä ja aamulla jonkun kamelit olivat telttamökkimme ulkopuolella ja olivat kovin tuttavallisia ja onneksi kilttejä. Kamelit olivat aika varmoja siitä, että taskussani olisi jotain syötävää heille ja punkiva ihan iholle ja melkein pussailivat minua poskelle. Tätä ennen olin ollut kosketusetäisyydellä kamelin kanssa 80-luvulla. Vantaalle avattiin Veikon Kone liike ja pihalle tuotiin kameli. Minäkin lähdin katsomaan kamelia. Se oli ikävämpi tyyppi, syljeskeli ihmisiä kohti, vaikutti agressiiviseltä eikä kukaan lapsi uskaltanut syöttää kamelille omenaa, kun joku aikuinen sanoi, että pelotti että kameli syö sormetkin. 

Kokonainen lauma kameleita tiellä, vasemmalla emo ja poikanen (huomaa hyvät ajourat tiessä)

Tämä oli suloinen hetki, emo imetti poikastaan tiellä

Noin 270km ajomatkaan Asgabatista Darvazaan kuluu neljä ja puoli tuntia. Liikenne on lähinnä yksisuuntaista: turisteja viedään Darvazaan ja sitten sieltä takaisin. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä huonommaksi tie käy.

Tie oli usein tälläistä tai pahempaakin

Ensimmäiseksi ajoimme katsomaan veden täyttämää kraateria ja sitten kaasukraaterille iltapäivän auringossa. Auringossa aavikolla oli vielä mukavat kesäkelit ja kraateri lämmitti lisää. Koko paikan päällä tuntui todella isolta.

Seuraavaksi manimme majoittumaan jurttakylään ja odottelimme illallista. Yöksi oli luvattu +5 astetta, päivä- ja yölämpötilojen ero oli siis joku 15-17 astetta. Jurttiin ei olut vielä tuotu lämmityslaitteita ja siksi matkaoppaamme kävi tinkimässä meille yhdet makuupussit. Lämpimänä pysymiseen en sitä tarvinnut, mutta laitoin sen kivikovaan sänkyyn pehmikkeeksi. Lämmikkeeksi minulle jäi peitto ja sen päälle vielä makuupussi. Niin ja tietenkin torilta ostetut turkmenistanilaiset villasukkatossukat.

Jurtat olivat kahden hengen jurttia, sähköä oli sen verran, että se riitti kattovalolle

Kaverini sonnustatuneen yöpuulle, päällä on kunnon pyjama, kaulahuivi, peitto ja makuupussi avattuna peitoksi

Tässä valmistuu osa illallisestamme, kaikki ruuat olivat grillattuja

Jauhelihagrillivarrasta, kaksi palaa grillattua kanaa, kaksi foliossa kypsennettyä perunaa, grillattu tomaatti ja grillattua kesäkurpitsaa. Ihan maistuva ateria. Pöytäseuraamme tullut amerikkalainen oli hieman pettynyt siihen, että cocikseen ei aavikolla ollut saatavilla jäitä.

Illallisen jälkeen lähdimme vielä katsomaan kaasukraateria pimeässä. Siinä se on minusta paremmin edukseen. Kauempaa katsottu se oli oranssina hohtava aukko. Minusta näky oli aivan epätodellinen.

Oranssina pimeydessä hohtava kaasukraateri

Tässä vielä yhdistelmä kraateri ja täysikuu

Auringon laskettua sää viileni hetkessä ja iltaretkellä olimmekin jo takit päällä. Kraaterin lämpö tuntui mukavalta. Kraaterin luokse oli noussut kaksi telttaa pystyyn yöksi ja iso venäläisten seurue oli aika alkoholipitoisella piknikillä kraaterin reunalla. Minua pelottaisi varmaan jo heti ensimmäisen juoman jälkeen, että kompastun ja putoan kraateriin. 

Yö jurtassa meni yllättävän mukavasti. Otin kivikovaa sänkyä ennakoiden yhden vähän vahvemman särkylääkkeen sekä lihasrelaksantin. Minulla kun särkee lonkkia aika usein. Aamulla oli aikainen herätys ja näin kuinka aurinko nousi aavikolla.

Aurinko nousee

Auringon nousun aikaan taivas lännessä hehkui väriä ja näytti kuin olisi maalattu raitoja pensselillä

Kävimme vielä paluumatkalla katsomassa kaasukraateria ja sitten olikin taas se 4,5t ajomatkaa takaisin Asgabatiin.

Minun oli tarkoitus tehdä tästä postauksesta pitempi ja paketoida tähän koko loppu Turkmenistanin reissu, mutta toisin kävi. Töissä on ollut erittäin kiireistä ja vapaallakin on ollut kaikenlaista hoidettavaa. Tänään kun olisin ehtinyt ja jaksanut töiden jälkeen tehdä tätä postausta, Blogger päätti olla lisäämättä kuvia. Joten vielä on tulossa yksi postaus Turkmenistanista ja sitten lisää Uzbekistanista.

Keski-Aasian kiertomatkan postaukset julkaisujärjestyksessä vanhimmasta alkaen:

Pikku Kepponen: Samarkand on kuin tuhannen ja yhden yön saduista
Pikku Kepponen: Turkmenistanin kulissipääkaupunki Asgabat

Haastepostaus: Portti

Kristiina K:n marraskuun haaste on portti.

Minä tiesin heti, että aion käyttää haastepostauksessa kuviani vuosien takaa ja esitellä teille japanilaisen torii-portin. Torii-portti on oveton portti, jonka alitse kuljetaan Japanissa shintolaisiin temppeliin. Torii symboloi siirtymisestä maallisesta paikasta pyhään paikkaan. Temppelille vievällä tiellä saattaa olla useampiakin portteja, kuitenkin vähintään yksi heti tien alussa.

Vaikka torii on osa shintolaista uskontoa, niin Japanissa portteja on myös buddhalaisten temppelien yhteydessä. Japanin pääuskonnot ovat siellä syntynyt shintolaisuus ja 500-luvulla maahan levinnyt buddhalaisuus. Buddhalaisten temppelien torii on yleensä sisäänkäynnin välittömässä läheisyydessä tai siitä astutaan temppeliaukiolle. Netissä edelleen sanotaan, että shintolaisen temppelin erottaa buddhalaisesta torii-portilla, mutta sanoisin tätä epävarmaksi erotustavaksi. Helppo ja varma erottelu on se, että shintolaisiin pyhäkköihin viitataan sanalla shrine ja buddhalaisiin sanalla temple.

Tunnetuin japanilainen torii on veteen pystytetty punainen portti Itsukushimassa. Toriit eivät välttämättä ole punaisia. Esimerkiksi Tokion tärkeimässä shintolaisessa Meiji-temppelissä on vain puunvärejä ja torii on myöskin puunvärinen. Punainen väri on suosittu, koska karkoittaa pahoja henkiä. Torii-portit ovat usein puisia, mutta ne voivat olla myös kivestä tai jopa metallista.

Ensimmäinen torii Meiji-shrinelle vievän tien varrella

Jos portteja on useampia, niin niitä on tyypillisesti kolme tai sitten todella iso määrä aivan peräkkäin sijoitettuna. Tässä on Meijin kolmas torii, jonka alitse käydään varsinaiselle temppelialueelle.

Joskus punaisia torii-portteja voi olla paljon ja ne muodostavat pitkän kujan. Silloin yleensä on kyse siitä, että yritykset tai yksityishenkilöt ovat tehneet lahjoituksen pyhäkölle ja ovat sitä vastaan saaneet oman portin. Alla olevassa kuvassa olemme menossa syömään lounaseväitä shintolaiselle Hie shrinelle. Japanilaiset suhtautuvat suomalaisia rennommin pyhäkköihinsä ja hautausmaihin. Niille voi kokoontua viettämään aikaa ja vaikka syömään eväitä tai kahvittelemaan. 

Kuvassa työkavereitani Tokiossa, Shinko tilasi meille lounaslaatikot ja kävimme syömässä ne temppelin pihalla. Takana olevilla herroilla oli kohteliaasti kaikki laatikot kannossa. Juoman saattoi ostaa kätevästi temppelin viereisestä automaatista

Näitä kuvia katsellessa iski hirvittävä ikävä Tokioon. Viimeisimmästä vierailusta on kulunut jo reilut 11 vuotta. Lomaa ja rahaa on rajallisesti, lennot aikavyöhykkeiden ylitse raskaat, joten täytynee taltuttaa kaipuuta kattamalla pöytään kaikki japanilaiset astiat, tekemällä jotain lemppariruokaa ja ostamalla sakea Alkosta.

Turkmenistanin kulissipääkaupunki Asgabat

Ensiksi pikakatsaus Turkmenistaniin valtiona. Turkmenistan on muodostunut viidestä eri alueesta, joiden asukkaat ovat olleet Neuvostoliiton alkuun saakka valtaosin paimentolaisia. Neuvostoliiton aikana paimentolaisuudesta alettiin luopumaan ja elintapoja ja kulttuuria yritetiin muuttaa neuvostoliittolaisempaan tyyliin. Neuvostoliiton hajottua maa ajautui totalitääriseen hallintoon, jossa valtaa käyttää presidentti. Maan ensimmäinen presidentti rakensi itsensä ympärille voimakkaan henkilökultin. Tänä päivänä Turkmenistan on edelleen erittäin eristäytynyt maa ja ihmisoikeustilanne on heikko. Uskonnonvapaus ei toteudu ja islamin varjolla rajoitetaan naisten oikeuksia. Maassa ei ole toimivaa oppositiota eikä vapaata lehdistöä. Tiedonvälitys on rajattua, esimerkiksi Internetin käyttöä ja sovelluksia rajoitetaan. Maasta suurin osa Karakumin aavikkoa. Maataloutta ja puuvillan kasvatusta tehdään keinokastelun avulla. Turkemenistanilla on luonnonvaroja, kuten maakaasua. Pääasialliset kauppakumppanit maakaasun myyntiin ovat Kiina ja Iran. Asukkaita on n. 5,6 miljoonaa. Turkmenistanilaiset ovat Turkin sukuinen kansa ja kieli kuuluu turkin kielen kanssa samaan kieliperheeseen. Maan virallinen uskonto on islam.

Keski-Aasian kierroksemme alkoi Turkmenistanin pääkaupungista Asgabatista. Asgabatin kulissitoimintaan pääsimme tutustumaan heti lentokentällä, jossa meitä odotti muutaman kymmenen dollarin hintainen pakollinen koronatesti. Testauspisteellä käytettiin takavuosien tuttuja kotitestejä, joita ei mitenkään nimikoitu ja näytekin sutaistiin suoraan pumpulitikusta testiin, vaikka kotitestissäkin näyte laitettiin nesteeseen, joka sitten laitettiin testiin. Virallinen testaaja hieman käytti näytetikkua sieraimessa. 

Maahan tuloon tarvitaan kutsukirje, meille sen järjesti matkatoimisto. Oppaamme oli meitä yöllä vastassa kentällä, mikä helpotti jonottelua erilaisten viisumiluukkujen ääressä.

Hotellimme oli ulkoasultaan varsin näyttävä ja huone siisti, toimiva ja tilava. Aamiainen oli hieman erikoisempi kokemus. Tarjolla oli perunoita, makaroonia, lihaa ja makkaroita. Toisella tiskillä kaaliraastetta, kurkkua ja tomaattia. Leipä oli aika surkeaa. Kananmunat paistettiin hirvittävässä öljymäärässä. Jugurtit puuttuivat täysin, samoin hedelmät, murot ja myslit. Kahvia oli aluksi vaikea löytää. Pienet makeat olivat herkullisia. Seuraavina aamuina löysimme myös puuroa. Toisena aamuna meillä oli jo rutiini, kasviksia alle ja sitten vähän perunaa ja makkaraa päälle ja kahvi ja kahvileipä. Sitten tosiaan löytyi se puurokin. Yhtenä aamuna meillä oli omat jugurtit mukana ja varmaan viisi turistiryhmää kävi kysymässä, että mistä löysimme ne.

Hotellin aula

Hotellin käytäviä

Salakuva hotellin tyhjästä uima-altaasta. Kävin vesijumppailemassa siellä.

Valmiina ensimmäiseen päivään Turkmenistanissa

Aamiainen. Joka päivä ei ollut melonia tarjolla.

Ensimmäisenä päivä lähdimme kiertämään Asgabatin nähtävyyksiä. Koska kaupunkikulttuuri on Turkmenistanissa ja Asgapatissa uutta, on nähtävyydetkin uusia ja osa vähän väkisin tehtyjä. Joku on aikoinaan ihastunut Guinnesin ennätystenkirjaan ja tehnyt nähtävyyksiä, joilla voisi päästä sinne. Niitä oli useampikin, mutta olen jo unohtanut muut paitsi maailman suurimman sisätilassa toimivan maailmanpyörän. Tapasimme myöhemmin amerikkalaisen turistin, joka kertoi vierailleensa siellä. Siinä oli kestänyt hyvän aikaa, koska paikalla ei ollut kuin lipunmyyjä ja sitten piti alkaa selvittelemään, että missä luuraa maailmanpyörän koneenkäyttäjä. Kauneimpia nähtävyyksiä oli minusta moskeijat.

Asgabatia kutsutaan valkoiseksi kaupungiksi. Ensimmäinen presidentti päätti, että Asgabatin uuden osan kaikki valtionrakennukset päällystetään valkoisella marmorilla. Hienoimmalla italialaisella marmorilla päällystetään merkkirakennukset, mutta jopa bussipysäkkeihin on riittänyt halvempaa kotimaista marmoria. Kaduista on tehty leveitä, jopa kolme kaistaa suuntaansa. Liikenteelle riittäisi vähempikin. Pääkaupungissa saa ajaa vain sinne rekisteröidyillä, uudehkoilla valkoisilla autoilla. Nykyinen presidentti on osoittanut uudistusmieltä ja nykyisin autot saavat olla myös vaaleanhopeita.

Silmiinpistävää on se, että kaupungilla ei näy juuri ketään. Siksi netissä turistit ovat alkaneet kutsumaan Asgabatia kuolleeksi kaupungiksi. Pientä liikenneruuhkan alkua koimme sentään matkalla isolle bazaarille. Keskustan ulkopuolella on yksi suurista muistomerkeistä sotien ja maanjäristyksen uhreille. Siellä ei ollut parkkipaikkoja lainkaan, mutta auton pystyi jättämään kadulle sisäänkäynnin eteen. Ei näkynyt yhtään muuta autoa. Isossa puistossa oli muutama nuorten aikuisten porukka piknikillä. Hääpalatsin läheltä on hyvät näkymät kaupungin valoihin illalla. Siellä tapasimme paikallisen hääparin ja morsian sukulaisineen esitteli meille asujaan ja korujaan. Pyysimme saada ottaa morsiamesta kuvan ja päädyimme myös heidän hääkuviinsa.

Näkymä hotellin ravintolasta

Hotellin ovelta maisemaa. Vuoret tekivät vaikutuksen.

Tässä on suuntaansa kaksi tyhjää kaistaa ja hirveästi vettä käytetty istutusten kasteluun. Vasemmalla näkyy marmoripäällysteisiä taloja

Kaistojen määrä se vaan kasvaa

Halk Hakydasy Memorial Complex oli rakennettu vuoden 1881 taistelun, toisen maailman sodan ja vuonna 1948 tapahtuneen Asgabatin maanjäristyksen uhrien muistoksi. Tuo vuoden 1881 taistelu oli se, missä Venäjä valloitti Turkmenistanin. Suomihan oli tuossa vaiheessa ollut jo päälle 70 vuotta osa Venäjää - toki autonomisena suurruhtinaskuntana. Voisiko tässä kuitenkin todeta, että ollaan oltu Turkmenistaninkin kanssa samaa maata? Itse nähtävyys oli aika nopeasti nähty.

Tuolla maapallon päällä istuu kultainen poika, joka kuin ihmeen kaupalla selvisi maanjäristyksestä ja hänestä tuli Turkmenistanin ensimmäinen presidentti.

Sitten siirrytään seuraavaan nähtävyyteen, joka on Independence Monument. Erittäin laajassa puistossa oli viikonloppuna nuorisoa piknikillä. Tässäkin puistossa oli tietenkin ensimmäisen presidentin kultainen patsas.

Paikallisia merkkihenkilöitä, takana näkyy nuorisoa. Ei siis aivan kuollut kaupunki kuitenkaan.

Trump varmaan innostuisi tälläisestä muistomerkistä hienolle hallintokaudelleen

Sitten vuorossa Wedding Palace, jossa siis paikalliset käyvät rekisteröimässä avioliittonsa. Sieltä on iltaisin kivat näkymät kaupunkiin.

Morsiamen kuvaukset menossa

Seurueeseen kuuluvan naisen koru, joka oli selvästi morsiamen korua vaatimattomampi

Tässä on se maailman suurin sisätilassa oleva maailmanpyörä

Kävimme paikallisessa kauppahallissa

Ostettiin baklavaa ja maistettiin ensimmäiset heti paikan päällä

Kävimme hevostalleilla vierailulla. Siellä meille esiteltiin mm. muotovaliopalkinnon saanut hevonen, jonka karva oli upean kullanhohtoinen. Hevonen oli heidän omaa tunnettua Akhal-Teke rotua. Ystäväni pääsi hieman ratsastamaan, mutta ei hienoilla muotovaliolla kuitenkaan.

Kultainen muotovalio

Tässä esitellään jo toista Akhal-Tekeä meille. Paikalliseen tyyliin kuului näyttää, kuinka hienosti hevonen nousee takajaloilleen. 

Tässä syödään tälläisiä oikein maukkaita rullia

Edellisen kuvan annoksen söimme näin viihtyisässä ja tyylikkäässä paikassa

Lampaan jauhelihavartaita

Kävimme kahvilassakin herkuttelemassa, pistaasi-vadelmatäytteinen croissant oli erinomainen

Pääkaupungin ulkopuolella sijaitsee muinaisen Nisan kaupungin rauniot. Se on ollut todennäköisesti merkittävä asutuskeskus ensimmäisellä vuosituhannella eaa. Alueella on aika vähäisesti säilynyt mitään rakenteita.

Kuva lainattu https://whc.unesco.org/en/documents/130389

Turkmenistanista riittää vielä kerrottavaa. Seuraavaan postaukseen yritän paketoida vierailun Darvazan palavalle kaasukraaterille ja jurttayön siellä, kauneimman moskeijan sekä vielä Mervin rauniokaupungin.

Kivaa uutta viikkoa!