Vaari muistelee - "Kun olin pikkuinen vielä"

Tässä seuraava osa isäni eli vaarin kirjoituksia

Sanotaan, että dementikko muistaa vanhoja asioita paremmin kuin vasta äsken tapahtuneita. Mä en muista mitään varmoja muistikuvia ainakaan ennen viisivuotispäivääni. Kirjoittelen tähän jotakin varhaislapsuudestani löytämieni valokuvien perusteella.

Synnyin Anno Domini 1937 toukokuun 27. Päivänä (varma tieto, kävin katsomassa papinkirjasta). Minua oli kuulemma odotettu kovasti. Isäni kertoman mukaan kaikki sukulaiset, jotka kynnelle kykenivät, naapurit, ystävät ja tuttavat ja koko Roslundin Maalaamon väki kävivät tervehtimässä. Kahvin keittoa hoidettiin kuulemma pari viikkoa tauotta. Niin, että meikäläinen oli koko kulmakunnalle tuttu.

Ensimmäiset valokuvat otettiin vaunuissa.

Äidin sylissä, kolme kuukautta ikää

Äitini tunsi vissiin ainakin puolet lahtelaisista. Tässä poseeraan neiti Rauhalan sylissä. Hän oli töissä poliisilaitoksella ja vissiinkin Lahden ensimmäisiä koulutettuja naispoliiseja.

Ylläolevassa kuvassa me ryystetämme porukalla kahvit. Olen Häyrysen mummon sylissä. Hän oli isäni äidinäiti. Mummon vieressä istuu isäni täti Alma ja hänen poikansa Matti W. Meidät eroteltiin loppuiäksemme niin , että Matti W. oli Isomatti ja minä Pikkumatti vielä neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Muistan, että otti päähän kun naapuritkin kutsuivat minua Pikkumatiksi. Sen vuoksi olen vielä 87-vuotiaana katkera vanhus.

Poikkean lapsuusaikani kuvauksista sen verran, että kerron hyvän ystäväni Isonmatin kohtalosta talvisodassa.

Isomatti äitinsä kanssa ennen haavoittumistaan

Talvisodassa Matti haavoittui pahasti ja jäi rintamalinjojen väliin koko päiväksi. Venäläiset ryntäsivät Matin yli ja ohi suomalaisia vastaan. Hän pysyi tajuissaan ja oli hiljaa, koska näki venäläisten ampuvan omat ja suomalaiset haavoittuneet, jotka olivat vielä elossa. Illalla suomalaisten vastahyökkäys onnistui ja Matti löydettiin sidontapaikalle. Äiti kävi Mattia katsomassa sotilassairaalassa useita kertoja ja kävin siellä minäkin. Matin kommentti:” Meinas mennä henki.” Sotainvalidina Matti sai jonkinlaisen koulutuksen ja teki työnsä  kaupungin voudin toimistossa.

Tässä ollaan sitten päivittäisellä lenkillä.

En vieläkään oikein muista näistä ajoista mitään. On meikäläisen puvussa ihan liivitkin

Tässä ollaan kouluun menossa

Alan jo muistaa näitä aikoja, ollaan sentään jo seitsemän vanhoja ja perusteellisesti kuurattu koulukuvaa varten. En olisi kovinkaan mielelläni kouluun mennyt, mutta oli pakko. No oli siellä mukavaakin ja uusia kavereita. Minun kouluni piti olla Möysän kansakoulu, mutta se oli vielä sotasairaalana, joten meille keksittiin koulu Lahden kartanosta, jonne minulla oli matkaa pari kilometriä. Kartanon tiloja oli jaettu kevyin levyseinin. Meidän luokkamme naapuriksi oli majoittunut hammashoitola. Sieltä kuului selvästi poran ääni sekä usein onnettomien uhrien voihke.

Ensimmäisiä töitämme koulussa oli tehdä liina, jolle asettaa ruokailuvälineemme. Opettaja toi luokkaan paperinaruista kudotun kankaan, josta leikattiin  pulpetin kannelle sopivat palat. Kun varsinaista ruokalaa ei ollut niin ateriat syötiin luokassa, mihin keittäjä toi syötävän isossa sinkkiämpärissä. Ruokailuvälineetkin oli omaa luokkansa. Jokaiselle jaettiin oma emalikulho oliskohan tuo vetänyt litran verran ja tietysti saimme myös lusikan. Näillä vehkeillä tulimme toimeen hyvin, sillä ruoka oli joko velliä tai keittoja. Kotoa tuotiin eväsleivät ja maitopullo. Puuropäivinä koulu tarjosi lasillisen maitoa tai mehua. Pulpetit olivat kahden istuttavia, minun kaverilla oli harvoin, jos ollenkaan eväitä, niinpä hän söi puolet minun eväistäni. Minusta se oli hyvä järjestely. Olen ollut koko ikäni vähäruokainen ja äitini haukkui minua nirsoilijoitten nirsoilijaksi. 

/* Kepposkan välikommentti. 
Minä olen aloittanut peruskoulun 70-luvun lopulla Espoon Olarissa. Sielläkin koulu pullisteli oppilaista. Osa päätyi käymään koulua kerrostalon kivijalassa koulurakennuksen sijasta, sieltä minäkin löysin itseni. Ykkösluokalla oppilaita oli 32. Ensimmäinen koulun määräämä hankinta oli ruokaliina. Se laitettiin ruokailun ajaksi pulpetin päälle. Että jotakin samaa oli koulutien aloituksessa. */

Näin vuosikymmenien takaa minulle on selvinnyt, miksi opettaja ja keittäjä käyttäytyivät kuin kanaemot ja patistivat meitä santsaamaan ja ilmoittivat, että ruokaämpäri oli syötävä tyhjäksi. He tiesivät, että useilla oppilailla koulussa saatu ateria jäi päivän ainoaksi lämpimäksi ateriaksi. Esimerkiksi minun pulsakaverini isä kaatui Kannaksella ja hänen äidilleen jäi kolmen lapsen ja kahden vanhuksen hoivaaminen. Saattoi jäädä pojan eväät laittamatta, jos ylipäätään oli mistä eväät olisi laitettaakaan. Täytyy vain ihmetellä miten asiat saatiin hoidetuksi niin puutteellisissa oloissa. Kyllä ihmisten kestävyys ja kekseliäisyyskin olivat aivan omaa luokkaansa.

Ensimmäisen kouluvuoteni kävin koulua kartanossa. Sotasairaalan potilaat saatiin siirretyksi oikeisiin sairaalatiloihin ja koulu siivottiin alkuperäiseen tarkoitukseensa elikkä koululasten kiduttamislaitokseksi. Kaikki mielenkiintoinen lopahti, kun pääsimme omaan kouluumme missä oli pitkät käytävät ja luokkahuoneet, ruokasali ja kauhea keskuskello, jolla ilmoitettiin tunnit alkavaksi ja päättyviksi. Lisäksi oli turmiollinen johtajaopettajan keskusradio, johon hän keksi puhuttavaa kai kuullakseen omaa ääntänsä. Möysän koulu sijaitsee Joutjärven rantaharjulla muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, mutta eihän sinne tietenkään saanut mennä.

Meidän talo tuli asuttavaan kuntoon 1946  ja koulumatkani piteni puolesta kilometristä neljään kilometriin. Metsäpellon lähistölle rakennettiin uutta Kivimaan koulua, mutta sen valmistuminen kesti vielä, niin että raahustimme harjujen yli Möysään. Kouluista oli niin kova pula, että oli otettava käyttöön aamu- ja iltavuorot. Meillä oli kotilatu sellainen, että kiipesimme läheiselle harjulle, mistä hiihdimme hautausmaan läpi, jotta pääsisimme Metsäpeltoon vievän ladun päähän. Sinne kun pääsi, matkasta puolet oli alamäkeä. Voitte kuvitella, miksi kotimatkan alku sujui varsin nopeasti illan pimetessä hautausmaan läpi hiihtäessä. 

Voin kertoa koulun käynnistäni enemmänkin, jos haluatte kuulla ja saatanpa kertoa vaikka ette haluaisikaan.

Vaari muistelee aikaisemmat osat:
Pikku Kepponen: Vaari muistelee - Omavaraistaloutta ja kaikenkarvaisia lemmikkejä

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - Talon rakentaminen sodan jälkeen

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - sotaa paossa maalla

Loppusotavarusteita, apuvälineitä ja viime viikot parhaat hetket

Keski-ikäisenäkin joudun henkilökohtaisessa elämässänikin jatkuvasti perehtymään uusiin asioihin ja asioimaan aivan uusissa paikkoissa.

Armeijassa oleva esikoisemme osallistuu  "loppusotaan 2024". Kyseinen sotaharjoitus tosin osuu esikoisemme palvelusajan puolivälin paikkeille, joten he kutsuvat "loppusotaa" "välisodaksi" . Harjoitus alkaa tänään 20.11. Harmillisesti sääennuste lupaa kovaa tuulta ja lähes tauotonta vesi-, räntä- tai lumisadetta. Sotaharjoituksesta palaa todennäköisesti flunssainen poika.

Harjoituksessa testataan joulukuussa palveluksen päättävien uusien varumiesjohtajien taitoja sekä kehitetään koko joukon suorityskykyä. Pojalla oli perusteltuja toiveita henkilökohtaisista tarvikkeista sotaharjoitusta varten. Lisäargumenttina poika lupasi pitää varusteista erinomaista huolta, joten veljet pääsevät käyttämään niitä myöskin tulevaisuudessa. Minut luokiteltiin liian kokemattomaksi välisotahankitoihin, joten Hra Kepponen lähti kyytimään poikaa Varustelekaan ja maksamaan hankinnat. Kaikki haavelistan tarvikkeet tuli hankituksi.

Hyvät hanskat, lämpimät ja hyvä pitopinta. Armeijalta saa toki hanskat.

Punavalomoodissa toimiva otsalamppu

Sotaharjoituksessa saa käyttää ainoastaan punavalolamppua ja sellaista ei ole armeijan puolesta tarjolla. Nythän suurin osa metsävuorokaudesta on pimeää. Ostimme otsalampun, jossa on myös punavalolamppu. Esikoisen arvio on, että punavalolamppu on erittäin tarpeellinen, että näkee toimia teltassa ja leirissä eikä tarvitse kompastella pimeässä. Minä heti keksin, että voisin itse hyödyntää tätä hämärtyvän illan sienestysreissuilla. Onhan se ihan vekkulia, että 53v iässä kuulen ensimmäistä kertaa punavalolampusta :)

Tämä on säilytysjärjestelmä lippaille ja se kiinnitetään luotiliiviin. Mukava ja edullinen lisävaruste.

Päässä uudet aktiivikuulosuojaimet, jotka olivat kallis investointi. Niiden hinta on alkaen 200€. Päässä myös uudet suojalasit, jotka toivottavasti istuvat inttilasien päälle hyvin.

Tätä varusteiden hankintareissua ennen, esikoinen ei olekaan tarvinnut armeijaan muuta kuin iso satsin omia alushousuja ja sukkia, kengänpohjallisia ja halvan rannekellon, joka myös inttirolexina tunnetaan. Niin ja toki energiajuoma- ja sipsivarastoa pitää täydentään jokaisen viikonloppuloman yhteydessä.

Toisen varustelureissun tein itse. Se ei ollut aivan yhtä eksoottinen kuin loppusotavarusteluretki. Olen käynyt siellä aikaisemmin, mutta nyt oli minulle uusia välineitä listalla. Kävin vaarin hyvinvointialueen apuvälinelainaamossa. Sinne pitää nykyisin varata aika ja jouduin odottelemaan viikon verran ensimmäistä vapaata aikaa. Onneksi lisäsin silloin listalle myös pyörätuolin. Palvelu oli erinomaista. Minua opetettiin pyörätuolin oikeaoppiseen nostoon, kun kerroin että olevani selkävaivainen ja minulla on ollut aiemmin pyörätuolin kanssa vaikeuksia. Keskustelimme tukisukkien pukemisen vaikeudesta ja siihenkin sain laitevinkin, joka ei kuulu apuvälinelainaamon valikoimiin. Vaari sai käsinojallisen suihkutuolin ja käsinojallisen WC-istuimen korottimen. Jälkimmäisen asennukseen piti pyytää apua isännöitsijältä. Ilahduttavaa on, että vaari saa kaikki apuvälineet lainaan maksutta.

Kepposka roudaa :)

Viime viikkoon osui muutama ihana piristysruiske. Pääsin vihdoin avaamaan talviuintikauteni saunasta käsin. Onnistuin saamaan peruutuspaikan saunalle. Olen paristi seissyt kadulla fiilistelemässä ilmaa ja miettinyt "avantoon" menoa. Talviuintijäsenyyden olen hankkinut jo ajoissa. Ajatus pukukopista avantoon menosta on tuntunut liian kylmältä ja olen toivonut saunaa. Kausi aukesi mukavasti saunasta. Vedenlämpötila oli 4,5C ja tuulettomana iltana se ei tuntunut edes erityisen kylmältä. Yritän saada ehkä kaksi saunakertaa lisää ja sitten voisin yrittää kyetä pulahtamaan ilman saunaa. Saunahommassa on toki sellainen plussa, että siellä on tosi kivaa porukkaa.

On se ihan hirveän pimeää aikaisin :(

Perjantaina kävin rokotuksessa lounasaikaan ja päätin sen jälkeen ihan extempore ajaa Rastilan kartanon Cafe Monamiin syömään. Siinä kun mietin, että otanko lohta vaiko keitto+kakku lounaan, joku huuteli minua nimeltä. Ystäväni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan, sai juuri oman lounaan eteensä. Sain siis ihanaa yllätysseuraa! Kyseiseen mukavaan naiseen olen tutustunut keskimmäisen poikani kautta. Pojat olivat yläasteella samalla luokalla ja heistä tuli hyvät ystävät. Meidän keskimmäinen on ollut kaverinsa mukana Lapissa, ollaan treffattu useamman kerran Messilässä ja me molemmat äidit annoimme pojillemme rippilahjaksi Krakovan reissun. Meidän neljän reissu oli niin hauska. On ollut myös arvokasta, että on äitiystävä, jonka kanssa olemme yhdessä voineet puida avoimesti ja rehellisesti niitä murrosiän ylilyöntejä. Keskimmäisen kaverihan on ihana teinipoika. Aivan suosikkejani.

Tässä matkamuistokuva yhteiseltä Krakovan reissulta keväältä 2022

Cafe Monamin bataattikeittoa 

Älyttömän hyvää biscoff-juustokakkua

Tunnelmakuva Cafe Monamista

Käyn yleensä toimistolla vain yhtenä päivänä viikossa. Tavoite olisi kaksi päivää, mutta en vaan meinaa saada sitä toista päivää itsestäni irti. Pitäisi siistiytyä ja matkoihinkin menee vähintään tunti :) Työpaikkalounas on usein vähän spesiaalimpi tapaus, koska on seuraa ja valmista ruokaa. Viime viikolla ystäväni Ilona tuli lounastamaan minun ja Otilian kanssa, joten oli extra special lounas.

Ladyt lounaalla

Kuvasta tarkkasilmäisimmät voivat todeta, että olen käynyt pitkästä aikaa kampaajalla ja leikkauttanut omasta mielestäni kivan napan polkkatukan. Joku nimeltä mainitsematon teini arvioi uutta kampaustani "Miksi ihmeessä Bella leikkasi sulle tuollaisen pottakampauksen?" Käymme tällä hetkellä koko perhe samassa parturikampaamossa ja pojat ovat vähän varovaisia, ettei Bella vaan leikkaa liikaa. Olen aika immuuni näille nuorison arvioille tyylistäni, mutta kun katselin alkusyksyn kuvia, niin tuli siihen tulokseen, että hitsi vie nuoriso taitaa olla oikeassa. Onneksi kyseessä on kasvava - tosin minulla epätasaisesti kasvava - luonnonvara.

Varovaisuutta ja malttia liikenteeseen kaikille!

Synttärien ja isänpäivän viettoa

Viime viikonloppuna vietimme isänpäivää kolmesti ja yhden juhlinnan yhteydessä juhlimme myös esikoisen synttäreitä. Esikoisella oli viime viikonloppuna pitkä viikonloppuvapaa armeijasta ja nyt sitten kolmen viikon lomaton putki. Aivan ällistyttävältä tuntuu se, että esikoisemme täytti 20v tällä viikoilla. Miten minun vauvelini on moiseen ikään ehtinyt? 

Lauantaina kutsuimme apen lounaalle ja kakkukahveille viettämään synttäreitä ja isänpäivää ennakkoon. Olin luvannut esikoiselle tilata hovinhankkijaltani eli pienleipomosta mansikkakermakakun. En tiedä, että mitä kävi, mutta unohdin tilata kakun. Perjantaina muistin sen ja arvasin, että olen liian myöhässä tilauksen suhteen. Soitin pienleipomoon viime tingassa sillä ajatuksella, että minulla ei ole menetettävää kyselyn suhteen. Leipuri pahoitteli kovasti, että isänpäivän takia ei pysty ottamaan viimehetken tilauksia. Minä toki ymmärsin asian ja omahan oli vikani. Meni hetki aikaa ja leipuri soitti takaisin "Jäin tässä miettimään tätä sinun kakkuasiaasi ja sitten tajusin vielä, että sinähän olet minun ensimmäisiä kanta-asiakkaita, että kyllähän minä sinun pojallesi jonkun kakun saan huomiseksi". Arvostan kanta-asiakkaan saamaa pikapalvelua korkealle ja ensi kerralla en unohda tilata ajoissa. Saatavilla oli vain 10-hengen mansikkakermakakku ja se syötiin loppuun kahvipöydässä yhdellä istumalla "Äiti, miksi meillä oli niin pieni kakku". 

Minä ja esikoinen

Kuopuksella ja esikoisella on synttärit peräkkäisinä päivinä. Kuopuksen synttärit juhlittiin oikeana päivänä pizzalla ja köyhillä ritareilla. Kuvassa siis melkein 16v kuopus.

Nykyisin poikien synttäreiden aikaan tuuletellaan hra Kepposen kanssa, että ollaan onnistuttu pitämään pojat hengissä ja kaidalla tiellä :)

Ennakkojuhlissa lounaaksi oli savulohta, uunijuureksia, perunoita ja kermaviilikastiketta. Uunijuurekset oli joku Rainbown pakastepussi ja niistä tuli erinomaisia siitäkin huolimatta, että mukana ei ollut suosikkiani punajuurta.

Kuopus, keskimmäinen ja hänen tyttöystävänsä lounaspöydässä

Lounas on edennyt kakkuvaiheeseen

Vaarilla on ollut rajua huimausta, joten hänen ei ollut mahdollista osallistua lounaalle. Keskimmäisen ja  hänen tyttöystävänsä kanssa lähdimme tervehtimään vaaria ja teimme samalla hänelle ruokaostokset. Keskimmäisen tyttöystävälle pisteet siitä, että vaikka hän on perusluonteeltaan ujomman puoleinen, hän lähtee silti aina reippaasti keskimmäisen mukana perhe/sukutapaamisiin. 

Vietiin vaarille ruusuja

Varsinaisena isänpäivänä juhlistimme Hra Kepposta. Keskimmäinen ja kuopus tekivät aamiaisen. Meillä isänpäivän aamua vietetään perinteisesti tosi rennosti. Osa jengistä on yöasuissa ja sankari yleensä kylpytakissa. Meillä ei ole tapana ostaa mitään isompia lahjoja isän/äitienpäivänä, jotakin pientä yleensä hankitaan. Hra Kepponen saa yleensä isänpäivälahjaksi suklaajoulukalenterin tai jonkun karkkikalenterin.

Aamiaisen makea pikkuherkku eli paahdettu pullaviipale, hieman hilloa ja tuoreita marjoja

Hra Kepposen isänpäivälahja, hankimme sen keskimmäisen kanssa

Illalliseksi Hra Kepponen valitsi karitsan filettä ja valkosipuliperunoita ja valmisti ne itse

Vielä ennen joulua haluaisimme juhlistaa kuopuksen synttäreitä hänen kummitätinsä kanssa, mutta muulta osin katse kääntyy kohti joulua.

Vaari muistelee - Omavaraistaloutta ja kaikenkarvaisia lemmikkejä

Isäni, eli vaarimme, 87v muistelee tällä kertaa 50-luvun ruokahuoltoa ja perheen lemmikkejä. Kirjoitus on isäni itse kirjoittama, jos huomaan jonkin kirjoitusvirheen, niin korjaan.

Sota-aikana ja sen jälkeenkin yritettiin pärjätä mahdollisimman hyvin pula-ajasta ja selvitä omin voimin jokapäiväisistä pulmista. Muistan omalta osaltani ainakin sen, että näinä aikoina minulla ei ole ollut ikävää ja ahdistavaa oloa. Päin vastoin. Minulla oli kivaa ja jännittäviäkin hommia koko ajan. En kai osannut kaivata mitään. Vanhemmat pitivät huolta keljuista asioista.

Sota-aikana Jokelan setä toi meille kanin poikasen ja siitä alkoi minun kanifarmini kehittyminen. Saimme toisenkin kanin ja kas kummaa meille alkoi siunaantua pieniä kaninpoikasia vaikka kuinka ja paljon. Minulla oli kova homma kerätä kanien herkkua voikukan lehtiä. Samalla keräsin voikukan juurimukuloita äidille, joka kuivasi ne ja jalosti kahvinkorvikkeen lisäksi. Kaneista saimme lihaa ihan oman perheen tarpeiksi ja äiti, joka ehti joka paikkaan saattoi avustaa puutteessa olevia.

Joulukuussa 1941 maassa jaettiin viimeiset kahvit neljänneskilon toppa henkeä kohti.  Alkoi tuskan aika kahviin tottuneelle kansalle. Kahvin tilalle tuli korvike, mihin laitettiin vissiinkin vähän kahvia ja sikuria. Lopulta kahvia kaipaavat paahtoivat voikukan juuria sikurin lisäksi sadakseen aikaan ainakin kahvin väristä juotavaa. Sodan jälkeen. Taisi olla –48 kun tuli ns verokahvi, jota sai ostaa kortilla. Kahvin vapaa myynti lopetettiin muistaakseni 1950, koska suurta kysyntää ei voitu täyttää. Ilon päivä koitti 1954, kun kahvin säännöstely lopulta vapautui.

Lahden Metsäpellossa ei viemäri- eikä vesijohtotöitä ehditty aloittaa ennen 1950-lukua. Meillä oli Pihassa liiterirakennus, minkä toisessa päässä oli halkovaja keskellä oli eläinsuoja ja toisessa päässä oli huussi. Äiti oli muuttanut eläimille tarkoitetun tilan sikolätiksi varmistaen näin joulukinkun omalle perheelle ja lihaa läheisille jouluksi. Arvatkaapa kuka joutui vispaamaan murhatun possuparan verta teurastuspäivänä. Vispaaminen esti veren maksoittumisen. Kyllähän äidin tekemät veripalttu ja makkarat maistuivat kuitenkin hyvältä. Tulipahan tehdyksi. Vähän toisenlaisia askareita kuin tiskikoneen tyhjentäminen.  

/* Rouva Kepposen lisäys: Hih, tähän väliin joudun lisäämään oman huomioni. Kepposlan hemmotellut pikkupojat olivat jokseensakin järkyttyneitä tiskivuoroista. Siis tiskikoneen täyttämisestä. Yksi huokaili syvään ja oli jokseensakin varma, että tiskinkoneen täyttämisen on pakko olla pahempaa kuin hommat puuvillaplantaasilla. Olisi jäänyt veret vispaatta nuorisollamme - sekä myös varmaan minulla */

Matti   syömään kuului käsky. Ensimmäisenä sisään tulossa oli suurikokoinen kollikissa. Kaikki arvelivat sen olevan kulkukissan. Isä kokeili muutaman kerran huutamalla “Matti syömään”. Joka kerta minä olin toinen jonossa. Kissa Matti oli valinnut meidät perheekseen ja jäi taloon, vaikka sitä yritettiinkin häätää. Matti valitsi olohuoneesta paikakseen nojatuolin, jolle ei saanut istua kuin se ja isä. Isä piti jääkaapissa kissaa varten jauhelihaa, vain paistilihasta vadille kauniisti aseteltu pala kelpasi Herralle. Isä opetti Matin juomaan myös kahvia. Kahviin oli  laitettava myös kermaa. Kahvi kaadettiin teelautaselle ja keskelle asetettiin sokeripala. Herra joi kahvin ensin ja nautti sen päälle sopivasti vettyneen sokeripalan.  Isä puhua pulisi kissalleen koko ajan “me jos kukaan osataan Matin kanssa toi kahvin juomisen taito. ” Äidin toteamus: “siinä on mulla kaksi herraa ja hidalgoa.” Matti katosi usein retkilleen pariksikin viikoksi huolehtimaan kai reviiriään. Kun se palasi kotiin, oli poika kovasti laihtunut. Sillä näytti olevan kaksi numeroa väljä turkki päällä ja useita pahoja uusia arpia. Aika kovaa elämää vanha kolli joutui käymään, mutta isän jauhelihakuuri ja muu herkuttelu ja lepo saivat ritarin taas vanhaan kuntoonsa.

Sitten tuli Maija.  

Äidin työkaverilla oli cockerspanieli, jolle kävi huonosti, sen viisi pentua jäivät orvoiksi. Pentuetta jaettiin työkavereitten kesken ja äiti otti pennun, joka ei näyttänyt kelpaavan kenellekään. Perhe päätti, että minusta tuli sen isäntä. Huonosta alusta huolimatta tuttipullolla ruokitusta Maijasta kehittyi vilkas ja iloinen koira. Se tuli toimeen Matti-kollinkin kanssa, vaikka ne ei ihan ylimpiä ystäviä olleetkaan. Eikä Maija minun koirani ollutkaan, vaikka niin kaikille kerrottiinkin. Kyllähän me Maijan kanssa säännöllisesti lenkkeiltiin ja meillä oli hauskaa, mutta tosiasiallisesti Maija oli aina äidin koira, joka viihtyi äidin sylissä parhaiten. Meillä kävi paljon vieraita ja äiti tapasi tuttaviaan ulkona puutarhassakin. Maija oli aina paikalla siellä missä äitikin. Äitiä sai kyllä tervehtiä kädestä, mutta kerran vain. Joillakin tuttavilla oli tapana kätellä ja vatkata tervehtimistä pitempään. Se oli Maijasta liikaa ja arveluttavaa, vielä arveluttavampi rikos oli jos äitiä yritettiin halata. Siinä tapauksessa kuultiin uhkaavaa murinaa ja Maija alkoi näyttää hampaitaan. Koira ei ehtinyt käydä kiinni kehenkään. Kaikkia varoitettiin äidin kaverin tavoista ja onnettomuuksilta vältyttiin. Maija oli ilonamme vuosikaupalla ja sai leposijan rakastamansa omenapuun juurelta.

Täytyy vissiin kertoa meidän uimaretkistämme Alasen järvelle. Nurmisen Kilulla oli Rippe-niminen koira. Se oli suurin schäferi, mitä olen koskaan nähnyt. Rippe oli hyväluotoinen  ja kaikkien kaveri. Sitten oli Pomo, äidin viimeiseksi jäänyt possu, jolle tein valjaat ja Maija. Siinä oli meidän uimaseurue, mikä vaelsi harva se päivä useita kilometriä Alasen rannalle. Liikenne oli siihen aikaan aika vähäistä, mutta meidän seurue aiheutti varmaan kauhua ja harmaita hiuksia paikalle sattuneille autoilijoille.

Ihmeekseni sika oli hyvä uimari, se melskasi vedessä muiden mukana. En huomannut, mutta Kilu väitti, että Pomo hyppäsi laiturilta Maijan kanssa. Rannalta lähteminen oli aikaa vievä operaatio. Pomo piti nimittäin sotkea rantalietteellä varsin ikävän näköiseksi. Äiti vaati pomon sotkemista sen vuoksi, aurinko olisi polttanut sian nahan alta aikayksikön.   

Oli meillä muuten muutama kanakin, jotka hävisivät kummallisesti. Ne asuivat orrella Pomon lätissä. Isä väitti, että Pomo murhasi ne salaa. Näin kun muistelee elämäämme ja eläimiämme mulla on sellainen tunne, että nuo elukat olivat perheemme täysvaltaisia jäseniä ja jokainen niistä oma persoonallisuutensa. Äitini ja isäni sallivat kaiken tämän, siitä olen kiitollinen.

/* Alla olevissa kuvissa hieman nuoremman Kepposkan kanssa on Aatu-kissa. Aatukin oli aikamoinen nirsoilija, mutta minun kädestäni Aatulle kelpasi lenkkimakkara :) Aatun kanssa olimme ylimmät ystävykset, suurimmassa osassa mummolan kuvista Aatu on vierelläni. Todella harmillista oli se, että minulle puhkesi raju kissa-alleriga */

Vaari muistelee aikaisemmat osat:

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - Talon rakentaminen sodan jälkeen

Pikku Kepponen: Vaari muistelee - sotaa paossa maalla

Lisäys. Löytyi kuva Matista ja Maijasta, onhan se lisättävä blogiin

Pääsin seuraamaan sarvikuonon sarven poistoa

Olipas tämä marraskuun ensimmäinen viikko aika raskas. Sen päälle on kiva palata muistelemaan kesälomaa. Heinäkuussa olin ystäväni Jonnan kanssa Mosambikissa ja Etelä-Afrikassa luontomatkailemassa. Nyt vihdoin viimeinen postaus tuohon matkaan liittyen.

Palaan vielä matkan safariosuuteen Etelä-Afrikan Pilanesbergissä. Meillä kävi hyvä tuuri! Kansallispuistossa oli käynnissä useamman päivän kestävä sarvikuonojen sarvien poisto. Puiston henkilökunta yhdessä eläinlääkärin kanssa poistaa sarvet mahdollisimman monelta sarvikuonolta, jotta salametsästäjillä ei olisi taloudellista motiivia sarvikuonojen tappamiseen. Tuntuu uskomattomalta, että vielä tänäkin päivänä ihmiset pitävät sarvikuonon sarvesta tehtyä jauhetta taika-aineena. Etenkin Aasiassa sen uskotaan auttavan lähes kaikkeen päänsärystä syöpään ja se on jonkinlainen statussymbolilääke. Salametsästyksen ehkäisemiseksi mm. WWF kampanjoi Aasiassa lisätäkseen tietoa, että sarvijauhe on kuin omia kynsiään söisi, se ei sisällä minkäänlaisia parantavia ainesosia.

Oli helppo huomata tuona aamuna, että jotakin erikoista on käynnissä kansallispuistossa. Taivaalla pörräsi pieni helikopteri. Sarvikuonoja jäljitettiin siis ilmasta käsin. Tuona päivänä työtä tehtiin kahdella helikopterilla. Pienessä helikopterissa oli vain yksi henkilö kuljettajan lisäksi. Muu operaatioon osallistuva henkilökunta liikkui autoilla. 

Meitä oli pieni porukka autossa ja opas ehdotti, että yrittäisimme päästä mahdollisimman nopeasti helikopterin laskeutumispaikalle, jos vaikka pääsisimme katsomaan autosta käsin, kuinka sarven poistaminen etenee. Paikalle jäämiseen tarvitsimme luvan operaation henkilökunnalta. 

Aloimme seuraamaan helikopteria aika moista vauhtia. Sen hurjastelun jälkeen sisäelimeni saattoivat olla uudessa järjestyksessä.

Tätä helikopteria aloimme seuraamaan

Helikopterista on saatu ammuttua tainnutusnuoli sarvikuonoon ja kopteri on laskeutunut. Sarvikuono on jatkanut sen jälkeen vielä jonkin matkaa kulkemistaan.

Kaksi autollista operaation väkeä on saapunut paikalle ja olemme saaneet luvan jäädä katselemaan.

Eläinlääkäri tulee kopterilta

Eläinlääkäri lähtee kahden muun kanssa sarvikuonon luokse

Nykyaikaiset hermostonsalpaajalääkkeet mahdollistavat nopean eläimen taintumisen ja myös nopean palautumisen. Sanoisin, että sarven poistoon ja eläimen aktivointiin meni 10-15min. Tainnutetun sarvikuonon silmät peitetään operaation ajaksi. Sarven sahaamisen kanssa pitää olla tarkkana, jotta sarvea jää jäljelle mahdollisimman vähän, mutta liikaakaan ei saa leikata. Sarven pääaines on keratiini, sitä samaa, jota on ihmisen kynsissä, eikä sarvessa ole tuntoaistia. Sarven leikkauskohta desifioidaan lopuksi. Eläimen selkään laitetaan näkyvä merkki, jotta samaa yksilöä ei hätyyteltäisi enää uudestaan.

Sarvikuono sinnittelee vielä pystyssä

Takajalat ovat jo pettäneet rouva sarvikuonolla

Eläinlääkäri kiertelee sarvikuonoa

Muu tiimi tulee paikalle. Kuva on valitettavasti niin huonolaatuinen, että siitä ei erotu kunnolla, että emon vasemmalla puolella on poikanen. Poikanen pyöri hämmentyneenä emonsa ympärillä koko operaation ajan. Riski sille, että poikanen lähtisi omille teilleen on kuulemma olemattoman pieni.

Kun sarvi on sahattu ja desinfioitu ja eläin merkitty, eläinlääkäri antaa sarvikuonolle tainnutteen vastaaineen ja eläin virkoaa nopeasti. Tiimi jää varmistamaan, että eläin on kunnossa ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Emosarvikuono on taas pystyssä ja poikanen on emonsa takana.

Toivottavasti emo ja poikanen saavat elää rauhassa. Kyseessä on muuten erittäin uhanalainen black rhino eli pensassarvikuono

Seurasimme vielä toisen yksilön sarvenpoiston ja pääsimme näkemään aika läheltä, miltä sarvi näyttää sahauksen jälkeen.

Afrikan valtioiden kansallispuistoissa sekä yksityisissä safaripuistoissa on valtavirtana nykyisin poistaa sarvikuonojen sarvet. Operaatio kallista ja sarvet kasvavat uudestaan ja 18-24kk välein operaatio on uusittava. Toivottavasti valistustyö tekisi myös tehtävänsä ja salamarkkinat supistuisivat sitä kautta.

Kyllä kävi hyvä tuuri, että pääsimme seuraamaan sarvien poistoa.

Mosambik-Etelä-Afrikka reissun aiemmat postaukset:
Pikku Kepponen: Safarilla Etelä-Afrikan Pilanesbergissä
Pikku Kepponen: Ryhävalaita bongaamassa Mosambikissa
Pikku Kepponen: Mosambik on rantaparatiisi
Pikku Kepponen: Mosambik ja sen pääkaupunki Maputo
Pikku Kepponen: Reissuterveisiä Afrikasta

Lokakuun arjen iloja

Lokakuu hujahti tänä vuonna hetkessä ohitse. Nyt on alkanut minulle vuoden raskainta kuukausi - pimeä ja ankea marraskuu. Lokakuu oli poikkeuksellisen aurinkoinen ja lämmin, mikä oli ihanaa. Yleensä lokakuu on sellainen laskeutumiskuukausi ankeuteen. Tänä vuonna se melkein kuin jatkoa kesälle. Kun kirjoittelen arjen iloista, niin moni lukija arvaa, että kyseessä on varmaankin ruokaa, luontoa, perhemenoja ja ystäviä. No niitäpä juuri!

Lokakuu alkoi etätyöreissulla mökille ystäväni Ilonan kanssa. Aurinko paistoi vielä silloin niin, että sen lämmön tunsi. Sää oli niin upea! Suppilovahverot alkoivat nousta. Saalis jäi pieneksi, mutta sieniruokaa sentään saimme ja pikkupussillisen sieniä pakkaseen.

Ystäväni Katin, joka on sekä entinen asiakkaani että työkaverini, kanssa tapasimme pitkästä aikaa lounaan merkeissä. Kiva piristys arkiviikkoon! Meillä on yhden työporukan kanssa kuukausittainen lounas, mutta en ole päässyt sinne kertaakaan tänä syksynä. Aina ollut samaan aikaan joku työjuttu. Seuraavaan porukkalounaaseen yritän päästä, vaikka sitten siirtämällä niitä työjuttuja.

Töölöläisen Mamma Rosan katkarapupasta

Syyslomalla laitoimme vähän paremman aamiaisen, kun keskimmäisen tyttöystävä Lilli oli meillä. Lillillä oli ollut 18v synttärit aiemmin. Lillin suosikkeja ovat tuoreet marjat, hyvä appelsiinimehu ja avokado-kanamunaleivät.

Minä söin marjoja puuron päällä, Lilli jugurtin kanssa

Avokado-kananmunaleipä. Saadaan Lillin kanssa kahdestaan syödä näitä herkkuja.

Kuopus leipoi valkosuklaakaardemummakakun syysloman kunniaksi

Upeaa ruskaa ehdin ihailemaan monta kertaa kotinurkilla

Koululaisten syyslomalla vietettiin pitkä viikonloppu Prahassa ja reissu oli oikein onnistunut. Nuorison kanssa on nykyisin usein niin hauskaa!

Vaaria olen tavannut säännöllisesti. Yksi vierailu lokakuussa oli varmasti ylitse muiden, koska esikoinen pääsi mukaani. Esikoisella on ollut inttiin menosta saakka ollut melkein koko ajan joku isompi tai pienempi flunssa menossa ja se on estänyt hänen vierailunsa vaarille. Nyt sattui terveempi jakso ja pääsimme yhdessä moikkaamaan vaaria.

Vaari ja meidän inttipoika

Hra Kepponen vaativissa asennustöissä

Hra Kepponenkin oli mukana vaarilla. Hänellä oli vaativa tehdä eli viilennyslaitteen asennuksen purku. Tuon ilmastointiteippimäärän alla on sellainen muovinen asennussarja, jota on jatkettu pahvilla. Näky ei ole elegantti, mutta laite on pitänyt vaarin asunnon kesähelteillä sopivana. Meidän kuopus on usein ollut mukana asennushommissa ja hänellä on oman kaveriporukkansa kesken meemi tästä asennuksesta hyvän kuvan kanssa "Tein itse ja säästin" :D

Ilona on isäni suosikki, koska hän taas jakoi sienisaalistaan isälleni

Nostin kiinanruusuni sisälle. Siinä on todella paljon kirvoja, joille en pärjää taistossa. Mutta pidän sitä kirvoineen päivineen edelleen sisällä, koska se on innostunut kukkimaan uudestaan runsaasti. Minulla ei ole muita huonekasveja, joten kirvat joutuvat tyytymään tuohon yhteen kohteeseen. Koko ajan harkitsen kiinanruusun viskaamista biojätteeseen, mutta kun se kukkii niin hienosti.

Sirpan kanssa olen käynyt hieman vesijuoksemassa. Yritämme jatkossa ajastaa käyntiä arkipäivään siten, että voisimme syödä Vuosaaren uimahallissa treenin päälle lounaan. Koekäynnillä vesijuoksurata oli hieman liian tukkoinen, mutta uimahallin lounas niin hyvä, että sillä voisi kestää allasruuhkan. Talviuintiranekkeenkin kävin ostamassa ja pukukoppi ja laituri ovat jo käytössä. En ole vaan saanut aikaiseksi avata kautta. Toivon, että saisin kauden avauksen tueksi saunavuoron.

Kuukauden loppuhuipentumana oli vierailu Puotilan kartanon Halloweeksissä, josta kirjoittelin edellisessä postauksessa.

Puotilan Halloweeks

Olipas hieno lokakuu! Marraskuuhun toivon ensisijaisesti kirkkaita päiviä ja auringon pilkahduksia. Valo auttaa niin paljon. Pysyvä pieni lumikerros olisi myöskin mieleeni. 

Mukavaa marraskuuta!